Pettymyksiä ja iloja

Innostuimme viime sunnuntaina ulkoilemaan hellesäässä sillä seurauksella, että sain auringonpistoksen tai migreenikohtauksen. Yhtä kaikki tuloksena oli hillitön päänsärky, ikävä puristava ja sykkivä vanne pään ympärillä, oksennusta, valonarkuutta. Makasin pimennetyssä makuuhuoneessa suurimman osan päivästä.

Koska migreenini oli pysynyt poissa koko raskausajan, en ole tullut vielä miettineeksi, millä lääkitsisin itseäni nyt imetysaikana, jos kohtaus tulisi. Varsinaisia migreenikohtauksen esto- tai kohtauksen aikana otettavia lääkkeitä ei imettäjä voi ottaa. Yritin kylmiä kääreitä, pakastimesta otettua maissi-herne-paprika -pussia (ulkoisesti nautittuna), parasetamolila. Ei mitään suurempaa apua. Mies hieroi päätä ja silitti selkää, se auttoi jaksamaan, mutta kohtausta se ei lopettanut. Pöpö kävi rinnalla pari kertaa, pakkohan sitä oli pientä ruokkia. Onneksi se osaa olla jo varsin omatoiminen. Tissi vain sinne jonnekin suun lähelle, niin poikanen hoitaa itse hommat loppuun.

Mutta sitten, kun kohtausta oli ollut jo kuutisen tuntia ja oksensin jo vatsalaukun mustia nesteitä, oli jo pakko turvautua johonkin lääkitykseen. Muistelin, että joskus muinoin sain päänsäryn loppumaan joko Ketorinilla tai Orudiksella.  Niitähän ei raskausaikana saanut syödä, joten niitä ei talosta löytynyt. Ei niiden kanssa saisi varmaan imettääkään. Jos sellaista ottaisi, mitenkähän kauan pitäisi antaa varastomaitoja tai korviketta?

Soitin Lastenklinikan päivystykseen, mutta sairaanhoitaja kieltäytyi kommentoimasta asiaa. ”Vain lääkäri saa ohjeistaa, hakeudu vain omaan päivystykseesi.” No siinä kunnossa ei juuri voinut ajatella lähtevänsä autoilemaan ja jonottelemaan päivystykseen. Oli keksittävä jotakin muuta.

Meillä kyläilevät isovanhemmat hakivat apteekista Ketorinia ja toivat kaiken varalta myös tuttipullon ja korviketta. Heitin pari nappia huiviin ja uni voitti heti. Parin tunnin päästä heräsin Pöpön lohduttomaan huutoon.

Onneksi pääni oli jo huomattavasti selkeämpi. Hoipuin alakertaan katsomaan, mitä siellä oikein puuhattiin. Pakastimesta oli sulatettu sinne varastoimiani maitoja ja Mies yritti parhaansa mukaan tarjoilla niitä lapsukaiselle hörppymukista. Pöpöläinen nielaisi valkoista kultaa kyllä, mutta joka hörpyn välissä ilmolle pääsi surkea huuto. Pettynyt, loukkaantunut itku.

Seuraavaksi päätimme kokeilla maitopulloa. Pullo pestiin ja kiehautettiin. Mies otti lapsen ja pullon, ja jopa kelpasi. Nukkumaan meno ei vain ollutkaan niin helppoa. Pöpöläinen raukka itkeskeli ja nikotteli pettymystään, kun joutuikin asettumaan isänsä kainaloon maitopullon kanssa.

Tässä vaiheessa pääni oli jo selvennyt sen verran, että pääsin netin ääreen. Imetystukilistan kautta päädyin Lääkelaitoksen lääketietosivulle ja kas, siellähän luki, että normaalimääriä Ketorinia käytettäessä saa imettää!

Takaisin yläkertaan, paita pois ja sukkelaan sänkyyn. Voi, millaisella riemulla Pöpöläinen rintaani tarttuikaan. Pidin häntä vieressäni puoli yötä silkasta ilosta.

Pöpöläisestä tuli koettelemuksien takia varsinainen tissitakiainen koko seuraavan päivän ajaksi. Pieneen sydämeen kai jäi pelko, että se ihanin asia maan päällä katoaisi jälleen…

Näin tuli siis samalla selvitettyä, voitaisiinko meillä siirtyä tiukan paikan tullen pulloruokaan. Hätätilanteessa voitaisiin, mutta ei se kenellekään mukavaa olisi. Äitee ei siis lähde vielä lietsuun maitobaari mukanaan…. 

Tissit, rinnat, mitkä ne nyt sitten ovatkaan??? Useimmiten puhun arkisesti tisseistä, vaikka espanjan tunnilla mummoimmeinen sanoikin, että pitäisi puhua Rinnoista, sillä se on kunnioittavampi nimitys. Nii oiski.

4 responses to this post.

  1. Posted by Johanna on 06/06/2007 at 13.31

    höh, olipa ikävä ja rankka kokemus. Migreeni joutaisi kyllä jonnekkin kauas huitsin nevadaan. Onneksi kaikki on nyt kuitenkin hyvin, ja pöpö sai omaa rakasta maitoansa.

    Vastaus

  2. Posted by Piia on 06/06/2007 at 22.35

    No olipa kokemus, voi pientä Pöppöä

    Vastaus

  3. Posted by Piia on 06/06/2007 at 22.36

    en tiä mihin katosi äskeisestä kommentista (bittiavaruuteen kai) että toivottavasti pysyvät migreenikohtaukset kauan poissa!!!

    Vastaus

  4. Posted by hna on 07/06/2007 at 13.30

    Onneksi mulle ei ole tullut Mig Reen kylään. Ihan kauhee kaveri. Mullakin on se kaveri joskus riesana. Tosin Neuron lääkärin sanoin: ”Ei sieltä (päästäni) mitään löytynyt” ja toisen lekurin mielestä: ”Turha sun siihen kohtaukseen on ottaa mitään. Klotami auttaa jälkikipuun…”, ja totta. Ei siellä päässä mitään olekaan ja turhia ne tabut on. Mitään auta kuin vasta tuntien päästä.

    Pitäisi kulkea tyylikkäässä hatussa ja kunnon sanglääässeissä. Niinka filmitähti!

    Mummon kikkahan (joka ei sekään toimi) on: ruisleipää ja päällä suolaa.

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: