Aloitimme kiinteiden ruokien maistelun ja syömisen opettelun kuukausi sitten Pöpöläisen ollessa 5,5 kk:n iässä. Ensimmäisille syöntikerroille keittelin jättimäisestä bataatista postimerkin kokoisia paloja, jotka sitten haarukalla musennettuna ja rintamaidolla löysennettynä tarjoilin juniorilleni. Pöpöläinen köhi ja pihisi ja yökkäili jokaista mikroskooppisen pientä hiukkasta, jonka sain ujutettua hänen viivasuorien huuliensa sisäpuolelle. Selväksi tuli, että meidän pieni linnunpoikasemme ei odottaisi ruoka-annostaan suu sepposen selällään, vaan syömisen opettelu tulisi olemaan huomattavasti monimutkaisempaa kuin olin ennakoinut.
Seuraavaksi kokeilin kaupasta ostettuja maissi- ja porkkanavellejä sekä tuttipullolla että lusikalla tarjoiltuina. Mikään kuljetusväline ei saanut vietyä lastiaan tiukasti lukittujen porttien sisäpuolelle. Poskille roiskuneet vellit jättivät punaiset ihottumaläiskät, jotka taas kavalsivat tarkkanäköisille havainnoitsijoille maitoallergian mahdollisuuden.
Sitten siirryin kokeilemaan kaupan purkkisoseita. Kun Pöpöläiselle antoi oman lusikan käteen, sain ujutettua pienet hituset porkkana-, päärynä- tai mustikkasoseita aina kun vekara aukaisi suunsa haukatakseen omasta, tyhjästä lusikastaan. Mutta voi, Pöpöläinen pärähti itkuun jokaisen lusikallisen jälkeen: ”Kuinka kummassa kehtaattekin tulla tuomaan suuhuni mitään, te kurjat!”
Seuraavaksi ostin kolme erilaista nokkamukia ja paketillisen maidotonta riisipuurojauhetta. Ja bingo: veteen tehty riisivelli nokkamukista nautittuna aukaisi tähän asti kiinni pysyneen suun. Yllätyksekseni Pöpöläinen tajusi nokkamukista juomisen periaatteet sen siliän tien ja ilmiselvästi nautti uudesta lelustaan.
Seuraavina päivinä tein vellin vähän vahvemmaksi, maustoin sen mustikkasoseella ja ryhdyin tarjoilemaan sitä lusikalla. Välillä velliä menee vain pari lusikan kärjellistä, välillä desin verran. Koskaan en oikeastaan osaa etukäteen sanoa, miten juuri tänään sujuu. Joskus nimittäin täysin hyväntuulinen lapsi parahtaa itkuun heti ruokalapun nähdessään eikä suostu aukaisemaan suutaan kuin pari kertaa. Ja joskus, kun sitä vähiten odottaisi, puuroa saattaakin upota kokonainen lautasellinen.
Mitään mukavaa puuhaa syömisestä ei ole oikein koskaan tullut. Jotta ruokaa saisi edes sinne jonnekin huulien sisäpuolelle, syöttäjän on huijattava lasta purulelujen avulla. Jos Pöpöläiselle antaa toisen lusikan hänen omaan käteensä, näppärä kaveri kaivaa soseet suustaan ja kiepauttaa ne kaulukselle. Välillä tuntuu, että ruokailu on kolmesti päivässä toistuva molemminpuoleinen kidutustapahtuma, joka päättyy jommankumman tai molempien pahaan mieleen.
Mutta mutta. Onhan tässä toki edistyttykin. On siis opittu hyväksymään muutamia makuja, kuten riisipuuroa, perunaa ja hedelmäsoseita, ja nähtävästi mitä kylmempinä niitä tarjoillaan, sitä suurempi suosio niille on ennustettavissa. On myös opittu sietämään sitä suuhun tulevaa lusikkaa ja juomaan hienosti nokkamukista. Syömisen aloittamiseen tuli ladattua paljon toiveita vauvaelämän muutoksista ja osa toiveista on jo toteutumassakin. Muullakin kuin rintamaidolla täytetty vatsa on tuonut äidille pidemmän napanuoran ja jopa parantanut koko perheemme yöunia.
Että hitaasti hyvä tulee.
Terveisin nimimerkki Malttamaton äiti
Äitiyspakkaus 
Posted by A:n äiti on 18/09/2007 at 22.03
Meillä tuo vaihe meni hirvittävän helposti, neiti availi suutansa helposti, ei tukehtunut kokkareisiin ym. Vain perunan syöminen tökki. Enpä siis tiedä millaisia ponnisteluja kiinteän sapuskan syömiseen voi liittyä. Tsemppiä!
Nykyisin neiti ”minä itse” kokeilee toisinaan rajojaan ruokapöydässä. Esim. yhtenä päivänä neiti sai järkyttävän raivarin, kun kesken aamupuuron emme siirtyneetkään piirustushommiin. Puurot jäi syömättä.