Puhki

Välillä olen jotenkin kummasti niin puhki ja poikki tähän arkeen, että.

Pöpöläisen herätessä kymmenettä kertaa samana yönä, kieltäytyessä päiväunistaan viidennettä kertaa, herättyä kolmen vartin nukutuksen jälkeen varttitunnin unilta tai kiukutellessa tissillä lähimarketin penkillä tekisi mieli karata paikalta tai kitistä kaverina tai tehdä jotakin muuta yhtä aikuismaista ja lapsen perusturvallisuutta lisäävää.

Ja sitten yritän miettiä, mikä mulla on muka hätänä. Ei mikään. Lapsi on terve, minä olen terve. Meillä on koti ja minulla parisuhde. Jne jne.

Monilla vanhemmanpuoleisilla täti-ihmisillä on tapana sanoa, että ”nauttikaa nyt tästä vauva-ajasta, se on niin kovin lyhyt”.  Yhtäkkiä tajusin että oon ottanut tuosta ajatuksesta suunnattomasti paineita. Että pitäis nauttia. Että joskus vielä kadun, kun en ole osannut nauttia.

Mistä tässä pitäis nauttia? Siitä, että saan herätä kauniiseen kesäyöhön vähintään neljä kertaa joka yö? Siitä, että korvani ovat virittyneet kuulemaan naapurinkin lasten itkut vaikka puolen kilometrin päästä ja vastatuulessa? Siitä että en osaa rentoutua niinä pieninä kahdenkymmenen minuutin hetkinäkään, joita uskallan olla poissa kotoa esimerkiksi naapurin saunassa tai lähikaupassa, vaan kaahaan kotiin tukka putkella siltä varalta, että siellä on jokin itkukohtaus, joka ei tyynny kuin tissillä? Siitä, että en ole ollut maaliskuun alun jälkeen yksin varttituntia pitempään? Tai poissa lapseni luota kolmea varttia pitempään? Siitä, että niinä iltoina, jolloin olen yksin kotona, Pöpöläinen ei tyynny syliin, vaan vaatii jatkuvaa kantamista, leikittämistä, asioiden näyttämistä ja seurustelua? Siitä että kaikki pienetkin vastoinkäymiset, kuten kahvinpurujen leviäminen keittiön lattialle, itkettävät?

Helpottaisiko, jos haistaisin piut paut noille ”nauttijoille”, ja tunnustaisin, että ei tämä kaikkein tarvitsevin vauvavaihe mitään herkkua ole. Että en uskalla edes ajatella, miten jaksan mieheni kesäloman loputtua. Tai syksyn räntäsateissa. Tai uudelleen toisen lapsen kanssa joskus myöhemmin.

Eräs äitiyskirja loppuu ajatuksen: Elämäsi on nyt tätä, joten on paras sopeutua siihen.

Että joo. Tämä lienee sitä aikuisuutta.

12 responses to this post.

  1. Posted by hna on 28/07/2007 at 9.22

    Joo, ei ole aina …kauheen hehkeää ja herttaista. Vaikka 2kaikki on kunnossa eikämitään vikaa missään”. Mutta siis joskus kysyy itseltään: ”Saanko MÄ olla väsynyt, vaikka on terve lapsi, parisuhde, parvekeremontti ohi, useimmiten fiksu koira, ystäviä joille soittaa joita nähdä ja kahviakin yleensä saa päivittäin?”.

    Ihan kaikki (siis lapsettomat, miehet jotka on päivät töissä ja/tai vanhemmat joiden muistot ovat kultautuneet…) ei tajua, että nk. Hyvällä Päivällä ja Huonolla Päivällä on vaan kauhee ero.

    Mutta Jonain Päivänä mekin sanotaan: ”Voi ei sitä enää tän ikäisenä edes muista millasta noiden pienten kanssa on!”

    Että ei kuin vaan odotetaan sitä päivää ja tekohampaita!

    Vastaus

  2. Posted by A:n äiti on 28/07/2007 at 9.33

    Sinulla on upea taito pukea ajatukset -aika monen muunkin äidin ajatukset- sanoiksi.

    Eipä ole kirjoitukseesi lisättävää. Niin totta joka sana ja samoja pohdiskellut.

    Vastaus

  3. Posted by Mona on 28/07/2007 at 10.39

    Ei ehkä lohduta sinua, mutta tämä sun kirjoituksesi lohdutti ihan suunnattomasti minua. Kun miten tuntuu, että kaikkien muiden vauvat vaan köllivät vaunuissa ja äidit sosialiseeraa kahviloissa. Ja miten sitä jaksaa vielä toisenkin kiukkupäivän. Ihanaa, että kaikki muutkaan ei aina jaksa. Me ainakin miehen kanssa ollaan sitä mieltä, ettei me lasta just ihan tän vauvavaiheen takia haluttu. Että odotellaan kovasti, että tää vaan menis ohi. Tietysti tää on tärkeää aikaa ja hienoakin, mutta silti 🙂

    Vastaus

  4. Itse kun on tässä raskauden loppusuoralla sitä odottaa jo tuotakin, mutta samalla hirvittää että tuotako se sitten oikeasti on… ”vanhemmat täti-ihmisethän” aloittaa tuon virren itse asiassa jo tässä raskausvaiheessa, että nauttikaa nyt kun teillä on vielä kahdenkeskeistä aikaa, kohta se on sitten ohi ja sitten ei enää voi mitään koskaan tehdä kaksistaan… Sit stressataan ja otetaan paineita että pitäs nauttia mutta miten tässä nyt nautitaan kun on iso maha ja painaa ja väsyttää ja tulis nyt jo. Mutta hyvä kun löytyy vertaistukea, sekä raskauden että vauva -ajalle, kun se vihdoin joskus alkaa 🙂

    Vastaus

  5. Posted by Mia on 28/07/2007 at 19.05

    Kiitos rehellisistä ajatuksistasi! Juuri siksi blogiasi on ihana lukea.

    Vastaus

  6. Posted by elanor on 28/07/2007 at 20.09

    Joo. Tää vauva-ajasta nauttiminen on jäänyt mullekin vähän epäselväksi. Siis, että ..miksi? Tai tokihan tässä on paljon hyvää enkä mä ihan oikeasti ikimaailmassa luopuisi tuosta rakkaasta tytöstäni, mutta enpä menisi myöskään sanomaan että ”päivääkään en vaihtaisi pois”. Vaihtaisin, aika montakin päivää. Raskausajastakin ois pitänyt kuulemma nauttia, mutta mä en oikein handlannut sitäkään. Yhtä pelkoa se meinas olla, välillä enempi, välillä vähempi. Kunnes sitten loppua kohti turhautus voitti pelonkin. 😉 Hirmuisen tuttuja ajatuksia kirjoittelet. Mun mies menee maanantaina töihin 4 viikon loman jälkeen, ja mua oikeesti vähän pelottaa että miten me pärjätään, miten mä pärjään. Mutta hei; syksyn räntäsateissa voi mennä jo paljon paremmin, kun meiän vauvelit oppii esim. istumaan ja kenties pikkuhiljaa jollain konstilla liikkumaan eteenpäin itse, eivätkä vaadi jatkuvaa viihdyttämistä ja kantamista. Empun 9-kuisen pikkuserkun äiti sanoi, että nyt on jo paljon helpompaa! Toivokaamme sitä…

    Vastaus

  7. Posted by Loveli on 29/07/2007 at 0.17

    Ihana rehellinen kirjoitus!

    Vastaus

  8. Posted by Äippä on 29/07/2007 at 22.33

    Minusta oli paljon helpompaa, kun vauvan saattoi jättää itsekseen lelujen kanssa edes joksikin aikaa. Nyt se istuu, kaatuilee ja konttaa (7kk), joten mitään ei voi enää tehdä rauhassa toisessa huoneessa. Toisaalta on niin ihanaa nähdä pienen oppivan ja kasvavan, ettei tuosta vaativuudesta voi valittaa.

    Muutenkin mä varmaan oon ihan omituinen, kun minusta nuo kaikki itkukohtauksetkin on jotenkin niin elämänmakuista arkea, että en haluaisi vaihtaa mitään pois. Mua saa nyt mielessään lyödä, mutta muiden lapsia hoitaneena oma lapsi on ollut niin käsittämätön ja iso lahja, että jaksan edelleen nauttia joka hetkestä. Tiedän kyllä silti, että se kuulostaa ärsyttävän kliseiseltä.

    Mutta ajatella, että tuo pieni lapsi turvaa minuun, pitää minua ja isäänsä tärkeimpinä ihmisinään! Se on niin ihmeellistä! 🙂 Nimim. Ai miten niin onnen huumassa edelleen…?

    Vastaus

  9. Posted by Pauliina on 30/07/2007 at 17.43

    Näin jälkeenpäin (tyttö 2v) voin sanoa, että minäkään en osannut nauttia vauva-ajasta ja se kaduttaa. Mutta toisaalta muistan hyvin minkälaista se oli ja luulen tietäväni miten erilaista arki on ”helpomman” lapsen kanssa. Kuulostaa siltä, että sinunkin lapsesi on hyvin kovatahtoinen, mutta tulevaisuuden kannalta se on varmasti vain ihan hyvä. Meidän tyttö on jo hurjan omatoiminen, älykäs ja reipas. Rankkaa on kovatahtoisen kanssa vielä varmasti vuosia, mutta olen tytöstä silti niin ylpeä. Minäkään en osannut olla tytöstä erossa, mutta nyt olen jo ihan mielelläni. Koita kestää, kyllä se siitä helpottaa ja jossain vaiheessa osaat nauttia omasta ajasta varmasti!

    Uskon osaavani nauttia seuraavan lapsen vauva-ajasta enemmän, oli vauva sitten kuinka vaativa tahansa. Jos toisen lapsen vielä toivottavasti saan.

    Vastaus

  10. Posted by Titta on 31/07/2007 at 19.40

    Yhdyn edelläpuhujiin…ei se äidin rooli läheskään aina ole ihan niin hohdokas, kun mitä ne mummot antaa ymmärtää. Ja miehet ei monestikkaan ihan täysillä ymmärrä kuin kiinni sitä äiti lapsissaan oikeasti on, tuo isänrooli kun vaan jo luonnonki puolesta on niin erilainen, vaikka meijän isäntäkin on tosi perhesuuntautunut tyyppi ja touhuaa paljon muksujen kanssa.

    Kun oikeen korpee, nii ajattelen että äkkiä se muuttuu taas. Samaa ajattelen kyllä haikeudella kun on seesteisempi kausi menossa 😀

    Vastaus

  11. Samassa veneessä tai ainakin samassa vedessä soudetaan. Tai ainakin samassa vesistössä. Tai jotain.

    Yritän muistuttaa itselleni, että ”tämä tässä tänään” EI ole ”kaikki ja aina maailman tappiin saakka”.

    Että Pöpö kasvaa, että minun taitoni ja luottamukseni äitiyteeni karttuvat.

    Että parissa viikossa voi jo olla erilaista, puhumattakaan parissa kuukaudessa.

    Että tämä vauvavaihe on vain yksi vaihe lapsen elämästä.

    Että minä voin äitinä nauttia jostakin muusta vaiheesta enemmän.

    Ja olla silti ihan hyvä ihminen ja oikea äiti.

    Vastaus

  12. Posted by kaiku on 23/08/2007 at 16.17

    ”Toisen lapsen kanssa helpottaa”
    -nyt saa nauraa p****ista naurua ;-).
    Esikoinen parhaassa uhmaiässä ja tissitakiainen 3kk.
    Nyt se vasta lystiä onkin.
    Ajattelin, että jos nautin sitten, kun nämä ovat muuttaneet omiin koteihin ;-D.
    Onneksi välillä on helppoja päiviä.
    Uskalla ottaa oma aikasi ja anna isänkin ottaa vastuuta.Joillain äideillä on tapana pystyä kaikkeen vain itse, kun mies ei osaa. Eikä opikaan, jos ei anna mahkuja. Nimimerkillä minä ite.
    Tsemppiä!

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: