Suuri kysymys

Lapsia ja Aikuisia -postauksen kommenteissa  Pikkuenkeli pohtii omaa äitiyshaavettaan ja epäröi omia vanhemmuuskykyjään.

Niin varhaisesta kuin muistan, siis ihan lapsesta saakka, olen luullut olevani sielultani ”vapaaehtoisesti lapseton”. Kasvoin ilman nuorempia sisaruksia, mutta ollessani kahdeksanvuotias isosiskoni sai ensimmäisen lapsensa ja muistan, miten mustasukkainen olin kaikesta siitä huomiosta, jota vauva sai muilta.

Muistan, että jos meille tuli kylään pikkulapsia, en osannut leikkiä heidän kanssaan vaan lähinnä pakenin omaan huoneeseeni ja pitelin koko painollani oveani kiinni, ettei räkää valuva kaksivuotias pääsisi hajottamaan postimerkkikokoelmaani. 

Muistan myös, miten moneen otteeseen äitini tokaisi, että minä olen sitä ihmistyyppiä, joka ei pidä lapsista. Jotenkin minä uskoin, että se on kiistattomasti totta ja jopa sisäistin tuon oletetun ominaisuuden osaksi identiteettiäni. Sama ajatuskulku on aikuistuessa jatkunut: ”Ja koska en pidä lapsista, minusta varmasti tulisi huono äiti.”  

Kun tapasin mieheni reilut kymmenen vuotta sitten, tein selväksi, että minun kanssani olisi sitten turha toivoa lapsia: minä en niitä jaksaisi, sietäisi, niiden kanssa osaisi olla.  Ja mies hyväksyi tämän, vaikka onkin hyvin lapsirakas.

Kului useita vuosia. Kaksikymppisenä oli helpottavaa, kun opiskelu imaisi kaiken ajan ja tärkeintä, mitä tulevaisuudelta odotti, oli kiinnostava työpaikka ja vakiintuva toimeentulo. Kun ystävät alkoivat jossakin vaiheessa saada lapsia, saattoi vähän harmittaakin. Tapaamisista ja elämästä yleensäkin alkoi tulla ikävän monimutkaista.

Toisaalta oli mielenkiintoista nähdä, millaisia kombinaatioita tuntemistani ihmisistä tuli, kun heidän geeninsä laittoi yhteen. Eikä kaikilla se vauva-arki näyttänyt lamauttavan koko elämää. Olipa ystävillä sellaisiakin lapsia, joiden kanssa oli mukava hetki peuhata tai hullutella. Väliin tuntui jopa kivalta tavata heitä. Psykologian termein sain ”korjaavia kokemuksia”.

Muutama vuosi sitten tajusin ajattelevani, että en ehkä sittenkään voi kuvitella meitä kaiken ikää lapsettomana pariskuntana. Kun mietin meitä eläkeläisinä, näen luonamme lapsenlapsia. Ja jos haluaa lapsenlapsia – pitää olla ensin omia lapsia.

Hitaasti, mutta väistämättömästi syntyi mielikuva omasta lapsesta, lapsen tuoksusta, lämmöstä, käsistä kaulalla.

Ei, en ollut sittenkään sitä tyyppiä, joka ei pidä lapsista. Vaati vain vuosia, että opin itsestäni ja muista sen verran, että osaan nyt paremmin olla lasten kanssa. Mutta vieläkin kamppailen tuon toisen leiman kanssa: osaanko olla hyvä äiti?

Eräänä päivänä tajusin, miten parisuhteesta ja mammakavereista huolimatta äitiyteen liittyy niin paljon yksinäisyyttä, joka ilmenee esim. niissä hetkissä, jolloin et tiedä, mitä pitäisi tehdä, eikä ole ketään, joka voisi varmuudella antaa oikean vastauksen. On vain kuunneltava muita, pohdittava vaihtoehtoja ja tehtävä oman harkinnan mukainen päätös. Ja voi sitä sisäisen ahdistuksen määrää, kun lapsi ei sittenkään näytä voivan yhtään paremmin. Mikä meni pieleen? Mitä nyt tekisin? Vastauksia ei läheskään aina ole.

On vain luotettava, että yrityksen ja erehdyksen kauttakin voi lapsensa kasvattaa niin, ettei kukaan saa sieluunsa pysyviä vammoja.

Mutta tässä tämä minun jatkoni Pikkuenkelin pyytämään keskusteluun. Kirjoita sinäkin, mitä haluaisit Pikkuenkelille sanoa.

16 responses to this post.

  1. Posted by A:n äiti on 23/11/2007 at 7.56

    Tiedätkö, tähän ei ole lisättävää. Ihailen sanankäyttöäsi ja ajatusteni pukemista sanoiksi.

    Minun stoorini on alkuosasta toisenlainen. Olen aina tiennyt haluavani lapsia, ehkä isonkin perheen. Lapsen syntymän jälkeen olen ihmetellyt tahmeaa taapertamista äitiyden ristipaineissa. Itse minä paineet asetan. Joskus epäilen nautinko äitiydestä ollenkaan, vaikka lastani rakastan enkä hänestä luopuisi edes ajatuksen tasolla. Luulin, että sukeltaisin äidiksi kuin luonnostaan. Huomaan kuitenkin tarkkailevani itseäni koko ajan. Kyseenalastan, mietin miten toimia toisin jne. Onneksi palaute lapselta on niin suora ja päivittäistä 😉 Kelpo äiti minäkin. Usein mietin olisinko paljonkin toisenlainen äiti jos olisin saanut lapsen nuorempana, alle kolmekymppisenä?

    Vastaus

  2. Posted by hoo on 23/11/2007 at 8.34

    Minäkin mietin samoja asioita. Olen koko ikäni ajatellut, ettei minulle lapsia varmaankaan tule. En ollut kuitenkaan ottanut huomioon sitä, että on ihan eri asia miettiä lasten hankkimista yksin, kuin miehen kanssa, joka on valmis jakamaan vastuun hyvässä ja pahassa. Mieheni on koko seurusteluaikamme (7v) ollut vakaasti sitä mieltä, että haluaa lapsia. Hän ei ole painostanut, mutta voidaan ehkä puhua hienovaraisesta aivopesusta :D. Nyt näyttää siltä, että voisin sittenkin kuvitella itselläni jälkikasvua ja mahdoliisesti aika piankin. En tiedä, mikä on muuttunut vai onko mikään. Vähän ehkä huolettaa, että voiko mieli muuttua takaisin ja varsinkin, voiko se muuttua siinä vaiheessa kun olisinkin jo raskaana tms (tuskin?!). Mietin myös, että miten me muka oikein pärjättäis. 2 insinööriä, jolla kummallakaan ei mitään kokemusta vauvoista. Entä jos ei jakseta ja osata? Miten niin pieni ihminen voi olla niin pelottava asia? Vai teenkö vain kaikesta liian vaikeaa, pitäisikö vaan antaa mennä ja luottaa, että kaikki järjestyy?

    Vastaus

  3. Posted by Odottaja on 23/11/2007 at 9.07

    Näin kirjoitin eräälle lapsikeskustelupalstalle reilu vuosi sitten:

    ”Hei. Toivottavasti osaan esittää asiani ymmärrettävästi..tämä ei ole tarkoitettu provoksi, joten älkää ottako sitä sellaisena. Tilanne on sellainen että olemme 30+ pariskunta joka on ollut yli 10 vuotta yhdessä. Olemme aina olleet samaa mieltä lapsen yrittämisestä eli ei vielä. Nyt olemme pikku hiljaa pohdiskelleet että pitäiskö meidän vai eikö pitäis. Mua pelottaa kun en tiedä miten elämä ja meidän suhde muuttuu jos lapsi tulee taloon. Tuleeko lapsi meidän ”väliin” ja me etäännymme toisistamme? Ajatteleeko mies enää minua naisena ja vaimona vai pelkästään äitinä? Vieko lapsi kasvaessaan niin paljon hermoja että musta tulee huutava kärttyinen hirviö? Mietinkö jälkeenpäin että ei olisi sittenkään pitänyt?

    Tutut (joilla on lapsia) ”painostavat” että kyllä teidänkin kannattaisi, on tämä sen verran ihanaa mutta näen joidenkin katseesta myös kaipuuta meidän elämäämme kohden.

    En kaipaa tähän jeesustelua vaan haluaisin rehellisiä mielipiteitä ja pohdintaa; peruisitko lapsen saannin jos voisit? Oliko elämä hyvässä parisuhteessa parempaa ennen lasta? Kaikkein eniten mua askarruttaa pariskuntien välinen lämpö ja läheisyys; muuttuuko suhde työparisuhteeksi kun kakkarumba alkoi? Kiitos jo etukäteen.”

    Sain tähän vaihtelevia vastauksia tyyliin ”näin itsekin pohdin ennen kuin uskalsin” ja ”jos et ole varma niin ei kannata”.

    Aiemmin olin lähinnä vihannut vieraita kakaroita. En ollut ollenkaan varma, tulisiko minulle ikinä tunnetta, että varmasti haluaisin oman lapsen. Tätä sitten kypsyteltiin kaikessa rauhassa ja tällä hetkellä olen raskaana odottaen esikoistamme. Ei pelota, eikä huoleta -tällä hetkellä. Varmuus haluamiseen tuli pikku hiljaa. Nyt nautin tästä ajasta täysillä. Rankkaa tulee varmasti olemaan, niin oli ollut kaikilla vastaajillakin. Luulen että asian kypsyttely rauhassa antaa sinullekin vastauksen;)

    Vastaus

  4. Minullakaan ei koskaan oikeastaan ollut minkäänlaista vauvakuumetta, en ole koskaan kokenut olevani mitenkään lapsista kiinnostunut tai muutenkaan lapsirakas ihminen. Aiemmin olen miettinyt myös vaihtoehtoa, etten saisi koskaan lapsia. Tai mahdollisesti adoptoisi, jos lapsia haluaisi jossain vaiheessa. Kaverit kun alkoivat saada lapsia, niin heitä tosiaan melkein ennemmin tapasi ilman lapsiaan, tuntui että ne lapset vievät niin paljon tilaa 🙂 ja kaikesta keskustelusta tulee niin katkonaista – ja niinhän siitä tuleekin. Mitä vanhemmaksi tulin, sen enemmän kuitenkin tuntui siltä, että kyllä minäkin haluan, en edelleenkään kokenut vauvakuumetta mutta ehkä ennemminkin tunteen ” olen varma että jälkeenpäin kaduttaa, jos en yritä saada lapsia”. Ja nyt kun oma lapsi tuhisee vieressä, hymyilee, on vaikeaa kuvitella elämää ilman sitä.

    Hoolle kommentoisin, että kyllä siihen oikeasti oppii kuka vaan. Jos minun mieheni oppi, niin kyllä tekin opitte 🙂 Jaksatte ja osaatte, se tulee sitten itsestään. Ja sitten kun tulee niitä hetkiä että väsyttää ja ei oikein huvittaisi, niin varmasti on ihmisiä ympärillä jotka auttaa, kunhan vaan muistaa pyytää ja osaa ottaa apua vastaan 🙂

    Vastaus

  5. Posted by elanor on 23/11/2007 at 21.05

    Mä en ole lapsirakas sanan varsinaisessa mielessä, en ole koskaan ollut. Silti, jostain kummallisesta syystä, olin aina ajatellut että haluan oman lapsen tai mieluummin useampia.

    Nyt kun se lapsi on olemassa, oon todennut että sekä ne ruusuiset kuvitelmat että pahimmat skenaariot on molemmat tavallaan olleet totta. Mun mielestä ei kannata liikaa tuudittautua siihenkään, että kaikki suttaantuu kyllä ihan luonnollisesti ja että kunhan sen oman lapsen saa niin yhtäkkiä jaksaa mitä vaan. Ei välttämättä jaksa. Mun on sanottava, että on tämä ollut rankempaa kuin kuvittelin. Ne rankat asiat oli tiedossa (huonot unet, ei omaa aikaa, ei parisuhdeaikaa..) mutta ei se, miten pahalta se oikeasti tuntuu! MUTTA uskon, että siihen voi itse vaikuttaa. Täytyy ottaa omaa aikaa ja parisuhdeaikaa. Se aika ei siunaannu itsestään, vaan se on tietoisesti OTETTAVA. Itse olen ollut niin hölmö, että oon laiminlyönyt kaikkea muuta paitsi äitinä oloa, ja se on sitten kostautunut väsymisenä ja turhautumisena. Nyt olisikin tarkoitus ryhdistäytyä tässä asiassa ja rohkeasti pyytää lapsenhoitoapua niin, että järjestyisi aikaa ihan vain itselle sekä kahdestaan ololle miehen kanssa.

    Vastaus

  6. Täällä on ihanaa keskustelua! Tulkaa mukaan loputkin!

    Itselle tuli mieleen vielä kolme asiaa.

    Ensinnäkin, tuntuu todellakin sille että näin yli kolmekymppisenä raskautuminen ja lapsensaaminen ja lapsiperheellistyminen saattaa oikeasti olla henkisesti monimutkaisempi kokemus kuin mitä se olisi ollut nuorempana.

    Odotusaikana tutustuin asiaan itselleni tyypillisellä tavalla 🙂 eli luin Väestöliiton tekemän tutkimuksen ”Eri teitä vanhemmuuteen – kaksikymppisenä ja kolmekymppisenä lapsen saaneiden näkemyksiä perheellistymisestä ja vanhemmuudesta”. Tutkimustiedosta vaikuttuneena jopa kopioin johtopäätökset-luvun, josta nyt kokoan tähän muutaman rivin:

    Kolmikymppisinä perheellistyneiden naisten vanhemmuuden alkutaival näyttäytyi rankempana kuin nuorempana äidiksi tulleiden: vastaajat kokivat että parisuhde huonontuu, sen hoitamiselle on vaikea löytää aikaa, taloudellinen tlanne huonontuu, väsymys ja vapauden menetys painavat. Kolmikymppisenä perheellistyneet olivat nuorempia useammin yllättyneimpiä siitä, miten rankkaa lapsen hoitaminen on. Syinä voivat olla tukiverkostojen vähyys (kolmikymppiset olivat muita useammin muuttaneet kaukaksi kotiseuduiltaan korkeakouluopintojen sekä työn perässä) sekä iän tuoma fyysisen jaksamisen väsymys, kenties myös koulutuksen tuoma kriittisyys ja tieto, jota halutaan soveltaa lapsen hoitoon mahdollisimman paljon. Kolmikymppisten naisten odotukset itseä ja muita kohtaan saattavat myös olla muita korkeammat. Vaikka tutkimuksen kummassakin ikäryhmässä naiset kaipasivat miehiä enemmän lisää vanhemmuuteensa, kaikkein useimmin lisää tukea kaipasivat – yllätys yllätys – kolmikymppiset äidit.

    Eli summa summarum: tieto lisää tuskaa, ikä alkaa painaa, yksinäisyys vaivaa, mainetta ja mammonaa ei haluta menettää 😉 No, vaikka en ole tutkimuksen otantaan kuulunutkaan, tulokset puhuvat kyllä kohdallani osui ja upposi -tyyliin.

    No mutta se toinen asia:
    Vaikka parisuhde joutuu uudelle koetukselle, vaikka oma ja parisuhdeaika vähenee, vaikka väsyttää ja heikottaa, niin lapsi tuo myös yllättävän paljon rakkautta tullessaan. Siihen en ollut oikein varautunut – ja niinpä olenkin päässyt iloisesti yllättymään. Suhde appivanhempiin on parantunut, yhteydenpito omiin sisaruksiin lisääntynyt, parisuhteeseen on tullut lisää onnellisia perhesävyjä. (Hei kamoon, ei sitä intohimoa enää kymmenen vuoden jälkeen niin kauheasti ole kai kellään?) Meistä on mieheni kanssa tullut yhä enemmän perhe: olemme yhteinen yksikkö, jolla on yhteinen tehtävä, kasvattaa tuo pieni poika onnelliseksi aikuiseksi. Kyllä me ennen Pöpöläistä olimme kahtena työhön upputuneena aikuisena paljon etäämmällä tunteistamme ja toisistamme kuin nyt.

    Ja kolmanneksi: kukaan ei voi luvata, miten asiat menevät. Ja jos asiat eivät mene niin kuin haluaisi, on hyvä muistaa, että elämä voi silti olla riittävän hyvää elämää. Ja jos oikein vaikeaksi menee, aikuisuuteen kuuluu ottaa vastuu asioistaan – etsiä apua, pyytää apua, huolehtia heikommistaan: lapsestaan, itsestään, puolisostaan…

    No joo. Tulipa oikein saarna. Jatketaas vielä keskustelua!

    Vastaus

  7. Posted by Mona on 24/11/2007 at 21.31

    Aika hyvään – tai pahaan -saumaan sattui tämän kirjoituksesi lukeminen. On ollut niiiin raskas viikko, että entinen minäni olisi luultavasti vetänyt tajunnantasoittavat kännit. Miten voi tuollainen alle 70-senttinen pätkä imeä ihmisestä kaiken mehun…

    Olin kyllä varautunut siihen, että äitiys on vähintäänkin haasteellista, mutta hetkittäiset täydellisen tyhjyyden ja kyvyttömyyden ja puhkiolemisen tuntet ovat jotain, jota ei etukäten voi edes kuvitella. Joinain päivinä tuntuu, että minussa ei ole enää mitään jäljellä kenellekään. Siis ei mitään mistä ammentaa yhteenkään vuorovaikutustilanteeseen. No, jos saan yöllä nukuttua edes jotenkuten, on seuraava päivä yleensä jo parempi.

    Yritän takoa itselleni, että äitiys on pitkälti asennekysymys. Tilanteet pitää ottaa vastaan silloin kun ne tulevat. Ei hyödytä miettiä että sitten kun tai mitäs jos. Tämä on ollut mulle aikamoinen koulu.

    Minullakaan ei ole koskaan ollut vauvakuumetta. Tulimme vain parisuhteessamme siihen pisteseen, että piti tehdä aika rationaalinenkin päätös siitä, haluammeko elää kaksin vai yrittää lapsenhankkimista. Jotenkin ajattelen, että elämä olisi ehkä jäänyt vajaaksi ilman lasta.

    Olen näitä kolmekymmentä plus -äitiyteneitä, ja tunnistan itseni tuosta edellisestä kommentistasi. Paitsi että olen tässä puolen vuoden mittaan hylännyt lähes kaikki vastaan tulleet lastenhoitoteoriat ja -filosofiat. Olen ollut iloisesti yllättynyt siitä, kuinka itsestäni on löytynyt maalaisjärkeä ja jonkinlaista äidinvaistoa.

    Vastaus

  8. Posted by hna on 25/11/2007 at 11.38

    Mietin tuota ja kirjoitin tuonne: http://terveisiaperheesta.blogspot.com/2007/11/mist-tiet-tahtooko-lapsia.html

    Mutta täytyy sanoa, ettei siinä ole ihan kaikki. Lapsen haluaminen, vauvakuumeilu(kin), visio tulevaisuudesta (itsensä lasten kanssa ja joskus mummona hakemassa jotain raivopäätä tarhasta) ovat monen monituisia ja mutkikkaita.

    Meillä päätös lapsen ”hankinnasta” tehtiin ja oltiin tekemättä ihan samallalailla kuin 8 vuotta siitä kun aloimme asumaan yhdessä… Tietenkin me olimme yksilöinäkin muuttuneet, parisuhde ja maailma.

    Meille ei myöskään adoptio olisi ollut mikään ”tappio” tai että olisimme yrittäneet kaikki mahdolliset lapsettomuushoidot ennen sitä vaihtoehtoa. Edelleenkään se ei ole poissuljettua. Paitsi jos voimme saada omia lapsia. Koska ne jonot on niiiin pitkiä, että vanhemmuuden suo mielummin niille, jotka ovat kaikki hoidot ja muut käyneet eikä vaihtoehtoa vain ole.

    Raskausaikana en lukenut yhtään keskustelupalstariviä. Minulla oli ne muutamat vertaisblogit, jotka riittivät. Joista sai erilaista näkökantaa ja ajatuksia. Samankaltaisten ohella. Pidän sitä edelleenkin hyvänä ratkaisuna.

    Nytkin jätän yleensä lukematta samanlaiset keskustelupalstat äitiyteen liittyen. Pari kirjaa aiheista Lapsi sairastaa ja Lapsen kehitys saa riittää. Neuvola nyt on välillä vähän läpihuutojuttu, mutta sitten on taas vertaistuki, jota on pulpahtanut vauvan myötä sitäkin maailmaan. Uutta ja ihanaa.

    Kaiken voi tehdä niiin miljoonalla tavalla ja mikä keillekin sopii ja toimii.

    Muitten odotukset ja paineet ovat oma lukunsa. Olen ottanut kannan, että omille vanhemmille sanon (kuten aina) suoraan kylmästi jos pännii ja muille en ehkä niin, mutten korvaa liikaa lotkauta.Maalaisjärjen ON RIITETTÄVÄ! Tässä mistään mitään tulisi jos kaikki pitäisi ristiinanalysoida jokaista päätöstä ennen. Mennäkö ulos nyt vai nyt vai nyt…

    On löytynyt sellainen sisäinen puoli-zen. Ja Helmi on kyllä se zenzei.

    Vastaus

  9. Posted by Pikkuenkeli on 25/11/2007 at 12.58

    Kiitokset kaikille kommenteistanne jo tässä vaiheessa! Luin kaiken vasta kertaalleen ja nyt minusta vasta siltä tuntuukin, että ajatukseni täytyy to-del-la järjestää uudelleen – ensinnäkin siis lukea kaikki ajatuksenne ajan kanssa.

    Mutta olen todella vaikuttunut osallistumisen halustanne… *käy pieneksi* Vastaan vielä, odottakaa vaan 😉

    Vastaus

  10. Posted by Mona on 25/11/2007 at 15.24

    Ajatustenvaihtoa…
    Monet yllä olevat kommentit ovat jossain vaiheessa pyörineet myös minun päässäni. Nuorempana sanoin usein, etten ikinä hanki lapsia tai pidän sitä hyvin epätodennäköisenä. Mielipiteeni oli kuitenkin, että jos niitä tekee kannattaa tehdä se nuorena. Että jaksaa ja voi pärjätä taloudellisesti pienemmällä kun ei ole vielä päässyt leveän leivän makuun.
    Mieheni tavattuani ajatus jotenkin muuttui. Asiaan varmaan liittyi, että hänen lapsensa kautta sain elää lapsiperheen arkea (mutta ei vauvaperheen!) ja huomata millaista se tosiasiassa on tai voi olla. Näin myös että mieheni on hyvä isä. Siitäkin huolimatta että oli eronnut, siihenhän on jokaisella oma tarinansa.
    Tällä hetkellä lapsemme on vielä alle puolivuotias. Olen erittäin tyytyväinen kotiäidin ja äidin osaani. Liittyyhän tähän väsymistä, mutta niin liittyi työ- ja opiskeluelämäänikin. (Akateeminen tutkintoni on vielä hieman kesken, korkeakoulututkinto jäi jo muista syistä ja töitä olen tehnyt opintojen sivussa sekä kokopäiväisesti.) En vaihtaisi aamuja vauvan kanssa siihen, että joutuisin sängystä pomppaamaan ja matkustamaan julkisilla puolitoista tuntia kaupungin ääriin. Siellä sitten kuluttaisin suurimman osan valveillaolostani toisen palveluksessa. Nyt teen työtä kotini ja perheeni eteen. Se on jotain paljon täyttävämpää. (Lisäksi olen aina viihtynyt kotona todella hyvin.)
    Sitten se ikäasia. Ehdin täyttää 25 vuotta ennen kuin lapseni syntyi. En pidä itseäni mitenkään nuorena äitinä, näkyyhän noita paljon nuorempiakin tuolla. Verrattuna oman äitini ikään kun hän sai minut, ensimmäisensä, olen kyllä nuori. Toisaalta Suomessa keskimääräinen ikä saada lapsi taitaa tällä hetkellä olla se 29 vuotta (saa korjata jos on tuoreempaa tietoa), joten minua kohtaan tuolla jossain on yksi 33-vuotias ensisynnyttäjä. Kuten mielipiteeni yllä kertoo, tiedostan mitä kolmenkymmenen ikävuoden lähestyminen tekee (hurjaa vauhtia) hedelmällisyydelle ja jonkun lähteen mukaan myös synnytyskammolle.
    Mutta kaikki eivät voi vaikuttaa siihen milloin lapsia tekevät tai eivät tee. Ensinnäkin siihen tarvitaan (noin ”normaalioloissa”) kaksi ihmistä jotka ovat valmiita siihen. Sitten niiden kahden pitää ”sopia yhteen” jotta sitä tulosta tulee. Ja mitäs sille voi jos sen ihmisen kohtaa vasta kolmevitosena? Tai kohtasi jo teini-iässä? Lisäksi mielestäni ympäristö antaa meille mielikuvia ja ihanteita (seuratkoon kuka haluaa), jotka eivät kannusta mahdollisimman aikaisin perheen hankkimiseen. Onhan meillä äitiyspäiväraha, lapsilisä ja oikeus olla pois työstä, mutta luulen että niiden takia harva sen lapsen hankkii. Nykymaailmassa pitää olla uraohjus-citysinkku ja todistaa olemassaoloaan kuluttamalla. Ja jos lapsen hankkii, niin senkin elämänvaiheen voi ostaa uutena ja kiiltävänä lastentarvikeliikkeestä. Näin kärjistetysti.
    Voin kertoa hiukan lisää meidän perheen elinmallista. Meillä ei ole autoa, ei minkäänlaista. Vauvalle ei ostettu kaupasta kuin pari vaatetta kun olivat niin ihania ja halpojakin. Vaunut käytettyinä. Kaikki muu itseltä, sisarukselta tai muilta perittynä. Vaipat kangas- ja lankakaupasta. Ja loppujen lopuksi ei vauva oikeastaan tarvitse mitään erityistä. Rakkaus riittää.
    Minua ei odota työ mihin palata. Se on toisaalta aika ihanaa, koska ei tarvitse painia sen huonon omantunnon kanssa siitä lapsen hoitoon laittamisesta. Toisaalta tulevaisuutta painaa hieman huoli kotihoidontuella pärjäämisestä. Ehkä jossain vaiheessa pitää palata työmarkkinoiden käyttöön. Silloin toivon, että mies voi olla päivät lapsen kanssa, hänen työaikansa kun eivät ole ne perinteiset. Muuten olen ollut iloisesti yllättynyt miten hyvin kotiäiti ”tienaa”. Opiskelijana en olisi voinut edes uneksia saavani vuoden ympäri asumistukea! Että köyhiä ollaan. Käytännön kokemus kuitenkin kertoo, että sillä ei ole niin suurta merkitystä tässä elämässä. (Lisäksi täällä länsimaissa köyhäkin on rikas – kaikki on suhteellista.) Onnea ei voi ostaa. Sitä voi vain saada.

    Tässä joitain Ajatuksia sekavassa järjestyksessä. Pitää ehtiä sillä aikaa kun vauva nukkuu edes hetken!

    Vastaus

  11. Posted by Mona on 25/11/2007 at 15.56

    Hetken asiaa mietittyäni huomasin, että kommenttini oli melko talouspainotteinen. Siihen on selvä syy. Jopa omat vanhempani ottivat vauvauutisen vastaan huolestumalla taloudellisesta tilanteestamme. Olen joutunut perustelemaan ja todistelemaan oman mallimme riittävyyttä aikas monelle. Lisäksi olen kuullut, että moni ehkä miettisi lapsia aiemmin, mutta kun ei ole varaa… On varmaan totta, että on helpompaa kun on se tutkinto ja ura mallillaan ja asuntolainaaakin on jo maksettu pois. Toisaalta kuten tuo tutkimus kertoo, silloin nousevat muut teemat mieleen. Varmaa on, että jokainen tekee oman aikataulunsa mukaiset ratkaisut, ja että kukaan ei selviä ilman jonkinlaisia pohdintoja; liityivät ne sitten talouteen, jaksamiseen, riittämättömyyteen tai parisuhteeseen. Ja luultavasti kaikki miettivät sitten kuitenkin niitä samoja. Eri painotuksin vaan.

    Vastaus

  12. Posted by hoo on 26/11/2007 at 12.55

    Kiitos kaikille kirjoittaneille! Olen miettinyt, että onko tämä ihan pöyristyttävää miettiä jälkikasvun yrittämistä ”ettei sitten harmita” ja ”kun nyt olisi töidenkin puolesta hyvä hetki”. Ei tämmöisiä kehtaa livenä keltään kysellä, joten kiva kuulla, että ei ole välttämättä ainoa.

    Tässä vaiheessa, siis lapsiasiaa vasta mietiskellessä, pyörii ihan miljoona kysymystä ja pelkoa mielessä. Ei sinänsä ihme, eihän sitä mitenkään voi tietää, mitä mahdollisesti on tulossa. Ehkä eniten kuitenkin pelottaa, mitä omalle persoonalle ja parisuhteelle käy? Näkeekö kukaan enää minua minuna vai pelkästään äitinä? Miltä tuntuu, että joku on minusta ”riippuvainen”? Millaisia odotuksia lataan mieheeni isänä ja hän minuun äitinä ja entä jos ne eivät toteudu? Tuleeko kamalia riitoja tyhjänpäiväisistä asioista kun ollaan väsyneitä? Mitä meidän parisuhteelle käy?

    Kysymyksiin ei sinänsä kukaan voi antaa vastausta ja jokaisen tilanne on omansa. Silti olisi mukava kuulla, jos ja kun joku muukin on aikanaan miettinyt ihan samoja asioita, miten kysymykset ovat matkan varrella muuttuneet ja miten kaikki on sitten mennyt? Tekisitkö jälkiviisaana jotain toisin?

    Vastaus

  13. Minusta tulee isona Mona 🙂 Tai siis, tilanne tuntuu kehittyvän samaan suuntaan. Olen 24, mies viisi vuotta vanhempi, kumpikin korkeakouluopintojen loppuvaiheessa (valmistun varmaan itse ensin) ja jälkikasvua olisi tarkoitus lähteä yrittämään vuodenvaihteen jälkeen. Lasten hankkimisesta on puhuttu suhteen alusta lähtien, mutta allekirjoittaneella on tällä hetkellä kovempi vauvakuume – eikös se yleensä ole näin päin?

    Ikäkysymystä olen itse miettinyt kovasti, tuntuu, että lapsen olisi voinut tehdä jo aiemmin, 25 vuoden ikä lähestyy uhkaavasti kuin maitotölkin parasta ennen -päivämäärä 🙂 Ja se rahakysymys, sitäkin on pohdittu ja todettu, että tällaisia ekohippejä kun olemme, tuskin kuitenkaan kasvattaisimme lastamme tavarataivaassa, joten lähtökohdaksi muotoutui ajatus siitä, ettei hyvä perhe-elämä ole rahasta kiinni. Ja on se nuukailu vähän pakkokin – freelance-kääntäjän ja tulevan historianopen perheessä rahaa ei todennäköisesti tule ikinä olemaan liikaa, varsinkaan, jos lapsia tulee useampi, kuten toivomme.

    Ja kuitenkin ajatus itsestä äitinä hirvittää välillä. Haluan kovasti lapsia, mutta suurena perfektionistina pelkään, etten ole tarpeeksi hyvä äiti. Yritän itse, ja mieskin yrittää, vakuuttaa itseäni siitä, ettei minun tarvitse olla täydellinen ollakseni kyllin hyvä. Mutta kuitenkin…kun jo nyt tunnen itseni usein riittämättömäksi, kun pyöritettävänä on vain kahden aikuisen ja kahden kissan talous, niin entäs sitten, kun meillä on vauva? Pelottaa 😦

    Jahas, tulipas paasattua, koittakaa kestää.

    Vastaus

  14. Posted by Mona on 26/11/2007 at 15.08

    Hei hoo: minulle tuo että joku on minusta riippuvainen oli ennen raskautta, sen aikana ja nyt sen jälkeen isoin kysymys. Edelleen se on suuri taakka. En ole koskaan pitänyt siitä, että olen vastuussa jostakusta toisesta. Joskus miehen läheisyyskin on tuntunut liialta.

    Mutta näissä asioissa luonto on kyllä järkyttävän viisas: se panee meihin vanhempiin jotain ainetta ja kappas vaan sitä jaksaa ihan ennenkuulumattomaikin asioita. Ja loppu pitää sitten vain selvittää itselleen.

    Parisuhde pitää muistaa, tottakai. Usein varmaan riittää jo se, että puolisot keskustelevat ja muistuttavat, että olivat tässä perheessä jo ennen lapsen syntymää. Näin meillä ainakin.

    Ja kukaan ei ole äidistä kiinnostunut sen enempää naisena kuin ihmisenä yleensäkään enää sen jälkeen, kun lapsi on maailmaan putkahtanut 🙂

    Vastaus

  15. Mona, minä olen se tilastollinen kolmikolmonen ensisynnyttäjä – ilmeisesti juuri sinun vastapainosi. (Kommentoijien joukossa on ilmeisesti KAKSI Monaa, yli kolmikymppinen, jolla ei ole omaa blogia ja kaksivitonen, jolla on.)

    Mieleen tuli vielä seuraavaa: raha-asiat, kesken oleva tutkinto tai asema työmarkkinoilla ovat monesti niitä päällimmäisiä aiheita, joista lasta harkitsevat nuoret naiset keskustelevat. Noihin kaikkiin ”ulkoisiin asioihin” on kuitenkin junailtavissa monenlaisia yhteiskunnan tai yksityisen sektorin ratkaisuja. Meilläkin otettiin nyt asuntolainasta lyhennysvapaa vuosi. Ajattelimme, että maksamme lainaa hyvillä mielin vähän enemmän ja vähän pitempään, jotta voimme hoitaa Pöpöläistä kotona tässä vaiheessa.
    Mutta ne vaikeammat kysymykset ja kamppailut käydään sitten sisäisissä kysymyksissä: jaksanko, kestänkö, miten parisuhde, mikä parisuhde…
    Näitä miettiessä on monesti lohduttanut ystävän ajatus: äitiys tarjoaa aikuisille ihmiselle muuten kovin harvinaisen mahdollisuuden kasvaa ihmisenä. Aivan kuten murrosiässä arvoja ja tavoitteita tuli laitettua järjestykseen, nyt äitiyden ansiosta saa jälleen tutustua itseensä ja siihen, millainen on ja mitä haluaa. Se on aika hienoa.

    Vastaus

  16. Posted by Tiina on 01/01/2008 at 23.52

    HEI! Tämä on erittäin hyvä keskustelu, joka sisältää juuri niitä asioita joita itsekin olen miettinyt. Kiitos hyvistä viesteistä kaikille. Minulla ei ole juuri lisättävää. Olen samassa tilanteessa kuin moni muukin, valmistunut, pätkätöissä ja painiskelen näiden kysymysten parissa eli nyt vai myöhemmin? Miehelle sopisi molemmat vaihtoehdot, hänellä ei ole suurta vauvakuumetta joskaan ei vastustakaan. Olen myös tiedostanut sen, ettei vauva tule tilaamalla sitten kun olen päättänyt oikean ajan koittavan.

    Kukaan lapsen saanut ei ole tainut katua, lapsettomuudesta sitävastoin olen lukenut ravisuttaviakin tarinoita. Olen 25 ja sitä mieltä, että haluaisin tehdä lapsen nyt enkä myöhemmin. Silti epäröin. Ehkä pitäisi vain uskaltaa, miksi epäröin, en tiedä.

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: