Läheisyyttä

Synnytysreissulla Haikaranpesässä Pöpö oli vierihoidossamme heti ensi minuuteista alkaen. Saimme perhehuoneen, joten tuore isä saattoi olla kanssamme yötä päivää ja jossa saatoimme elää omantahtistamme perhe-elämää: tutustua toisiimme kaikessa rauhassa, syödä nälän tullen, nukkua perhepedissä päivä- ja yöunia ja ottaa voimiemme mukaan vastaan vieraita. Yksinkertaisesti: nauttia toinen toistemme läheisyydestä.

Parikymmentä vuotta sitten vastasyntynyt Pöpö olisi viety jonnekin vauvalaan yöunille ja tuotu sieltä aikataulun mukaan syötettäväksi. Ja mikäli tuore isä olisi ollut mukana synnytyksessä, hänet olisi lähetetty kotiin odottamaan seuraavan päivän vierailuaikaa.

Onneksi ajat ovat muuttuneet ja vierihoito on valtavirtaistumassa. Meidän perheellemme olisi ollut varmasti suurta tuskaa olla toisistamme erossa.

Aina lasta tai muuta perhettään ei saa vierelleen, vaikka haluaisi. Haikarassa pohdinkin, miten jaksavat ne vanhemmat, jotka joutuvat jättämään vastasyntyneensä sairauden takia lastenosastolle hoidettavaksi ja pääsevät oleilemaan hänen luonaan vain hyvin rajoitetusti. 

Mutta jos läheisyyteen on mahdollisuus, en ymmärrä, miksi sen jättäisi käyttämättä. Kun kerran isien läsnäolosta synnytyksissä on tullut arkipäivää, niin miksei perhehuoneista voisi tulla tapa? Miksei jo neuvolassa tai viimeistään synnytysvalmennuksissa kannustettaisi isiä olemaan sairaalassa äidin ja lapsen kanssa synnytyksen jälkeen? 

Vastasyntyneen ja hänen vanhempiensa välillä on erityinen side, toisaalta maailman vahvin ja toisaalta hyvin hauras. Sitä on hyvä saada vaalia. 

5 responses to this post.

  1. Posted by Mary on 20/03/2007 at 15.42

    Ooh. Meillä taitaa olla tasan tarkkaan kaksi perhehuonetta täällä Lapin keskussairaalassa. Muissa huoneissa on joko kaksi tai kolme äitiä.

    Itselläni ensimmäinen lapsi oli kaksi-kolme päivää sinivalohoidossa, ja vauva tuotiin viereen lähinnä rintaa syömään ja kiireen vilkkaa takaisin solariumlamppujen alle. Muilla äideillä vauvat oli vieressä koko ajan. Sitten yks-kaks ilmoitetaan että te pääsette tänään kottiin. Jaa! Että kottiin. Ettäkö tämän kanssa? Mites tätä taas pideltiin, pestiin ja paijattiin?

    Vastaus

  2. Posted by Pikkuenkeli on 21/03/2007 at 9.53

    Hei, Kukannuppu!

    Löysin blogisi tässä eräänä päivänä. Muutamia äitiysblogeja seuranneena olen ilahtuneena pistänyt merkille sen, että sinä kirjoitat kiitollisen jalat maassa – siis juuri kaikista pitkistä imusessioista ja pelottavistakin kanto- ym. jaksamisasioista. Tätä olen juuri kaivannut, koska minulla on vasta kaukainen haave ja epäuskoa jaksamiseeni…

    Vastaus

  3. Posted by hna on 21/03/2007 at 12.32

    Mekin toivottavasti saamme Haikiksesta perhehuoneen. Minusta tuntuisi niin julmalta lähettää tuleva isä kotiin ”Hus menetkös siitä matkoihisi! Tulet sitten aamulla uudelleen!”. Onhan se isänkin se lapsi ja yhtälailla isillä tarve katsella ja ihmetellä toista siinä missä äidinkin. Ja jos äidin tarvitsee jaksaa syöttää ja toipua, niin siinä taas isä on äidille ja sitä kautta lapsellekin hyödyksi sekä edesauttamassa homman käyntiin lähtöä.

    On se hassua jos perhehuoneet eivät lisäännyt, koska se ei voi olla mitään nk. hörhöilyä! Tai jo on kumma!

    Vastaus

  4. Nii just! Veitpä sanat suustani!

    Vastaus

  5. Hei Pikkuenkeli! Kiitos sanoistasi. Itselleen kannattaa olla rehellinen! Odottaminen ja äitiys ovat osoittautuneet suuriksi itsetutkiskelun ja sitä kautta kai kasvunkin mahdollisuuksiksi. Tässä paitsi annetaan lapsen kasvaa, kasvetaan myös itse.

    Kaukaisista haaveista voi hyvinkin tulla totta.

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: