Iltasoittoa

Lauantaina sain viettää ihanan tuulettumispäivän. Kävin pitkästä aikaa oikealla kampaajalla enkä vain lähiön baarin yläkerran leikkurissa. Kampaajan tuolissa luin, kuinka alfanaarakset kertovat, mitä kaikkea he ehtivät elämässään tehdä. Seuraavassa lehdessä taas kehotettiin välttämään asioiden suorittamista ja syyllisyyden tuntoista tekemistä. Kumpaakin juttua lukiessani nyökkäilin vakuuttuneena ja kiinnostuneena.

Eilisen päivän puhuin pää punaisena keski-ikäis-/minnekään ei enää ikinä pääse tai ehdi-/lapsi vie kaiken mehun/tätäkö elämä on maailman tappiin/maailma kiehtoo liikaa -ahdistustani. Vieraanamme olleet ystävät kun tuntuivat elävän samaa vaihetta ja kriisiä, hieman eri roolituksella tosin.

”Kun on aina ollut kiinnostunut ympäröivästä maailmasta ja elänyt aktiivista elämää, on vaikeaa tyytyä siihen vähään, mitä nyt ehtii ja saa. Jotakin siitä vanhasta ydinminästä on saatava säilyttää, ettei ihan vallan katkeroidu ja elä itselleen vierasta elämää”, sanoi perheen isä, jota symppasin ja komppasin.

”Mutta kun tekee mieli niin paljoa. Jos lasken yhteen kaikki ne asiat, jotka mielessä polttelevat, ei niitä toteuteta yhdessä illassa, viikonlopussa saati viikossa,” totean alistuneena.

”Pahinta on se, että  vaikka kaikki on periaatteessa hyvin, toinen on koko ajan tyytymätön. Sitä on vaikeaa jaksaa”, sanoi perheen äiti.

”Mutta kai tämä on vain sitä lopullista aikuistumista,” huokaisen. ”Ehkä on vain aika lopettaa kutomasta sitä lapsellista narinaa omasta ajasta ja omasta halusta. On vihdoinkin tehtävä se, mitä olen tähän asti pystynyt lykkäämään: aikuistuttava, ajateltava muitakin kuin omia tarpeita, laitettava lapsen tarpeet omien tarpeiden edelle. ”

Kaiken sain oksentaa suustani. Illalla olikin sitten sellainen olo, että mitähän oikein tuli sanottua. Jotenkin haikeasti muistin, miltä tuntui kun lapsena jouduin kuuntelemaan oman äitini puhetta siitä, miten paljon työt ja lapset sitovat ja syövät häntä. Taas tajusin tekeväni sitä, mistä olen omassa lapsuudessani kärsinyt ja mitä en haluaisi omaan perheeseeni siirtää.

Ja heti mielessäni kummitteli se lapsesta asti tuttu tunne: tämä kaikki johtuu siitä, että en ole äiti-tyyppiä. Se Oikeaa Äitityyppiä oleva osaisi luopua omista haluistaan, omista tarpeistaan, ja osaisi tyynnyttää tunteensa järjellä, ”kun sitä työläintä pikkulapsielämää kestää vain niin vähän aikaa”.

Mutta tänään, kun tulin töistä kotiin, tuntui ihanalle tulla juuri tähän omaan kotiin, jossa elää juuri tämä pieni perhe.  Pöpöläinen tuntui niin tutulle, niin omalle. Ja nyt, kun Mies on tullut iltaluennoltaan kotiin, Pöpöläinen pyytää: tanssitaan. Ja Mies soittaa sähkökitarallaan itse improvisoimaansa tanssimusiikkia. Ja kaikki on hyvin.

Ps. Kotona kerroin lehtijutun alfanaaraista Miehelle, joka kysyi, kerrotaanko niissä jutuissa koskaan siitä, mistä kaikesta alfanaaraat joutuvat luopumaan ja mitä kaikkea siitä he myöhemmin harmittelevat. Eipä taideta.

Mainokset

3 responses to this post.

  1. Jännää lukea näitä ajatuksia. Olen itse (olletinkin) samanlaisessa tilanteessa, työssäkäyvä vajaa kaksivuotiaan äiti. Ero on se, että.. että. Ainoa asia mitä kaipaan ”entisestä elämästäni” on jonkinlainen määrittelemätön spontaani vapaus asioiden tekemiseen ja mielitekojen toteuttamiseen. Tätä lukuun ottamatta en koe, että elämäni olisi jotenkin ratkaisevasti erilaista tai vajaampaa kuin ennen perheellistymistä. Ja kyllä, olen elänyt aiemmin aktiivista elämää, mutta koen eläväni sitä nytkin.

    En todellakaan ole uhrautuvaa ja kaikkensa-antavaa Äitityyppiä isolla Äällä. Koen esim. jatkuvaa morkkista yleisestä mukavuudenhalustani ja siitä, että välttelen aktiivisesti itselleni epämieluisia tilanteita, jotka voisivat tuottaa iloa lapselle (esim. leikkikentillä hengaaminen).

    Ehkä kyse on siitä, että (onnekkaasti?) monet itselleni elintärkeät asiat ja harrastukset ovat sellaisia, että niistä ei tarvitse luopua pienten lasten myötä. Musiikin kuuntelu – eritoten genrejen, joissa konsertitkin ovat akustisia ja lapsiystävällisiä. Ruuanlaitto ja/tai syöminen pienellä tai isolla ystäväporukalla, jne.

    En nyt tiedä, mihin yritän päästä tällä pohdiskelullani, ehkä siihen, että lapsiperheelliselläkin on paljon mahdollisuuksia tuulettaa itseään ja ajatuksiaan ja tehdä vapaa-ajan asioita ehdoilla, jotka huomioivat sekä lapsen että aikuisen tarpeet.

    Tietenkin tähän vaikuttaa moni seikka kuten lapsen päivärytmit, asuinpaikkakunnan tarjonta ja vaikkapa päivätyön vaativuustaso. Varmaankin myös oma kunnianhimo esim. kodinhoidon suhteen: minulta olisi jäänyt moni ilahduttava tapahtuma kokematta, mikäli olisin toiminut ”kunniallisesti” ja viettänyt töiden jälkeiset pari tuntia jynssäämällä puuroroiskeita lattiasta ja syöttötuolista sen sijaan, että illastinkin ystäväperheen kanssa ravintolassa.

    Vastaus

  2. Posted by rita on 30/03/2009 at 9.35

    Ihana blogi. Monet ajatukset voisivat olla omasta päästäni. Itse en ole vielä päässyt työssäkäyntivaiheeseen, vaan olen kotona 10 kk ikäisen poikasen kanssa. Kirjoita lisäääää! 🙂

    Vastaus

  3. Rita, tervetuloa lukemaan! Koitan ehtiä jatkaa aiheesta jonakin lähipäivänä…..
    Suojakänni, you got the point. Olisi onnekasta, jos olisi luonnollisesti kiinnostunut siitä mitä lapsiperheellisenä pystyy tekemään. Ja muussa tapauksessa on osattava tyytyä siihen, mitä pystyy tekemään. Kuten joku jossain vähän aikaa sitten sanoi: jos elämä tarjoaa sinulle sitruunoita, tee sitruunamehua…

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: