Poissa taas

Valmistaudun jälleen ristiriitaisin mielin työmatkaan. On haikeaa jättää koti, Pöpöläinen ja Mies. Yksin jäävälle on rankkaa olla sekä aamu-, ilta- että yövuorossa.  Reissuni kestää  yksitoista päivää: siihen mahtuu monta aamulähtöä ja iltanukutusta.

Vuosi sitten ollessani kokonaista kolme viikkoa poissa Pöpöläinen oli haikea, alakuloinen ja surullinen, mutta jaksoi silti uskoa äidin palaavan. Puhumaan opetteleva vekara oppi matkani aikana sanomaan: Äiti ei oo. Äiti tulee. Nyt  varmaan kotiinjäävä osapuoli saa kuulla muutakin, muttei välttämättä juuri tuon suurempaa viisautta. Pöpöläinen, nyt varsin jo kiukuttelun jalon taidon osaavana, tietää kyllä miten huonoa mieltään näyttää.

Toisaalta itse olen reissuni suunnitellut: pakko ei olisi ollut lähteä. Veri vetää, matkalla näkee monta mielenkiintoista asiaa joista on ennen kuullut vain puhuttavan. Ilmassa on vähän myös “vielä tämän kerran” -henkeä, onhan syksyn edetessä edessä kotiosaston asioihin syväsukeltaminen.

Jännittää myös se, meneekö kaikki hyvin. Lento, töiden tekeminen toisissa olosuhteissa, sikainfluenssa, kaikki mahdolliset infektiot mitä maailma päällään kantaa malariasta denguekuumeeseen, liikenteen kaoottisuus.  Raskaana reissaaminen ei ole kiellettyä, mutta ei riskivapaatakaan.

Edellisen raskauden aikana kävimme pitkällä lentomatkalla. Vaikka lääkäriystävä varoitteli painavin sanoin, lähdin silti. Mielessä kyllä soivat sanat: raskauteen liittyy niin paljon riskejä. Jos joitakin niistä pystyy omilla valinnoillaan vähentämään, niin mikset sitten tekisi niin.

Kaikki sujui  kuitenkin mallikkaasti. Tosin viikko kotiintulon jälkeen kaaduin kadulla suoraan mahalleni ja sain jännittää, mitä siitä seuraisi. Mutta siitäkään ei seurannut mitään.

Ei tämä viisasta ole, mutta toivottavasti ei kohtalokastakaan.

Palataan linjoille.

Hillittömät bileet

Oltiinpa naapurintytön 3-vee synttäreillä. Kun viisi samanikäistä reikäpäätä pääsee sokerihumalaan, meno on karmeaa.  Lyhyen ajan sisällä tapahtui seuraavaa:

-synttärisankari jäi jumiin leikkimökin yläkertaan, ei päässyt yksin tikasportaita alas eikä saanut leikkimökin ovea sisältä päin auki

- koko synttäriseurue (lapset siis) lukitsivat itsensä leikkimökkiin, eivätkä saaneet leikkimökin ovea sisältä päin auki (miksi hitossa siinä ovessa ei ole kahvaa!)

- pienin vieras tavattiin lukitsemasta itseään työkaluvarastoon. Oli jo vetämässä ovea perässään kiinni mairea hymy kasvoillaan. Sielläpä olisi hetken päästä ollut varmassa tallessa mattoveitsen, ruuvien, naulojen ja monen muun mielenkiintoisen tavaran kanssa.

- pihaportin havaittiin olevan sepposen selällään ja yhden vilkkaimmista lapsista kadoksissa. Säntäilyn, joukkojen liikekannallepanon ja huutelun jälkeen kadonnut löydettiin syömästä raffeleita tarjoilupöydän äärestä. Epäselväksi jäi, oliko kadonnut ollut hetkeäkään kadoksissa vai oliko jo ehtinyt juosta talon ympäri takapihalle.

- kaksi vieraista innostuivat kiskomaan samaa lahjanarua. Narunveto sai myös uuden käänteen, kun toinen vieraista kietoi lahjanarun kaulansa ympärille ja toinen veti siitä täysillä.

- loppujuhlista pari vierasta kaivoi pihan periltä vanhoja listanpätkiä, joilla alettiin hutkia toisia. Ai, silmään sattui, juoksi Pöpöläinen kertomaan. Piilotin listanpätkät.

Ja nämä olivat vain niitä yksityiskohtia, joihin itse ehdin/jouduin puuttumaan.

Vielä loppuillastakin, jo kun olimme olleet hyvän aikaa kotona, Pöpöläisellä oli aivan selvästi vaikeuksia rauhoittua. Iltakylvyssä mukula liukastui kahdesti ammeenpohjalle veden alle, tavalla, josta hän ei olisi yksin päässyt ylös. Säikähdimme molemmat aika tavalla. Nukkumaan mennessä minunkin sydämeni hakkasi vielä tuhatta ja sataa.

Koko päivästä jäi kummallinen olo. Muut vanhemmat olivat lähes rauhallisia, porisivat grilliantimien äärellä ja minä tein kolmen metrin pikajuoksupyrähdyksiä milloin tuohon ja milloin tähän suuntaan.  Katseellani skannasin vaaran paikkoja ja yritin puuttua asioihin heti kun ne kärjistyivät.

Muut varmaan pitivät minua hermoheikkona vanhempana, joka ei luota omaan eikä muiden kakaroihin.

No en tasan luotakaan.

Lisää Voimaa

Aina välillä tartun johonkin äiti-ihmisille suunnattuun elämäntaito-oppaaseen.

Viimeisimmäksi lainasin kirjastosta Äidin voimakirjan ( Mervi Juusola). Tarve voimakirjalle on ilmeinen, mutta HAH, teoksen sai vain PIKALAINAAN seitsemäksi päiväksi. Säälittävää. Olikohan kirjastossa ajateltu, että jos joku tarvitsee voimakirjaa, hän kyllä epätoivoisuuksissaan lukee sen seitsemässä päivässä? Totuus on kyllä, että henkilö, joka sitä voimakirjaa tarvitsee, elää sellaista arjen hullunmyllyä, jossa kirjaa luetaan vain kymmenen minuuttia kerrallaan joko ennen seuraavaa äiti!-huutoa, nukahtamista tai kotipyskille saapumista. Niinpä kirja on seilannut työkassissani jo viikon yli pikalainan päättymisajan ja kaupunginkirjaston sakkokassa saa mukavasti tästä lisää tuloja.

Voimakirjaa käsiteltiin tämän päivän Hesarissa aika kovasti kritisoiden ja olen kyllä toimittajan kanssa monesta asiasta samaa mieltä. Teemat ovat kyllä hyviä, mutta niissä on menty niin syvälle, että kirjasta on tullut kovin tietokirjamainen. Teos kävisi sosiaalipsykologian oppikirjasta, eikä oikein sovellu niin pienissä paloissa nautittavaksi, mitä lukijakunnan elämäntilanne antaa myöten.

Viime keväänä tartuin divarissa kirjaan, jonka kiva nimi ja kansi sai minut kiinnostumaan sen sisällöstä: Äitiyden roolimekossa (Mia Ylitalo). Aluksi kirja näytti täydelliselle: napakoita lainauksia äideiltä, houkuttelevia teemoja – mutta suureksi puutteeksi jäi, että aiheita oli käsitelty vain sellaisten äitien kanssa, joilla oli yksi aika nuori lapsi. Jäin kaipaamaan näkökulmia myös niiltä äideiltä, joilla olisi ollut jaettavaa pidemmästä aika- ja kokemusperspektiivistä.

Mutta helmenä pohjalla on ensimmäiseksi lukemani kirja, jota muistelen kaiholla. Jo odotusaikana luin  Eve Mantun kirjan Musta tulee perhe! Ja täytyy sanoa, että parhaasta aloitin, eipä ole ollut sen voittanutta. Kirja oli tosin suunnattu totaaliyhäreille, siis lastaan yksin odottaville – mutta meni ihan täydestä minullekin. Huomasin muuten, että eräässä kirjakaupassa ko. kirjaa mainostettiin yhä tässä tänä kesänä Henkilökunta suosittelee -leimalla.

Nimityksiä

Joskus muinoin, siis ainakin kolme vuotta sitten, juttelimme Miehen kanssa siitä, että emme halua luisua puhuttelemaan toisiamme “äiti-” ja “isä” -nimillä.  Olisimme aina etunimiväleissä tai jopa hellittelynimiväleissä.

Vieläpä ajattelin, että “isä” olisi sentään parempi kuin “isi”, joka kuulostaa ällöttävän epämiehekkäälle.

Kuinkas sitten kävikään? Tätä nykyä huhuilemme toisiamme melkein aina Äiti! ja Isi!. Joskus harvoin etunimillä. Eipä enää koskaan lempinimillä.

Kehitys on huipentunut siihen, että jopa Pöpöläisen tätikin kutsuu minua Äidiksi.

Taakka pienillä hartioilla

Oksennuksen makuisen kesäloman jälkeen tämä toinen odotus on edennyt lähes itsestään ja liikoja ajattelematta. Olemme tulleet asteittain kaapista: äitini ja sisareni tietävät, miehen sisko myös. Tänä viikonloppuna tapaamme miehen vanhempia, sitten asia on puitu lähes kaikilla foorumeilla. Mitään suuria yllätyskiljahduksia ei ole keneltäkään kuulunut. Lisääntyminen tässä iässä ja ensimmäisen lapsen ollessa tämän ikäinen on useimpien mielestä… luonnollista.

Joskus iltaisin katson nukkuvaa Pöpöläistä ja mietin, mitä me oikein olemme tehneet hänelle. Raukka joutuu luopumaan ainutlaatuisesta asemastaan ja sietämään jatkossa sitä, että päivä paistaa niin isoille kuin pienille lapsillekin. Mutta sitten muistan, että juuri siksihän tälle toiselle kierrokselle lähdettiin.

Tänään tajusin, että kolmen vuoden takaiseen verrattuna olen tainnut solahtaa äitigenreen melko tyystin. Työpaikan aamukahveilla meitä oli siinä neljä samanikäistä naista juttelemassa lasten päivähoitoratkaisuista. Eipä olisi muutama vuosi sitten ollut tähän mitään sanomista. Nyt oli.

Pöpöläinen on tänään toista päivää perhepäivähoidossa. Miehen jatko-opinnot ovat edenneet siihen vaiheeseen, että työskentelyrauhaa tarvitaan myös päiväsaikaan. Saimme Pöpöläiselle hoitopaikan läheiseltä yksityiseltä perhepäivähoitajalta. Vielä en osaa sanoa, millaiseksi kokemukseksi tämä osoittautuu. Mielessä risteilevät toiveet ja pelot: haaveissani lapsi  vihdoinkin oppii kaikkia niitä asioita,  joiden opettamiseen kotona minun kärsivällisyyteni ei tunnu riittävän.

Mutta suru puserossa katson pientä poikaa, joka vetää hoitorepun harteilleen ja lähtee aamulla “tädin luo leikkimään”. Tästä se alkaa, putkien putki.  Pian ollaan tilanteessa, jota Pöpöläinen jo kuvasi sanoen:

Kello sanoo tik-tak ja sitten mennään nukkumaan ja herätään ja mennään töihin  ja sitten kello sanoo tik-tak ja mennään nukkumaan ja herätään ja mennään töihin.

Yritän muistuttaa itselleni, ettei tämä ole vielä lapsuuden loppu. Mutta siltä se silti jotenkin ehkä vähän melkein kuitenkin lähes tuntuu.

Rakas kiusankappale

Pöpöläinen osoittaa yhä lisääntyviä uhman merkkejä. Päivällä poissaollessani Miehen ja  lapsen yhteiselo sujuu kuulemma paremmin. Mutta illalla kotiintultuani fiilis on toisenlainen. Kaikenlainen yhteistekeminen vaatii motivointia, suostuttelua, kiristystä, uhkailua. Mitään ei tapahdu, ellei sano kolmeen kertaan, paina vähintään paria nappulaa, vilauta porkkanaa ja uhkaa  jollakin epämukavalla.

Olen alkanut muuttua itselleni vieraaksi ihmiseksi. Pian minusta tulee nalkuttava ämmä, joka toistaa kaiken sanomisensa varmuuden vuoksi neljään kertaan ja jonka joka toinen lause päättyy huutomerkkiin ja joka toinen alkaa: “Jos et nyt…..”

Eilen lapsen nukahdettua Mies sanoi: Pitää vain nyt muistaa että Pöpöläinen on uhmassaankin niin pieni ja hauras.

Katsoin nukkuvaa lasta. Sama kiusankappale, joka ilkikurinen hymy huulillaan hetki sitten teki juuri sitä mistä häntä on kielletty joka päivä monta kertaa, nukkui nyt niin viatonta unta.

Kyynel tuli silmään.

Heilautus

Vielä ollaan kaappiraskaina, ainakin ns. suurelle yleisölle.

Osalle ystävistä olemme kertoneet, koska voin kolmisen lomaviikkoa niin pahoin, että meillä kyläille oli parempi selittää, miksi vain makoilen sängyssä tai terassilla kippurassa enkä syö mitään. Grilliherkut ovat jääneet lähes koko kesältä maistamatta. Hieman harmittaa, että lomasta suuri osa meni pahoinvoinnin takia ihan sumussa. Aiemmin keväällä varatusta viiden päivän lomamatkasta meni kaksi päivää oksentaessa. Loppuina pääsin sentään katselemaan kaupunkiakin.

Mutta eipä ainakaan tarvinnut hakea sairaslomaa ja kertoa raskaudesta työpaikalla näin aikaisessa vaiheessa. Nyt paha olo on jo loppunut, onneksi.

Näin äitiä jokin aika sitten. Äiti kertoi, miten entiselle naapurin tytölle on tulossa lapsi. Sanoin, että meillekin on tulossa vauva. Ihanko totta, milloin, äiti kysyi.  Vieressämme leikkivä Pöpöläinen kuunteli, mistä puhuimme ja alkoi selittää: Äitin masussa on vauva ja sitten kun se tulee, se juo äitin tisusta maitoa.

Hymyilytti.

Sen enempää äiti ei kuitenkaan asiasta kysellyt. Ei tuolloin, ei vierailumme muina päivinä eikä sen jälkeenkään. Saapa nähdä, milloin palaamme asiaan.

Tällä viikolla kävimme ensimmäisessä ultrassa.  Ja kyllä jännitti. Onko siellä ketään? Jos on, onko se enää hengissä? Tai onko niitä jopa useampi? Ja missä kunnossa?

Kyllä, siellä se Hilla oli. Sydän löi. Siellä se kääntyili, vaikka en vielä liikkeitä vielä tunnekaan.

Ihan lopuksi Hilla heilautti kättään. Nähdään!

Kesäsalaisuus

Ensimmäisenä lomapäivänä tein raskaustestin. Ensinäkemältä näytti, kuin testipuikko olisi pysynyt yksiviivaisena, mutta toisella tai kolmannella vilkaisulla erotin siinä himmeän toisen viivan. Hymyilytti.

En malttanut odottaa kahta päivää tarkistustestin tekemiseen. Seuraavan päivän testissä tuota haamua ei enää kuitenkaan näkynyt.

Kahden viikon päästä vanha polvivammani äitiyi pahaksi ja jouduin tilaamaan lääkärinajan. Ennen lääkäriä päätin kuitenkin käydä ostamassa vielä yhden testin, ihan vain siltä varalta että jos saan vahvoja kipulääkkeitä, tiedän pyytää tilalle jotakin muuta.

Ja siinä testissä oli kaksi vahvaa viivaa.

Nyt meitä on sitten neljä. Laskettu aika on 1.3. Vaikka mitään emme ole virallisesti vielä Pöpöläiselle puhuneet, yhtenä päivänä hän jo selitti, kuinka äidin masussa on pikkusisko.

Mene ja tiedä, mutta Hilla on nyt työnimenä.

Uhkailua, kiristystä, lahjontaa…

…ja mitä niitä muita jalostavia kasvatuskeinoja olikaan?

Pöpöläisen kaverin äidin kanssa oli sovittu että he tulisivat  tänään  aamulla meille leikkimään. Kun kaveri äitinsä kanssa saapui, kaverilla oli suu mutrulla ja kränämieli päällimmäisenä. Äiti sanoo napakasti: “jos tuo valitus ei tuosta lopu, me lähdetään takaisin kotiin.”

En voinut olla naurahtamatta. Johan jo puoli minuuttia ehtivät vieraat eteisessä olla…

Kerroin, että meilläkin saatiin aamupuuron syöntiin vauhtia vasta, kun Pöpöläiselle kerrottiin, että “jos ei syö puuroa, ei jaksa leikkiä kaverin kanssa. Äidin täytyy kai sitten soittaa kaverin kotiin ja kertoa, ettei meille kannata tullakaan.”

Kaverin kotona oli käyty aivan vastaanvanlainen keskustelu.

* * *

Yhden päivän aikana Pöpöläiselle ehtii kertoa jo monta syy-seuraus -suhdetta. Osassa keskusteluja riittää pelkkä motivointi, osassa on jo otettava tiukempi asenne.

• Menepäs nyt potalle, niin sitten päästään lähtemään. (Toimii satunnaisesti)
• Jos et nyt mene potalle, sitten äiti ei voi ottaa sinua syliin koska äiti ei halua että pissa tulee äidin syliin. (Toimii harvoin)
• Äiti laskee nyt kolmeen, ja sitten sinä juokset tänne. (Toimii melko usein)
• Hampaat harjataan joka ilta.  Sinä tiedät sen. Joko annat harjata ne nätisti tai sitten äiti harjaa ne vaikka rimpuilisit vastaan. Sitten se saattaa sattua. (Ei toimi, vaan aiheuttaa vain riehuntaa)
• Jos nyt pestään reippaasti hampaat, ehditään vielä leikkiä hetki ennen kuin mennään nukkumaan. (Toimii melko usein).
• Jos et läjää leluja laatikoihin, äiti laittaa ne pois eikä niillä huomenna leikitä (Ei aiheuta toivottua reaktiota).
• Tulepas nyt läjäämään äidin kanssa (Toimii edellistä paremmin).

Välillä moinen jatkuva motivointi hyvällä tai pahalla ottaa jo kaaliin. Olisi kiva jos asiat vain juontuisivat ilman tuon tuosta puhkeavaa tahtojen taistelua. Tosin ihan pikaista parannusta asiaan on turha odottaa: Kaveri kertoi olleensa jokin aika sitten liikkeellä 2-vuotiaan lapsensa ja tämän 11-vuotiaan, esimurrosikäisen serkun kanssa, ja huomannut että ikäerosta huolimatta molemmat olivat yhtä vastahankaisia, kun sille päälle sattuivat. Pienempi oli vielä onnistunut oppimaan monta uutta temppua isommalta esimerkiltään.

Ehkä joskus 14 vuoden päästä sitten…

Erään raivokohtauksen anatomia

Se alkoi kai jo eilen.

Nukuttaminen vei ennätykselliset  tunti neljäviis. Aina kun Pöpöläinen alkoi laulamaan ja kolistelemaan sängyssään, lähdin pois huoneesta. Hetken päästä siellä itkettiin hysteerisenä: äiti tuu takaisin, äiti ota syliin. Tulin ja istuin sängyn viereen, otin kädestä ja sanoin: olen tässä niin kauan kuin nukahdat, jos olet nätisti… Mutta jos rupeat leikkimään, lähden pois.

Tämän toistuttua 25 kertaa lapsi huusi itsensä tokkuraan ja hiljeni, jolloin lopulta pystyin pitämään häntä kädestä niin kauan, että hän nukahti.

Tänään kävimme kyläreissulla. Valitettavasti me aikuiset emme tulleet seuranneeksi ajankulua tarpeeksi tarkkaan ja jouduimme ampaisemaan kyläpaikasta lyhyellä varoitusajalla huomattuamme autolle varatun korjausajan olevan jo ovella. Pöpöläinen joutui jättämään mukavat leikit kesken ja kiljui koko kotimatkan.  Pudotettuaan meidät pihamaalle Mies kaasutti tiehensä kohti autokorjaamoa. Minä jäin kotiin kiljuvan lapsen kanssa, joka osoitteli ja huuteli tienmutkaan katoavan auton perään.

Koska kello oli jo kaksitoista, ryhdyin nopeasti ruoanlaittoon. Lapsiparka jatkoi kitisemistä – diagnosoin syyksi nälän. Istutin vekaran videoiden ääreen ja aloin kokata 15 minuutin spesiaaliani. Mutta ei, tuolilta kuuluu huuto: äiti tänne. Yritän kertoa, että äiti ei voi tulla nyt leikkimään, koska jonkun pitää laittaa ruokaa ja meillä molemmilla on jo kova nälkä. Kun saan ruoan hautumaan, tulen lapsen viereen sohvalle. Lapsi komentaa: Äiti pois! Alkaa töniminen. Otan lapsen tiukasti syliin ja hetken meillä on hyvä olla. Kun nousen lähteäkseni keittiöön sekoittamaan ruokaa, alkaa itkeminen. Otan lapsen kainaloon ja heilun hellan ääressä, samalla selitän mitä teen. Lapsi raivoaa ja itkee.

Ruoka valmistuu. Äitin syliin!, kuuluu huuto. Menemme pöydän ääreen, eikä Pöpöläinen suostu istumaan omalle paikalleen. Otan hänet syliin, mutta lapsi ei suostu aukaisemaan suutaan yhdellekään lusikalle. Syön omaa ruokaani hotkien. Tyrkytän ruokaa lapselle, joka normaalisti söisi sitä itse hyvällä menestyksellä.  Uhkailen:  Jos haluat mennä päiväunien jälkeen rannalle, nyt pitää syödä kunnolla. Jos nyt ei syödä, päiväunien jälkeen ei mennä rannalle.

Ei menestystä. Yritän laittaa ruokaa suuhun väkisten. Lapsi sylkee sen ulos. Kihisen kiukkua ja torun lasta. Kirisitän lisää: Haluatko mennä rannalle? Siispä nyt syödään. Suu auki!

Ei mitään apua. Sanon lapselle, että nyt meidän pitää soittaa Isälle ettei me ollakaan menossa minnekään rannalle. Kuin taikaiskusta, mies sattuu soittamaan ja kannustaa vielä lasta syömään. Pöpöläisen ilmeistä näen, että tämä on peli, jota hän pelaa jännittyneenä mutta tyytyväisenä. Minulta Mies kysyy, että miten voisin pärjätä kahden kanssa, kun yhdenkin kanssa olen jo niin hermona.

Luovutan. Menemme potalle, lapsi pissaa ja yritän pukea hänelle päiväunien ajaksi vaippaa.  Lapsi kiemurstelee. Kihisen kiukusta ja motkotan, “sinustahan on tullut varsinainen vauva kun pitää syöttää, et syö ja nyt vielä tapellaan kun laitetaan vaippaa”. Pöpöläinen potkii vaipan pois. Menemme yläkertaan sängylle. Laitan vaipan lapselle, joka itkee: mennään ulos, mennään alas.

Pidän häntä väkisin kainalossani. Lapsi huutaa: äidin syliin. Kerron, että hän on jo sylissäni. Lapsi huutaa: äiti pois!

Alan laulamaan Oravan pesää. Samalla ajattelen tätä blogikirjoitustani.

Kun laulu loppuu, Pöpöläinen on nukahtanut.