Tylsistynyttä porukkaa

Pitäisikö sitä jaksaa aina olla sen lapsen kanssa, kysyy ystävä. Ja minä mietin… ja mietin ja mietin. 

Pöpöläinen ja varmasti suurin osa ikätovereistaan vaativat hoitajiensa huomiota lähes katkeamatta. Horjuva ja huojuva pystyasento yhdistettynä sinnikkääseen tutkijaluonteeseen ja rohkeaan uteliaisuuteen tekevät sen, että peräänkatsojan on parempi olla siellä perässä, siis metrin etäisyydellä seikkailijasta joko nappaamassa kiinni kaatuvasta lapsosesta tai siitä esineestä, joka on tulossa romisten niskaan.

Huomaan kuitenkin, että minun on vaikea pysähtyä olemaan juuri siellä, missä kulloinkin olen. Ajatuksissani nimittäin listaan jo tekemättömiä töitä ja soittamattomia puheluita, mietin kauppalistaa, kuikuilen lehteä, kuuntelen televisiouutisia, yhtäkaikki siis haikailen aina jonnekin muualle.

Mietin kyllä, että jaksavatkohan ne muutkaan äidit keskittyneesti näyttää lapselle maailmaa, sanoittaa esineitä ja kokemuksia, ojennella esineitä ja olla seuraneitiä. Luultavasti eivät jaksa. Siitäkin huolimatta moitin itseäni, jos katselen lapsen olan yli televisiota tai pakkaan Pöpöläisen autoon ja vien meidät kauppakeskukseen ihan vain saadakseni aikamme kulumaan paremmin. Etten vain pakenisi lasta ja kanssakäymistämme?

Eräänä unettomana iltana puhun tästä miehen kanssa. Mies on sitä mieltä, että kyllä pääasiassa pitäisi jaksaa – ainakaan lapsi ei saisi joutua kokemaan kerta toisensa jälkeen,  ettei äiti jaksa kommunikoida hänen kanssaan.

Mutta sitten mietin, mitä oikein tapahtuisi jos meillä olisikin täällä yhden vuosikkaan sijasta kaksi tai kolme lasta. Eipä siinä äiti ehtisi enää rakentaa palikkatornia tai pelastaa pöydän alle vierinyttä palloa kolmattakymmenettä kertaa. Ongelmani taitaa siis olla ihan nykyaikaista mallia. Eipä entisaikojen äideillä ollut aikaa viihdyttää lapsiaan, kun piti hakata avanto auki, hakea halkoja ja tehdä leipätaikina, jotta iltaruoalla olisi syötävää.

Ja sitä paitsi, ei se Pöpöläinenkään aina jaksa meitä. Ihan selvästi lapsikin voi tylsistyä näihin samoihin vanhuksiin ja näihin samoihin olohuoneen nurkkiin. Ja vastaavasti iloita siitä, kun saa välillä leikkiä kaverin erikoisilla leluilla ja seurata isompien lasten touhuja.

3 responses to this post.

  1. Posted by Mona on 17/02/2008 at 22.38

    Näitä varmaan kaikki tosiaan miettii. Ja olen itsekin pohtinut, että tuskin sitä kahden, kolmen taaperon kanssa joutaisi niin siitä yhdestä olla huolissaan. Pienimmästä vaan tai kaikista kaoottisesti?
    Mielenkiintoinen lisä hommaan on lapsen ja äidin temperamentit. Minä ainakin kuvittelen jo seitsenkuisesta huomaavani, kuinka mennään paljon kovemmilla kierroksilla kuin minä. Eli ihan kuin isänsä! Ja kun ollaan tuntikausia kahdestaan, niin lapsi melkein huutaa tylsyyttään, kun en pysy perässä. (Siis vaikka kuinka antaisi huomiota ja kertoisi maailman läpensä.) Onneksi ei aina näin, mutta pahimpina päivinä. Ja mikä pelastaja se isi sitten onkaan!

    Vastaus

  2. Posted by elanor on 22/02/2008 at 11.19

    Sulle on mun blogissa juttu! 🙂

    Vastaus

  3. Kiitos, Elanor! Ihanaa kun muistit, sunkin juttuja on aina kiintoisaa lukea!

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: