Likistys

Tämä kesäloma on lähentänyt Pöpöläistä ja minua toisiinsa ihanalla tavalla.  Ennen kesälomaa suorastaan pelkäsin pitkiä päiviä Pöpöläisen kanssa, kitinöitä, tappeluita, hitaasti matavaa aikaa, väistämätöntä molemmin puolistä tylsistymistä. Suorastaan kammosin ajatusta, että joutuisin jäämään lapsen kanssa koko päiväksi kaksistaan. Pelkkä iltakin olisi tehnyt tiukkaa.

Mutta olemmekin pärjänneet hienosti. Aamupäivät kuluvat leikkipuistossa, päiväunet siivittävät iltapäivän hyvään alkuun. Iltapäivät ovat kieltämättä pitkiä. Puistoon kun ei toista kertaa samana päivänä jaksaisi lähteä. Pihalla leikkiessä vierähtää hetki, ja sitten alkavatkin kitutunnit viidestä puoli kahdeksaan. Uima-altailu, kaverin luona kyläily ja kaupoissa vaeltelu saavat ajan kulumaan siisteimmin.

Mahdolliset kläshit sijoittuvat ruokailuihin. Minä kun en vieläkään kelpaa kuin imettäjäksi. Jos ruoka on sitä sorttia, että sitä voi syödä omin käsin, Pöpöläinen saa ruokkia itse itsensä. Mutta jos lusikoinnissa pitää avustaa, lusikan varteen saa tulla vain isä.

On ihanaa, kun meille Pöpöläisen kanssa on taas pitkästä aikaa tullut omia pieniä yhteisiä leikkejämme, joista Mies ei tiedä mitään. Kun laulan abuu, abuu, abuu, Pöpöläinen tulee halaamaan ja antamaan pusun. Kun tiirailen aurinkolasien yli, Pöpöläistä naurattaa.

No, likistyksellä on omat haittapuolensa. En voi kadota edes hetkeksi vessaan tai hakea yläkerrasta tavaroita ilman, että siitä seuraa suuri hämmenys ja parku. Olemme taas niin yhtä, niin yhtä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: