Hanat kiinni

Nyt vasta uskallan sanoa, että täälläkin on vihdoin lopetettu imettämästä. Vieroitus oli ehkä maailman pisin. Jatkossa (jos sellaista joskus tulee), aion tehdä asioille jotakin jo paljon varhaisemmassa vaiheessa.

Töihinlähtöni myötä vuosi sitten syksyllä vähenivät ensialkuun päiväimetykset. Vuoden alussa tammikuussa yösyötejä ryhdyttiin karsimaan horjuvalla menestyksellä. Välillä kyllä päästiin syötöttömään, muttei koskaan itkuttomaan yöhön.  Hermoni eivät kestäneet yöllisiä tyynnyttelymaratoneja, vaan sorruin yörauhan nopeaksi palauttamiseksi ottamaan lapsen tankille ensin kerran, sitten kaksi, sitten taas tuttuun tapaan N kertaa yössä. Yösyöttöihin tuli kuitenkin syksyllä onneksi loppu: korvalääkärimme  nimittäin armahti kuusi perättäistä korvatulehdusta sairastanutta Pöpöläistä ja määräsi ajan korvien putkitukseen. Putkituksen yhteydessä tarkastettiin myös kitarisa, jota lääkäri kuvaili ”valtavaksi” ja joka leikattiin samassa yhteydessä pois. Viikko operaation jälkeen lapsi alkoi nukkua yönsä putkeen – voi pojat, miltä tuntui herätä ensimmäistä kertaa vasta aamupuoliseitsemältä ja ihmetellä, että miten kummassa kello on jo noin paljon. Tämän jälkeen yöt ovat pääsääntöisesti olleet putkeen nukuttuja, joskus Pöpöläinen saattaa itkeskellä kuuden tienoilla, jolloin hänet otetaan viereen aamu-unien jatkamiseksi.

Päiväsyöntienkin vähentäminen oli melkoisen pitkän hivuttamisen takana. Kesälomalla  heinäkuussa sain hepulin, kun lapsi kävi rinnalla yhtä mittaa. Pystybaariin laitettiin aikarajoitukset, eli tissille päästiin jatkossa vain tiettyyn aikaan päivästä.  Alkusyksyn aikana sain syöttöjä vähennettyä  yhden toisensa jälkeen. Karsiminen oli kivuliasta molemmille. Lapsi tiesi mitä jäi vaille, ja piti siitä kyllä ääntä. Tuntui, kuin olisin ollut kävelevä kiusausten keidas, jonka etuvarustusta piti lääppimän joka mutkassa.

Pitkään jäljellä oli kaksi syöttöä, toinen kotiin tullessani työpäivän jälkeen ja toinen sitten nukuttaessa. Lopulta marraskuun alussa matkalle lähtiessäni tapahtui myös luonnollinen vieroittuminen siitä viimeisestäkin iltatissistä. Viimeissä syötöllä tunsin enää vain lievää haikeutta ja enimmäkseen SUURTA helpotusta: onneksi matkani ratkaisisi tämän ongelman, jonka selvittämiseksi minussa ei tuntunut olevan tarpeeksi naista.

Joskus joku niistä kavereistani, jonka lapsi on itse vieroittanut itsensä alta vuoden ikäisenä, keveästi huomautti, että kun kolme yötä olet poissa, ei lapsi enää rintaa muistakaan. Pitänee paikkaansa pienen vauvan kanssa, mutta tämän ikäisen vekaran kanssa on kyllä aivan toista. Kolme viikkoakaan ei pystynyt karistamaan tisuttelua mielestä. Reissusta palatessani Pöpöläinen muisti tasan tarkkaan, mihin olimme tisuasiassa jääneet. Samana iltana, kun tulin matkaltani, lapsi jo komenteli reippaasti: Tisua! (Aikaisemmin syksyllä panin merkille, että en tunnista, josko Pöpöläinen käyttäisi tisulla käynnistä tai imemisestä mitään tiettyä ilmaisua tai sanaa. Kun palattuani ihmettelin, että mistähän tuo ilmaisu oli yhtä äkkiä poissaoloni aikana tullut, Mies kielsi käyttäneensä koko sanaa poissaoloni aikana.  Se lienee siis koko ajan ollut kirjaimellisesti Pöpöläisen kielen päällä odottamassa ulospääsyä.)

Ensimmäisenä kotiaamuna testailimme vielä, josko hana toimisi. Henkeäni pidättäen pelkäsin, että rintavarustukseni toimisi edelleen. Muutaman imaisun jälkeen Pöpöläinen irroitti otteensa rinnastani ja mutisi loukkaantuneena: Ei tuu! Lasta itketti, mutta minä vain huokaisin helpotuksesta. Tämän jälkeen vielä parin viikon ajan Pöpöläinen yritti päästä tisulle. Jotain selitystä oli tarjoiltava: sovimme Pöpöläisen kanssa, että tisut nukkuvat (piiiiiitkääää talviunta, eikös joo) ja niitä saa tarpeen tullen silitellä. Ja sitä silittelyä on sitten tehtykin, pieni käsi työntyy paidan kaula-aukosta joka välissä kokeilemaan, miltä äidin tisu tuntuu. ( Ja nipistelemään…)

Joulun alla huomasin, että nyt imemisen tarve näyttää lopulta vähentyneen. Nyt jo uskallamme hieman laskea leikkiä asialla:  Pöpöläinen tulee syliini, asettuu makuulle, painaa päänsä rintaani vasten ja odottaa, että minä kysyn häneltä, onko Pöpöläinen äidin vauva. Sitten meitä molempia naurattaa, Pöpöläinen ponkaisee pystyyn ja juoksee leikkeihinsä.

Mainokset

6 responses to this post.

  1. Posted by Minna on 10/01/2009 at 21.51

    Pöpöläinenhän tuntuu olevan melkoisen sinnikäs tyyppi 😉 Laskeskelin että teillä imetystä kesti lähes 2 vuotta! Itselläni oli tosi haikea olo kun poikani vierotti itsensä rinnasta 10 kuukautisena, mutta loppujen lopuksi se taisikin olla ihan hyvä juttu.

    Vastaus

  2. Posted by Rouva on 14/01/2009 at 15.29

    Ajatuksia herättävä kirjoitus! Itsellä on vieroitus vielä edessäpäin eikä vielä oikeastaan ole ollut ajatuksia sen suhteen miten pitkään sitä jatkaisi.. mutta nyt tämän luettuani alkoi tuntumaan siltä että aika pian yksvuotispäivän jälkeen voisi aloitella vieroitusprosessia.. ellei sitten tyttö vieroita itse itseään kuten edellisen kommentoijan poika oli tehnyt! Saas nähä miten homma tulee menemään.. 😉

    Vastaus

  3. Minna: sinnikäspä hyvinkin, on kuulemma minulta sen perinyt, heh.

    Oi voi Rouva, olen siis periaatteessa ihan imetysmyönteinen, enkä haluaisi ketään usuttaa vieroittamaan silloin tai tulloin…. Näin vielä tuon kirjoituksenikin jälkeen olen ryhtynyt miettimään, että oliko sittenkään tämä oikea aika Pöpöläisen itsensä kannalta. Nimittäin viime aikoina P on kovasti palannut takaisin syliin ja tisulle sitä silittelemään ja kokeilemaan, ja mietin, olisiko raukkaparka vieläkin tolaltaan tisun talviunille menosta… aaaaargh.

    Vastaus

  4. Posted by Rouva on 15/01/2009 at 20.39

    Jotenkin uskon että tämäkin asia menee jotenkin omalla painollaan ja luontevasti, niinkuin on tähän 10 kk ikään asti aikalailla kaikki asiat menneet. Lapsentahtisesti on imetetty ja eletty, juuri nyt harjoitellaan ilman tissiä nukahtamista, muutamana iltana kun se tapahtui ikäänkuin vahingossa niin ollaan siitä jatkettu ja ihan mukavasti alkoi sujumaan.

    Toivon että jotenkin osaan tulkita missä vaiheessa olisi oikea hetki, mutta ei se varmaan ihan yksinkertaista tule olemaan.. asioilla on aina monta puolta. No eipä tässä vielä mikään kiire ole lopetella!

    Vastaus

  5. Posted by Inka on 03/03/2009 at 8.45

    Meillä on melkein neljävuotias, jonka käsi edelleen käy joskus – varsinkin surun hetkellä – äidin paidan alla. Lapsen muisti on pitkä! Meillä imetys loppui 1v3kk just niin, että tissit ”menivät nukkumaan”. Nyt rinnalla käy kakkonen, 10kk, mutta esikoinenkin siis yhä muistaa jotenkin, että tietty äidin vartalon osa joskus tarjos kovasti lohtua…

    Uskon itse, et pelkkä syli ja tisujen silittely (”peiton päältä”) lohduttaa kans lasta. Mut on se vierotus rankkaa kyllä, jos tenava on sitä sorttia!

    Vastaus

  6. […] kun osaa ilmaista omat tarpeensa varsin voimakkaasti.  Olin ihan seota  yösyönteihin.  Vasta kolmen viikon mittainen työmatkani vieroitti meidät toisistamme.  Jos tuota reissua ei olisi ollut, olisimme varmaan olleet […]

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: