Samaa

Katselin eräänä päivänä meren rannassa lintuperheiden elämää. Tukkasotkaemo lipui ohi suuren pesueensa kanssa, poikasia taisi olla ainakin kymmenen. Mitähän se ajattelee lapsosistaan? Vaisto laittaa sen huolehtimaan perheestään. Mutta rakastaako eläin lastaan? Rakastanko minä lastani? Vai huolehdinko vain?

Joskus rankan päivän päätteeksi mietin, että toivooko jokin osa minussa, että voisimme palata aikaan, jolloin Pöpöä ei vielä ollutkaan. Kuulostelen, haluaisinko sittenkin elää ”niin kuin ennen”.  En tiedä. Vielä lienee liian aikaista ynnätä, mitä lapsen myötä ”menettää” ja ”saa”.  Tai onko edes luvallista olettaa, että lapsi ylipäänsä vie tai tuo jotakin vanhemmiltaan/vanhemmilleen? Eikö lapsi saa vain tulla itsenään, oli sitten ottamatta tai antamatta.

Joskus kun olen aivan puhki, muistutan itselleni, että kyllähän minuakin on vauvana jaksettu. Nyt on sitten minun vuoroni jaksaa. Hassua kyllä, tämä simppeli ajatus jotenkin auttaa.

Olemme Pöpöläisen kanssa aika samannäköisiä. Tai ainakin hän on yllättävän identtisen näköinen sen pullaposken kanssa, joka olin vastaavassa iässä. Pöpöläistä hoitaessa tuntuukin välillä, että saan hoitaa itseäni. Siis sitä minää, joka olin hänen iässään.

Tämä lienee sitä symbioosia, josta äidin ja lapsen välillä puhutaan.

2 responses to this post.

  1. Posted by Mona on 14/07/2007 at 22.24

    Lapsen kanssa eläminen on kuin kotipsykoterapiaa: siinä tulee läpikäytyä omaa kehitystään ja tietään siksi ihmiseksi joka on.

    Minäkin täällä kuulostelen sitä paljonpuhuttua äidinrakkautta. Univaikeuksisen lapsen kanssa se on kyllä välillä hakusessa. Hymyilevää lasta on helppo rakastaa. Sitä ehdottomuutta lähinnä itsestäni haeskelen.

    Vastaus

  2. Posted by hna on 15/07/2007 at 19.14

    Totta. Mä mietin ihan samaa, päivittäin. Että ympäri käydään ja yhteen tullaan tai että sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Kun muakin on hoidettu, niin mä hoidan nyt. Se lohduttaa ja tulee sellainen olo kuitenkin, että on joku järki ja järjestys (vaikkei siis sitä asuntoa katsomalla huomaisikaan).

    Mä ajattelen myös, että koska ei voi tietää millaisessa tilaneteessa JUST nyt olisi, jos ei olisikaan tullut raskaaksi (että miten asiat olisi edenneet), niin ei voi tietää ja on osattava nauttia siitä mitä on.

    Kun ei voi seurata kahta rinnakkain kulkevaa todellisuutta kuin jossain Sliding Doors -elokuvassa.

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: