Kaksi naista

(Ryhdyin kirjoittamaan tätä ensin edellisen kirjoituksen kommenttilootaan mutta stoori levisikin sellaiseen suuntaan, että siitä tulikin oma postauksensa.)

Edellistä kirjoitusta raapustin tipat linsseissä. Naputteluni aikana mies vei Pöpöä makuuhuoneeseen ja mutisi mennessään: ”Me pojat mennään ainakin nukkumaan”. Sen kuullessani oma syyttävä sisäinen ääneni jatkoi… ”ja jätetään tuo äiti parjaamaan meitä tänne”. Saatuani tekstini valmiiksi en jaksanut edes lukea sitä kertaalleen läpi vaan painoin julkaise-nappia silmät kyynelistä sumeina ja raahauduin sänkyyni. Ja imetin.

Ja heräsin puolen tunnin päästä uudelleen imettämään. Nukkuvaa, kaunista lastani katsellessani itkin yhä enemmän. Miten saatankaan olla niin kärsimätön ja heikko? Toinenhan on vasta niin pieni, niin riippuvainen, niin haavoittuvainen. Minä olen se vanhempi: minun tehtäväni on olla se turva, vahvuus, luotettavuus – miksi en osaa olla sitä?

Juuri tämä kaksinaisuus, pahan olon ja siitä seuraavan syyllisyyden tunteen ja katumuksen kipeä vuorottelu on raskasta. Ja tätä samaa keinahteluahan olen elänyt jo pienestä lapsesta asti – suhteessa omiin vanhempiini: ensin isäni, sittemmin äitini kanssa.

Poltin lauantaina jälleen kerran päreeni äidin kanssa. Hänestä ei ollut jälleen kuulunut pitkiin aikoihin, ensin kahteen viikkoon, sitten viikkoon. Soitin, juttelimme hetken ja hän kertoi omia päällimmäisiä kuulumisiaan. Olin juuri astumassa kauppaan ja ehdotin, että soittaisin hetken kuluttua uudelleen kaupasta tultuani. ”No ei tarvitse, tässä nämä kuulumiset jo tulivatkin”, sanoi äiti. Tunsin veren kiehahtavan suonissani. Aivan. Kyllähän sinä ehditkin jo omasi kertoa, mutta tulitko kysyneeksi mitään siitä, mitä meille kuuluisi? Et. Eihän sinua kiinnosta. Et sinä meillä käy, et sinä meille soita. Ja puhelun olet valmis lopettamaan heti, kun olet kiireisesti saanut kerrottua, mistä olet tulossa ja mihin menossa.

Sain kuitenkin vielä tässä vaiheessa pidettyä itseni kasassa ja sanoin vain tyynesti, että kyllähän meilläkin on kuulumisia, joista haluaisin kertoa ja sen takia soitan hetken päästä uudelleen.

Ennen uutta puhelua yritin valmentaa itseäni, etten räjähtäisi heti luuriin. Sain kerrottua viime aikojen tapahtumistamme, mutta sitten annoin tulla miten tyytymätön olen siihen, että häntä ei kiinnosta, mitä meille kuuluu. Että toivoisin, että hän kävisi meillä tai edes soittaisi meille. Tai edes silloin, kuin minä soitan, jaksaisi kuunnella, mitä meille kuuluu. Kysyin jopa suoraan, että eikö hän ole kiinnostunut meidän asioistamme.

Mutta eihän äitimuori pysty tällaiseen keskusteluun. Hän puolustautuu monin, mutta hyvin tyhjin sanoin. Selittelee, kiertelee, yrittää päästä pihdeistäni puhumalla asian vierestä. Ja kävi kuten aina ennenkin: hänen selittelynsä vain kasvattavat raivoani. ”Lopetetaan jo nyt”, pyysi äiti. Lopetin kyllä – sillä klassisella tavalla, lyömällä luurin korvaan. Ja itkin koko kotimatkan. En tiedä, mitä tehdä. Haluaisin lopettaa koko vaivaisen yhteydenpidon. Olkoon sitten. Eläköön omaa elämäänsä ja katukoon joskus hiipunutta yhteyttämme, jos niikseen tulee.

Ööö… miksihän vuodatan tätä tähän? Ehkä siksi, että nämä kaksi kokemusta kohtaavat jossakin sfäärissä jollakin tavalla, liittyvät osittain yhteen. Että on raskasta tuntea negatiisivia tunteita niiden ihmisten lähellä, joista haluaisi välittää. Tai jotain. Ehkä tämä selviää joskus.

Jk 1. Tänään luin naistenlehdestä, että pilailupuodeissa myödään suihketta, joka saa tyttäret välittömästi ymmärtämään äitejään. Pitäisiköhän heti mennä ostamaan?

Jk 2. Luojalle kiitos, että Pöpö on poika! Uskon, että äideillä on murrosiässä poikiinsa mutkattomammat välit kuin tyttäriinsä. Mikäli vanhat merkit paikkaansa pitävät, minulla olisi tyttärieni kanssa helisemistä.

6 responses to this post.

  1. Posted by elanor on 01/08/2007 at 8.37

    Joo. Kyllähän sitä sitten tulee itkettyä ja kaduttua sitä, miten vihainen ja tyly sitä välillä on. Hermo kireenä vaan yrittää tuupata sitä huutavaa naperoa nukkumaan ja työntelee niitä vaunuja välillä jopa tarpeettoman rivakalla otteella. Ja sit se lapsi nukkuu, ja tulee ihan järjetön syyllisyys ja ahdistus, että MITEN mä voin olla näin heikkohermoinen. Mulla on rakas lapsi, joka on täydellisen riippuvainen minusta, ymmärtämätön, pieni.. niin pieni vielä. Ja mun pitäisi, ja mä niin haluaisin, olla sellainen aina johdonmukainen, aina tyyni, hellä, turvallinen, luotettava. Jos sellaista lempeää äidillisyyttä sais ostaa apteekista tabletteina, niin heti mulle tänne sellaisia!! Vaikka tosiasiassa kyllähän meillä menee USEIMMITEN ihan hyvin, mutta kyllä se pinnakin palaa eikä jaksa/pysty/osaa olla niin kärsivällinen ja hellä.

    Tuo äitisuhteesikin kuulostaa jokseenkin tutulta. Ei mekään kauheasti yhteyttä pidetä, ja jos äiti soittaa niin se nimenomaan kertoo ne omat juttunsa eikä kysele meidän kuulumisia. :-/ Itsekin on tullut jo mietittyä, että kuinkahan kitkainen ja traumaattinen äiti-tytär-suhde mulle ja Empulle muodostuu, kun molemmilla sitä temperamenttia riittää…

    Vastaus

  2. Posted by hna on 01/08/2007 at 12.40

    Just nyt (esim) EI YHTÄÄN jaksaisi. Onneksi Helmi on äitiänsä fiksumpi ja meni nukkumaan. On hetki. Vaan olla. Kun aikansa jakaa tankkaamisten, imettämisen, vauvanhoidon, kodinhoidon, koiran ulkoiluttamisen ja kaiken mahdollisen kanssa niin… On kiva vaan olla. Hetki.

    Mä en ehkä osaa ”sopeutua” mun uuteen rooliin, koska koiran nimpparit on tänään ja meille tulee vieraita. TOSIN mä laitoin kutsuun, että ”kahvia ja pullaa”, todella tarkoittaen sitä. Enkä tod leivo itse. Ja kutsuinkin vaan sellaisia joita ei haittaa, jotka ei jaksa nalkuttaa ja nyrpistellä nenäänsä, että ”olis voinut vähän…”

    Mulla leikkaa usein kiinni porukoiden kanssa. Vaikka siis ollaan kauheasti yhteyksissä. Siis joskus liikaakin. Mutta tiedän mitä tarkoitat. Tosi veemäistä kun toinen aikuinen ihminen ei tajua mitä kuulumisten VAIHTO yleensä tarkoittaa. Ja sattuuhan se, kun se on kuitenkin sun äiti.

    Pitää vain muistaa ja tiedostaa, että sä ja sun äitiys on oma ja ihan ERI juttu! Oma kokonaisuutensa.

    Vastaus

  3. Posted by Mona on 01/08/2007 at 12.50

    Puhelinkeskustelu äidin syntymäpäivien aattona:
    Minä: Ei me kyllä jakseta lähteä vauvan kanssa ajamaan 600 kilometriä.
    Äiti (ääni väristen): Niiiiin… Kyllähän minä ymmärrän…Kun lapsikin on niin vaikea
    (Minä jo tässä vaiheessa vähän kiehahdan, vaikea ja vaikea mutta meille rakas, ei sitä muut saa arvostella)
    Minä: Ja olen kyllä itsekin tosi väsynyt.
    Äiti: No ei se nyt niinkään, mutta…

    Aaarrgh. Ja minusta meillä äidin kanssa on ollut aina ihan kohtuulliset välit. Mutta jotenkin lapsen syntymä on tuonut aikalailla pohjamutaa pintaan. Minä vain haluaisin, että joku joskus kysyisi, mitä minulle kuuluu ja kuinka minä voin. Ja tästäkin tunnen syyllisyyttä.

    Vastaus

  4. Posted by Mia on 01/08/2007 at 17.48

    Ei lapsi mene pilalle vaikka äidillä välillä kiehahtaakin. On luonnollistakin luonnollisempaa kiehahtaa välillä, tekeväthän lapsennekin niin useaan kertaan päivässä. Uskokaa pois vaan lapsistanne kasvaa ihan tasapainoisia aikuisia vaikka äiti välillä kiehuisi.

    Olemalla hillittyäkin hillitympi koko ajan ja joka tilanteessa opetatte lapsellenne, että kiukkuaminen ei kuulu elämään, on jopa kiellettyä. Antakaa palaa vaan! Mutta puuskan jälkeen on hyvä normalisoida tilanne ja viestittää lapselle, että äiti ei enää ole kiukkuinen. Siten lapsi oppii, että vaikka välillä keittääkin niin se ei muuta kokonaistilannetta miksikään.

    Puolisoidenkaan ei ole hyvä soimata tai syyllistää kiukusta ja turhautumisesta. Hekin kokevat niitä vuorollaan. Kun toisella keittää, voi hänelle antaa tilaa tuulettaa hoitamalla lasta.

    Vastaus

  5. Posted by Äippä on 02/08/2007 at 13.16

    Onhan äitin ja lapsen suhde aina vähän moninainen, mutta ei siitä kannata hermoja menettää, jos äiti ei jaksa aina kuunnella lastaan tai olla häntä varten. Sitähän me itsekin täällä valitamme, että aina ei jaksa lastaan, vaikka rakastaakin.

    Luulisi, että äidiksi tulo helpottaisi ymmärtämään äidin tunteita. Jos koti on aina ollut rakkaudeton eikä äitin syliä ole saanut tarpeeksi, silloin kai itsekään ei osaa sitä antaa ja katkeroituu, kun lapsi vie kaiken ajan.

    Oman äitini kohdalla tilanne on oikeasti se, että hän on koko elämänsä ajan uhrannut kaiken omansa ja minusta olisi pelkästään oikein, jos hän saa nyt viimein hengähtää. Olisi aika kohtuutonta, jos hänen odotettaisiin aloittavan sama rumba lastenlasten kanssa, ellei hän niin halua. Minun äiti onneksi kuitenkin vaatimalla vaatii sitä. Jossakin vaiheessa, kun meillä siis ei ollut vielä vauvaa, minusta tuntui ikävältä, kun äiti aina visiteerasi isosisarusteni luona, siis niiden, joilla oli lapsia ja meille hänen oli vaikea tulla. Olen nyt ymmärtänyt, että hänestä oli kurjaa tulla vain ”häiritsemään” elämäämme. Lastenlasten kanssa hän kokee olevansa hyödyksi. Toistaa siis meidän lastensa kanssa koettua nyt seuraavan sukupolven kera. Minkäs teet, sellainen hän on. Tehnyt parhaansa meidän lasten kanssa, epäonnistunutkin monessa asiassa, mutta yhtä kaikki rakas äitini.

    Yritetään olla anteeksiantavia omille äideille – toivommehan kuitenkin, että omat lapsemme ymmärtävät
    aikanaan meitä, kun haluamme lapsista erillistä elämää pitkien ruuhkavuosien jälkeen. Minusta ainakin on helpompaa, jos edes yrittää jättää kihisemättä ja tajuaa, että äitikin on vain ihminen. Kuten minäkin.

    Vastaus

  6. Jotain äiti oli puhelustani ottanut onkeensa, sillä eilen, viikko edellisen puhelumme jälkeen, hän oma-aloitteisesti soitti ja kyseli kuulumisiamme. Hyvä niin.

    Äippä, olet oikeassa monessa asiassa. Oman äitini tilanne on se, että hän on jo ehtinyt levähdellä niiden ruuhkavuosiensa jälkeen (ikää lähes 70 v) ja toivomani yhteydenpito olisi lähinnä yksi puhelu/viikko ja yksi käynti vaikka 3 kk:n välein. Kuvaavaa on, että hän on tähän mennessä nähnyt Pöpön kahdesti: ensin ristiäisissä ja sitten kesälomareissumme yhteydessä. Eli emme ole tavanneet Pöpön syntymän jälkeen yhtään kertaa hänen toiveistaan tai tarpeistaan lähtien. Kun ei kiinnosta niin ei sitten kiinnosta.

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: