Sinun, minun, kenen aika?

Vaikka olemme mieheni kanssa tallanneet yhdessä yli vuosikymmenen, emme ole vieläkään kyllästyneet toistemme naamoihin ja vietämme mielellämme yhteistä aikaa illat, viikonloput ja lomat. Joskus loma-aikoina voimme hyvinkin olla viikkotolkulla toistemme kanssa niin, että pisimmät erossaolot ovat parin tunnin kauppareissun mittaisia.  

Silloin tällöin kummallakin on tietenkin omia menoja tai tapaamisia ystävien kanssa, mutta niistä ei ole tarvinnut juurikaan käydä kauppaa tai kinastella. Eikä ennen Pöpön syntymää niistä tarvinnut edes etukäteen neuvotella. Riitti kun suunnilleen samalla viikolla muisti mainita, että joo, torstai-iltana menen sitten töiden jälkeen käymään sen ja sen kanssa ostoksilla.

Mutta nyt… jokainen meno, joka Miehellä on työpäivän lisäksi, olkoon se sitten hyöty- tai huvimeno, tuntuu pettymykselle. 

Ei ole sattuma, että kirjoitan tätä juuri tänään. Tänään on Miehen ainoaan säännölliseeen harrastukseen liittyvä koko illan mittainen meno. Aamulla, kun hän lähti töihin, Pöpöläinen oli vielä unessa. Illalla, kun hän tulee, Pöpöläinen on jälleen nukkumassa. Huomenna aamulla töihin lähtiessä lapsi vielä nukkuu. Yksi koko illan mittainen poissaolo tarkoittaa siis kahden vuorokauden perättäistä poissaoloa lapsen elämästä. Ja minun lapsenhoitovastuustani.  Tottakai suon hänen lempiharrastuksensa hänelle. Mutta mitäpä sitä kieltämään, että päivä tuntuu pitkälle.

Mutta sitten on koko joukko muita hommia, menoja ja asioita, joita pitäisi hoitaa, mutta ne merkisisivät sitä, että minun olisi oltava valmis kiinnittämään itseni Pöpöläisen hoitajaksi vastaavaksi aikaa. Jos joskus teimmekin täällä kotosalla joitakin remonttijuttuja, niin emmepä taida ryhtyä niihin vähään aikaan. Huomaan kyllä, että seiniä pitäisi maalata, portaikkoa kunnostaa ja varastoa siivota. Jokainen viikonloppu, joka pyhitettäisiin remontille, tarkoittaa tässä vaiheessa vielä sitä, että viettäisin nekin Pöpöläisen kanssa kahdestaan. Puuh. Ei kiitos. 

Tunnen äitejä, jotka taaplaavat tätä arkea kahden – kolmen pienen lapsen kanssa miehen mennessä työn perässä ympäri maakuntia tai maailmaa viikkotolkulla. Ja äitejä, jotka pyörittävät talouksiaan taitavasti, vaikka miestä ei näy päivisin eikä iltaisin, sillä kesken oleva omakotitalon rakennus imee kaiken liikenevän ajan. Luojalle kiitos, että emme ole ryhtyneet tässä(-kään) saumassa omakotitalon rakennuttajiksi. Minusta ei todellakaan olisi raksaleskeksi. 

Plääh. Mitä pitemmälle tätä kirjoitan, sitä enemmän minusta tuntuu, että olen vain pilalle hemmoteltu pikkurouva. Ehkä minun pitäisi joutua autioon taloon viiden kolmivuotiaan kanssa viikoksi niin lakkaisin valittamasta turhia.

Joo, ja parin viikon päästä aloitan sitä paitsi itsekin säännöllisen iltaharrastuksen ja olen joka KESKIVIIKKO koko illan poissa kotoa. Että osaan sitä minäkin mennä. Rajua.  

9 responses to this post.

  1. Posted by palikka on 03/10/2007 at 6.56

    Minä koen ihan samalla tavalla mieheni menoista. Haluan olla joka hetki lähellä poikaani, mutta mielellään jakaen hoitovastuun. Yksin se on kovin kuluttavaa ja väsyttävää kaikesta ihanuudestaan huolimatta. Minä en silti ole hemmoteltu pikkurouva :-). Omista aivan luonnollisista tunteista ei tarvitse kokea syyllisyyttä. Jaksaakin paremmin, kun hyväksyy ajoittaisen väsymisen itsessään (kuulostaa kierolta, mutta jos sen huomaa vasta burnoutin kynnyksellä, niin korjaavat toimenpiteet ovat vaikeampia toteuttaa).

    Vastaus

  2. Posted by Minttu on 03/10/2007 at 13.49

    Heipä hei,
    ihan mielesi parantamiseksi muistutan että on esimerkiksi meitä merimiehen muijia, joiden isäntää ei näy eikä kuulu aina pariin kuukauteen kerrallaan… 🙂
    Mun mielestä on tärkeää että MOLEMMAT pitää kiinni harrastuksistaan ja menoistaan, saa vähän perspektiiviä siihen kotielämään eikä muutu käveleväksi haamuksi jonka elämään mahtuu vain yksi asia.
    Mukavaa vauva-arjen jatkoa! 🙂

    Vastaus

  3. Tätäpä tämä taas on, mietiskelyä jaksamisen, omien rajojen ja toisaalta lapsen tarvitsevuuden ja riippuvaisuuden tiimoilla. Taitaa olla äitiyden kysymyksistä se, jonka kanssa minulla on aina töitä.
    Palikka: Jakaminen on hyvä avainsana. Jakamalla ilotkin muuten moninkertaistuvat.
    Minttu: Voi Supernainen! Miten saat ajan kulumaan ja voimat riittämään?

    Vastaus

  4. Posted by Pohdiskelija on 05/10/2007 at 12.41

    Hei!
    Lueskelin tuota sinun odotusajan blogia. Mielenkiintoisia pohdintoja. Itsellä on tänään menossa pillerit tauolle. Olen määräaikaisessa työsuhteessa, rakennamme mieheni kanssa taloa. Raskaaksi tulemiselle alkaisi olla hyvät ajat elämäntilanteen puolesta. MUTTA, kun poden henkistä kriisiä. Puolitoista vuotta olen mietiskellyt elämän suuria kysymyksiä, ajatellut maailmankaikkeutta, pahan määrää tässä maailmassa jne. jne. Oikein kadehdin ihmisiä, jotka vain elävät – ilman jatkuvaa asioiden pyörittelyä. Muuten olen tasapainoinen yksilö ja elänyt helppoa ja hyvää elämää . Siis mikä lie kolmenkympinkriisi iskenyt!
    Ennen kriisin tuloa ehdin jo ehdottaa miehelle lapsen yrittämistä, mutta hän halusin ensin naimisiin. Ja nyt tilanne on tämä. Ilman kauheaa pohdiskelun tarvetta olisi varmaan itsestään selvää koettaa onneamme. Nyt mietin, että pahentaisiko se vain tilannetta vai asettuisiko kaikki vain sujuvasti uomiinsa. Koen vain, että jotain vastauksia pitäisi löytää, sillä haluaisin pystyä vastaamaan kysymyksiin, joita lapsi joskus vanhempana saattaa esittää (onko elämää kuoleman jälkeen sun muuta perusjuttua).
    Osaisitko kommentoida tähän mitään?!
    Suunnittelen kyllä jo oman filosifispainotteisen blogin perustamista…

    Vastaus

  5. Hyvä pohdiskelija: Hui! Ymmärsinköhän oikein, millaisia juttuja pohdit – hengellisellä kielellä ilmaistuna ns. Perimmäisiä kysymyksiäkö? Omat kysymykseni, vaikkakin sarjaa Kuka oikeastaan olen, ovat pyörineet matalammalla tasolla, lähinnä Oman Navan Ympärillä.

    Mutta jäin miettimään, miksi koet, että mainitsemasi ajautukset tulisi olla järjestyksessä ja pinossa, ennen kuin sinussa/perheessäsi olisi tilaa lapselle? Useimmat meistä kai etsivät ratkaisuja noihin kysymyksiin koko elämänsä ajan. Ja vaikka yhden vastauksen löytääkin, sitä voi tulla tarve päivittää jossakin toisessa vaihteessa. Ehkä niitä kysymyksiä voisi etsiä myös yhdessä lapsen kanssa?

    Aloita vaan oma blogi. Tulen mielenkiinnolla lukemaan ja kommentoimaan.

    Vastaus

  6. Posted by Mona on 07/10/2007 at 12.33

    Meillä miehellä on parin päivän paikkakunnalta pois -keikkoja 2-4 per kuukausi. Olen joka kerran jälkeen aivan puhkipoikki 🙂

    Ja tuohon Pohdiskelijaan kommentoisin vielä:
    1) lapsi on raskas ja rakas, elämän keskipisteessä muttei keskipisteenä
    2) maailma ei ole koskaan valmis

    Vastaus

  7. Posted by A:n äiti on 07/10/2007 at 15.00

    Nautin nykyisin paljon enemmän, kun voin jakaa lapsen kanssa olemisen ja elämisen mieheni kanssa. Ensimmäiset 1v 9kk olin lähes yksin vastuussa lapsesta. Mies teki pitkää työpäivää ja lisäksi oli viikoittain 2-3 päivää toisella paikkakunnalla.

    Kyllähän minä pärjäsin. Organisoin, järjestin, kannoin, ruokin, leikin, lauloin, pesin, lohdutin… Tein jopa matkoja kaksin lapsen kanssa. Ajoittain murisin mielessäni, kun jotkut narisivat miestensä jokaisesta kodin ulkopuolisesta liikkeestä. Jos mies tuli kotiin töistä vasta klo 16.30, niin oksat pois 😉

    En minä ”yksihuoltajuudesta” karaistunut paremmaksi äidiksi tai ihmiseksi. Ennemmin oma jaksaminen ja lapsesta nauttiminen olivat koetuksella. Nostan hattua todellisille yksinhuoltajille, jotka tasapainoilevat lasten, työn, taloudellisten kysymysten, oman ajan ja jaksamisen ristipaineessa.

    Vastaus

  8. Me on käyty IHAN samanlaista keskustelua! Mitä ei siis todellakaan tarvinnut käydä ennen vauvan tuloa… et siis tosiaan ole hemmoteltu pikkurouva, musta tuntuu että näitä samoja asioita pohtii suurin osa äideistä. Kun se on kuitenkin useimmiten äiti joka kotona on ja mies iltoja poissa eikä toisinpäin. Vaikka jollakulla toisella äidillä olisi vielä huonommin (mies poissa enemmän/useammin), eihän se tarkoita etteikö omat fiilikset olisi silti hyväksyttäviä. Ja kuten sanoit, voi olla että menot on hyvinkin hyötymenoja ja tärkeitä mutta silti ne on jotenkin itseltä/lapselta pois. Mutta uskon, että kun näistä vaan jaksaa rakentavasti keskustella, löytyy se oikea tasapaino ja kaikki voi olla jokseenkin tyytyväisiä. Vai mitä luulet?

    Vastaus

  9. Posted by Pohdiskelija on 08/10/2007 at 8.49

    Kiitos Kukannuppu kannustuksesta! Perimmäisiä kysymyksiä mietin, todellakin.

    Blogi voisi oikeasti olla hyvä juttu. Kaipaan kovasti ihmisten kommentteja. Siispä jahka tuolta taloprojektilta ehtii, niin taidan alkaa harrastaa ajatustenvaihtoa bittiavaruudessa.

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: