Kaksi vuotta äitinä

Tänään tuli kaksi vuotta täyteen sitä, että meitä on ollut kolme.

Täsmälleen kaksi vuotta sitten mansikanhakureissun yhteydessä ostin mieheni yllytyksestä raskaustestin. Illalla kotona sulkeuduin vessaan tekemään sen. Ja raskaus, joka oli ollut vain utuisesti ajateltu mahdollisuus, muuttui isoilla kirjaimilla kirjoitetuksi lööpiksi kotimme jokaiselle seinälle.

Se kesä meni raskauteen totutellessa. Jokainen askel lapsiperheelliseen suuntaan oli askel itselle tuntemattomaan ja aluksi vaikeakulkuiselta tuntuvaan maastoon. Soitto neuvolaan tuntui kuin olisi näppäillyt kännykkäänsä numeron Elvikselle. Ostin ensimmäisen vauvalehden yhtä suurella hämmennyksellä kuin ensimmäiset tamponini teininä. Piilottelin raskauspahoinvointia kuin alkoholisti krapulaansa.

Kuumien hellepäivien iltoina makasimme olohuoneen lattialla, katselimme ikkunasta laskevan auringon värejä ja kuuntelimme Liekkiä. Moni lause alkoi: Entäs jos? Miten sitten? Miten meidän käy kun…

Monin paikoin yritin elää kuin asiaa ei olisikaan. Meni pitkään, että kerroin raskaudesta vain lähimmille ystävilleni. Moni niistä keskusteluista oli pelonkyynelillä kostutettu. Sukulaiset saivat tietää raskaudesta vasta sen puolivälin jälkeen. Oli pakko saada aikaa ajatella asiat järjestykseen ennen kuin pystyin kohtaamaan ne odotukset ja kysymykset, joita muilla oli meille osoittaa.

Melkein kaikki, mitä sekä pelkäsin että toivoin, on käynyt jollakin tavalla toteen:

Kyllä, kyllä on on koettu väsymystä, uupumusta, etääntymistä parisuhteessa, levottomuutta, huolia ja hermostumista. Paljon uusia asioita, joista en tiennyt mitään ja jotka on pitänyt opetella kantapään kautta.

Mutta niin on myös iloittu uuteen ihmiseen tutustumisesta, kasvun ihmeen seuraamisesta, äitien keskinäisestä ystävyydestä ja avunannosta, perhe- ja sukuyhteyksien vahvistumisesta.

Kyllä, kyllä siihen omaan lapseensa rakastuu, vaikka ei lapsista olisi elämässään niin välittänytkään. Ja kyllä, omaansa rakastaa eri tavalla kuin muiden lapsia, koska saa elää lapsensa kanssa hänen huonot että hyvät puolensa: raivostuttavan riiviön ja kalliin kullannupun, usein vieläpä samana päivänä peräkkäin. Räkää roiskuva huutaja, joka potkii ja lyö äitiään, kun asiat eivät mene oman tahdon mukaan, on yöpaidassaan, posket puhtaina ja tähtisilmät tuikkien vastustamaton pusuttaja.

Muutama ilta sitten ystävä kysyi, mitä itse vastaisisin vanhaan kysymykseeni siitä, miksi haluta lapsia. Ehkä vastauksen siemen piilee täällä: Vanhemmuus oli yksi mahdollinen jatko sille elämälle, jota olimme eläneet pariskuntana jo kymmenen vuotta.

Halusimme tulla yhdessä vielä enemmäksi. Vanhemmiksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: