Lapsista ja aikuisista

Viime viikolla tapasin erästä ystävääni. Jo hyvän aikaa istuttuamme hän kysyi varovasti: ”Tiedän, että tämä on aika henkilökohtainen kysymys, mutta mistä sinä tiesit, että haluat lapsia?” Tuon keskustelunavauksen jälkeen meillä ei ollut puheenaiheesta puutetta. Hän tuntui miettivän samoja asioita kuin mitä olen viimeiset kymmenen vuotta joko yrittänyt työntää pois mielestäni tai pähkäillyt enemmän tai vähemmän kuuluvasti. Erityisesti häntä poltteli, että millä linjalla hän, tiukalla kurilla ja kädellä kasvatettu, osaisi kasvattaa omia lapsiaan.

Niinpä. Toivon todellakin, että osaisin itse tarjota omalle lapselleni enemmän rohkaisua ja rakkautta, kuin mitä tunnen omilta vanhemmiltani saaneeni. Mutta hankala on kauhalla antaa, jos on itse lusikalla saanut. Välillä tuntuu, että raamatullinen ilmaisu ”isien pahojen tekojen ulottumisesta kolmanteen ja neljänteen sukupolveen saakka” on synkeä loitsu, jonka rikkominen on lähes mahdotonta.

Mutta yhtä asiaa en odotusaikana näitä asioita pohtiessani ottaa huomioon. Nimittäin fysiologiaa. Siis sitä, mitä raskaus- ja imetyshormonit tekevät: sitä väistämätöntä hoitamisen tarvetta, joka minuun on tullut. En todellakaan tiennyt, että tulisin tuntemaan lapsen itkun itsessäni fyysisesti, lähes kipuun verrattavana asiana. Tai että lapsen ääntelehtiessä maito nousisi rintoihin niin, että tunnen kouristuksen itsessäni. Luonto on kirjoittanut minuun oman, elämää suojelevan ohjelmansa.

Onneksi on myös siippa, jolla on toisenlainen, varmasti rakkaudellisempi lapsuuden eväsreppu mukanaan.

Ehkäpä meillä on tarjota ihan hyvä tavallinen koti.

Isänpäivä meni hienosti. Olin hankkinut lahjaksi isälle ja pojalle samanlaiset, tietysti hiukan erikokoiset Reino-tossut, joista isä ilahtui ja lapsi kummastui: Miksi ihmeessä jalkoihin pitää laittaa tuollaiset lärpäkkeet? Huis, kaaressa pois! Yhdellä potkaisulla.

Päivän kokkaukset tuottivat jo etukäteen ahdistusta, mutta onneksi suurpiirteinen Mies ei välittänyt, vaikka paahtopaisti maistui vanhalle ja ratatouille kerättiin yhdessä vaiheessa lattialta takaisin kippoon. Sitä painajaisia jo aiheuttanutta kermakakkua en sitten tehnyt tälläkään kertaa, vaan tyydyimme piirakkaan.

8 responses to this post.

  1. Posted by Katta on 12/11/2007 at 13.47

    Tuosta fysiologiasta vielä. Enpä olisi koskaan uskonut pystyväni ikävöimään jotain niin kovasti että ikävä ihan kirjaimellisesti puristaisi rintaa, aiheuttaisi levottomuutta, kärsimättömyyttä ja yleistä ahdistuksen tunnetta. Tällaisia tuntemuksia minulla on ollut molempien lapsien kohdalla tietyissä tilanteissa, esim ensimmäiset yökyläilyt, vauva-aikana useamman tunnin erossa oleminen vauvasta jne. Varsinkin se hetki, kun tietää että kohta näkee lapsen, tuntuu että siihen ikävään ihan pakahtuu! Näistä tuntemuksista ei kukaan ole missään äitiys- tahi odotusopuksessa koskaan maininnut. Höh.

    Vastaus

  2. Posted by Anna on 12/11/2007 at 15.24

    Heippahei!
    Pakko kysäistä, että mistä löysit ne pienemmän herran reinot. Pitäisi löytää vuotiaan kokoisille kaksosille sekä reinot että ainot ja olen löytänyt vain vähän liian isoja versioita. Kiitos jo etukäteen.

    Vastaus

  3. Posted by elanor on 12/11/2007 at 16.01

    Tuttuja ajatuksia. Välillä pelottaa, että jatkan sitä negatiivista ketjua minkä olen vanhemmilta ”perinyt” – ei siksi että haluaisin, vaan siksi etten muuta osaisi. Monesti tuntuu, että meillä mies on miljoona kertaa lempeämpi, ymmärtäväisempi ja pitkäpinnaisempi. Onneksi näin. Ne hormonit ynnä muuta sisäänrakennetut systeemit on kyllä mahtava juttu. Niiden varassa on päästy aika pitkälle, ja siinä ohessa on saanut pikkuhiljaa opetella myös sellaista ei-hormonaalista meininkiä.

    Vastaus

  4. Reinot, niin isot kuin pienetkin, olivat Prismasta (tosi romanttista). Mutta niitä voi tilata myös tehtaan nettikaupasta: googleta Reinot ja Ainot, niin sivujen pitäis löytyä. Pienin koko Prismassa oli 23, joten saamme odotella että Pöpöläisen jalka on kasvanut niihin sopivaksi.
    Varokaa halpoja kopioita: Tarjoustalo mainosti Sauleja…

    Vastaus

  5. Posted by Pikkuenkeli on 20/11/2007 at 12.40

    Ei oo totta: Sauleja! 😐 🙂

    Olen pohtinut ystäväsi kysymystä paljon itsekin – lapsettomana siis. Suoraan sanottuna epäilen haluani saada oma lapsi – kun en alunperin ole pitänyt itseäni lapsirakkaana. Toivoisin siis, jos mahdollista, aiheen jatkokäsittelyä. Privakin käy; ilmoitan silloin sähköpostiosoitteeni.

    Vastaus

  6. Pikkuenkeli, pyyntösi hyväksytty 😉 Kirjoittaisitko lisää ajatuksiasi kommenttilootaan niin aloitetaan vaikka keskustelu täällä Äitiyspakkauksessa. Muutkin saavat liittyä pohdintaan!

    Vastaus

  7. Posted by Pikkuenkeli on 22/11/2007 at 12.50

    Kiitos vastaanotosta, Kukannuppu 😀 vaikka hieman tuleekin aiheen jatkajan paineita, mutta jos nyt yrittäisin… 😐

    Suhtauduin äidiksi tulemiseen pitkään puhtaasti järjellä johtuen siitä, etten halua maailmaan enempää onnettomia (esim. lopulta isättömiä, mitä en itse ole vaikka asian tavallaan voi myöntääkin) lapsia tai lapseni joutuvan kärsimään siitä, etteivät vanhemmat toisinaan jaksaisi tai ylipäänsä osaisi kasvattaa ja ohjata lastaan – siis melkoisia epäuskon mielentiloja. Tiedän siis, mitä tulisin tekemään toisin verrattuna vanhempieni senhetkisiin taitoihin.

    Ensimmäinen miesystäväni oli kotiseudultani, mikä sinänsä oli plussaa, mutta muutoin kaikin tavoin minun mittapuullani mitaten sopimaton isäksi. Siitä kun oli jo todistekin. Hänen kautensa elämässäni oli siis lapsikielteisintä aikaa. Kaiken lisäksi olen itse kaksonen eikä minulla osin siitä johtuen ole nuorempia sisaria. Yllättäen lastenhoitokokemustakaan ei löydy…

    Kuumeeni nousi toisen miesystäväni aikana, mutta jouduin lopulta eroamaan ehkä noin 70-prosenttisesti johtuen siitä, että tiesin hänen jo kahden aikuisen tyttären isänä vastustavan uusia omia lapsia. Kuume jäi silti päälle, mutta mutta… Vaikka koen, että haluaisin antaa elämän, nähdä mitä rakkaudesta syntyy, epäilen ihan ikääntymisen valossakin fyysisiä voimiani, jaksamistani, venymistäni (olen mm. hatarauninen). Toisaalta haluan luottaa siihen, että oman lapsensa kanssa jaksaa kaikkine sisältä kirpaisevine tunteineen.

    En juuri nyt osaa paketoida villakoiraa tämän tiukemmaksi, mutta toivottavasti tästä on evääksi toiselle keskustelijalle – tai puheenjohtajalle 😉

    Vastaus

  8. […] Filed under: arkea, kysymyksiä — kukannuppu @ 11:04 pm Lapsia ja Aikuisia -postauksen kommenteissa  Pikkuenkeli pohtii omaa äitiyshaavettaan ja epäröi omia […]

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: