Kaksi vaikeaa asiaa

Kun kerran kysyitte, niin nytpä saatte kuulla yksityiskohtaisen kärsimyskertomuksen uni- ja syömävaikeuksista.
Siis miksi, oi miksi, voi olla niin vaikeaa oppia syömään ja nukkumaan?

Pöpöläinen on vieläkin oikea maitovasikka. Neljä kuukautta tässä on opeteltu syömään muutakin ruokaa, mutta tulokset ovat hyvin häilyviä. Yritämme tarjota lapsukaiselle kuuliaisesti viittä ateriaa päivittäin; aamupuuroa, lounaslihasosetta, hedelmäsosevälipalaa, päivällislihasosetta ja iltapuuroa. Alasmenevät määrät vaihtelevat, hyvänä päivänä puurot ovat noin 1,5 dl kukin, soseita menee puolesta yhteen pikkupurkillista sitä kaikkein limamaisinta versiota. Mutta nämä ovat siis hyvien päivien määriä. Heikkoina päivinä alas menee kaksi, kolme lusikallista per ruokailu, itkun kera. Hyviä ja huonoja päiviä ei voi ikinä tietää etukäteen. on vain aavisteltava, mikä milloinkin on syynä huonoon menestykseen: väsy, tylsyys, liika hässäkkä, se että ollaan kotona, se että ei olla kotona…

Syöminen ja syöttäminen on tulossa rasitteeksi, kidutustapahtumaksi joka toistuu monta kertaa päivässä, jota pelätään jo ennalta.

Ja koska ei syödä, ei myöskään kasveta. Pöpöläisen paino on parissa viime punnituksessa tippunut, mikä ei kuitenkaan ole vielä terkkarin tätin mielestä ollut huolestuttavaa. Itse kuitenkin ajattatelen sen kielivän, että laps’parka on nälissään. 
Ja kun illalla ei juuri huvita/jaksa/voi keskittyä syödä, ei yöllä saada nukuttua. Tissille herätään puolentoista tunnin välein…ja joka kerralla pöpöläinen syö niin ahnaasti, että olen valmis uskomaan lapsen olevan nälkäinen. Ja kun yöt tissitellään, niin jossakin vaiheessa, usein tuossa viiden aikaan, vaippa täytyy yli äyräidensä ja pissa kastelee yöpuvun ja sängyn. Ja vaipanvaihdon – vaikka kuinka vähäeleisen – jälkeen lasta on vaikea saada rauhoittumaan ja uneen. Saattaa hyvinkin mennä puoli tuntia tai kolme varttia, ennen kuin perhe pääsee taas uneen. Voi ahistus.

Ja kun koko yö on syöty, menee pitkälle puoleen päivään, ennen kuin muu ruoka taas maistuu.

Olen yrittänyt pääni puhki miettiä, miten tätä kierrettä saadaan katkaistua inhimillisesti. Välillä tuntuu että olemme umpikujassa. Unikoulu ei ole mielestäni paikallaan, koska uskon lapseni todella olevan yöllä nälissään. Tutti ei maistu. Velliä ei osata syödä koska tuttipullo on ihan käsittämätön kapistus, joka itkettää, eikä mukistakaan mene mitään alas muuten kuin leikkimismielessä (varttitunnissa 15 ml, sekin lähinnä paidalle). Korviketta ei osata juoda – maitoallergisen korvike Almiron Pepti on tosi huisan hajuista ja makuista.

Toivoa tilanteeseen on kuitenkin jonkin verran tuonut viime viikko, sillä tissin ollessa päivisin töissä Pöpöläinen on syönyt soseitaan aiempaa innokkaammin. Nyt viikonloppuna olin itse lusikanvarressa ja menekki oli jälleen säälittävä. La: ei aamupuuroa, 3 rkl lounasta, 2 rkl päivällistä, ei iltapuuroa. Su: pieni aamupuuro, lounas: puoli prk lihasosetta, puoli prk hedelmäsosetta, päivällinen: puoli prk lihasosetta, keskikokoinen iltapuuro (2 dl).

Toinen toivo on sormiruuissa: joitakin ruokia menee napostelemalla – tosin mikroskooppisia määriä, mutta meneepä kuitenkin.

Tiedän järjen tasolla, ettei näin pieniä (eikä varmaan isompiakaan) kannata vertailla taidoissa tai muussakaan kehityksessä. Mutta silti käy niiiii-in kateeksi, kun näkee samanikäisiä lapsia, jotka aukaisevat lusikalle suunsa ammolleen, jotka syövät kupunsa täyteen missä vain ja mitä vain varttitunnissa ja ilman yhtään itkun vinkaisua, jotka ottavat tuttipullon tai vellimukin omaan pikkukätöseensä ja juovat vellin omatoimisesti.

Joskus, joskus nämäkin ongelmat ovat ratkenneet ja pöpöläisestä on kasvanut teinikäinen möhömaha, joka syö liikaa ja nukkuu puolille päivin. Mutta sitä ennen saattaa mulla tulla herno.

 —

Siis tää oli vastaus kysymykseen ”Miten teillä yöt menee?”. Huonosti.