Tunne-ilmastoa

Vielä jatkan tuon edellisen postauksen tunnelmissa.

Pöpöläinen on kova poika tarkkailemaan, mitä me isommat teemme ja on jo hetken kuluttua koittamassa samaa tai soveltamassa näkemäänsä johonkin omaan tarkoitukseensa. Eräänä aamuna nousin keittiössä tuolin päälle seisomaan ylettyäkseni yläkaapissa olevaan kaakaopurkkiin. Tunsin kiinteän katseen selässäni. Arvasin, että nyt tuli tehtyä jotakin, jota ei Pöpöläisen nähden ehkä olisi pitänytkään toteuttaa. Laskeuduttani tuolista meni noin seitsemän sekuntia, kun Pöpöläinen muina miehinä mahdollisimman viattoman näköisenä työnteli tuolia haluamaansa paikkaan päästäkseen korkeuksiin.

Samalla lailla Pöpöläinen opiskelee myös tunne-ilmastoamme. Sitä, miten meillä kiukutellaan ja miten meillä sovitaan. Hän opiskelee sitä, mitä hän saa tehdä muille ja sitä, mitä muut saavat tehdä hänelle. Samalla lailla kun hän katseellaan seuraa, mitä itsensä loukanneelle puistokaverille tapahtuu, hän tutkii myös sitä, mitä hänen päällään hyppineelle Isolle Pahalle tapahtuu.

Eräs kaveri kerran kertoi omasta lapsuudenperheestään, että siellä sai näyttää tunteensa ja varmaankin sen takia he lapset oppivat empaattisiksi. Tästä lauseesta jäi mieleeni erityisesti se, että sen myötä tajusin, että empaattiseksi todellakin opitaan, ei synnytä.  Sitä opiskellaan ja sitä opitaan. Ja sitä tietotaitoa minäkin tahtoisin Pöpöläiselle.

Vielä tuosta leikkipuistovälikohtauksesta, joka ei jäänyt ainoaksi, vaan on toistunut saman pojan seurassa jo useita kertoja. Arvelisin, että osa Pöpöläisen luonteen ”pehmeyttä” on kotihoidon seurausta. Toistaiseksi lapsi luottaa kaikkiin aikuisiin ja toisiin lapsiin, jopa niin että tarjoilee omia lelujaan toisille, vaikka viimeiseen lapioon saakka. Ehkä sitten joskus, kun tulee Pöpöläisen päiväkotivaiheen aika, tuo pehmeys tulee varisemaan ja lapsi hiljalleen oppii, että kaikki eivät halua hänelle hyvää. Ja miten toisten ikäviltä tarkoituksilta voi suojautua.

Mutta toivottavasti kyky oppia empatiaa säilyy läpi elämän.

3 responses to this post.

  1. Posted by on 13/10/2008 at 20.40

    Niin, hyvähän sekin totuus on oppia, että kaikki ihmiset eivät ole hyviä. Kaikkiin ei voi sokeasti luottaa. Mutta tietenkin omana hyvänä aikanaan ja suotuisassa järjestyksessä. Ja sovittaen sen pienen ihmisen, pienen maailman mittakaavaan.

    Vastaus

  2. Miten osaisikin suojella lasta tarpeeksi, mutta ei liikaa? Aiheesta on kirjoitettu hauska romaanikin: John O’Farrell, Terveisiä perheestä. Suosittelen!

    Vastaus

  3. Posted by Minna on 15/10/2008 at 10.05

    Itseäni ahdistaa jo nyt ajatus koulukiusaamisesta. Miten suojella omaa lastaan pirullisilta simputtajilta? Tai miten estää oman lapsensa tuleminen koulukiusaajaksi?

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: