Raksalla tehdään vielä tänään intensiivisesti töitä, mutta minä jo lorvailen lasten kanssa. Vietän, tapan aikaa. Niin kuin aina.

Illalla kun remonttiMies kotiutuu, alkaa joululoma. Kahden, jopa kolmen päivän mittainen.

Joulu tulee olemaan, tästäkin syystä, todella lasten juhlaa.
Eipä täällä ole Isän seurasta paljoa nautittu. Mies kotiutuu säännöllisesti yhdeksän jälkeen illalla. Isompi valvoa killittää vielä, koska haluaa nähdä isänsä. Pienempi ei kai osaa edes odottaa.

Remontti on edennyt, omalla hitaalla tavallaan. Vielä menee kaksi, kolmisen viikkoa ennen kuin voimme alkaa kotiinpaluun Ehkä. Kaikki muutkin aika-arviot ovat heittäneet, niin varmasti tämäkin.

Olen hyväksynyt henkisen yksinhuoltajuuteni. Tuntuu kummalle, jos Mies on kotona ennen iltakahdeksaa. Kuviot lasten kanssa menevät suorastaan poskelleen, jos aikuisia onkin yllättäen kaksi.

Pikkuveli kävelee, reippaastikin. Kiipeilee. On joka paikassa yhtä aikaa. Hellalla, pöydällä, pakastimessa, vessanpöntöllä, tietokoneella.

Mutta viskoo, heittelee, paiskoo, heijaa. Puhuu vasta muutaman sanan.  Ei osaa nimetä itseään, ei vastaa kun häntä kutsutaan nimellä, ei osaa nimetä tai osoittaa leluja pyynnöstä.

Lastenlinnasta saimme lähetteen neurokognitiiviselle osastolle puolentoista viikon päiväosastojaksolle. Työdiagnoosina autismi ja dysfaattiset piirteet. Myös jonkin oireyhtymän mahdollisuutta selvitellään. Jonkun, joka selittäisi tämän kaiken, sanoi lääkäri.
Kromosomi- ja dnatestit on otettu, tuloksia odotellaan.
Huojentaa, hirvittää, huojentaa, hirvittää…

Mutta nyt vedetään henkeä. Raksasta, riitelystä, sairaalakäynneistä, yksinäisyydestä, kiireestä, menemisistä ja tulemisista.

Hyviä pyhiä!

Yhtenä iltana Esikoinen, neljä ja puolivuotias, puhkesi puhumaan. Äiti, mä näen sellaisia painajaisia että oon liukuportaissa ja niiden päässä on este. Ja että oon portaissa, ja ne ei lopu koskaan.

Kerron, että kun herää painajaiseen, voi ajatella itsekseen, että se oli vain pahaa unta ja  saa tulla äidin ja isän viereen nukkumaan ja että….

Esikoinen odottaa, että lopetan hölpötyksen. Ja sanoo: Mä luulen että se on sitä että mä pelkään että me ei ikinä päästä takaisin omaan kotiin. 

Suuni loksahtaa auki. Miten taitavasti lapsi osaa tulkita omaa untansa.

Kieltämättä samat tunnelmat ovat olleet itselläkin. Kaksi kuukautta sitten tein listan raksalla tekemättömistä hommista, niistä sellaisista välttämättömistä, jotka on tehtävä ennen kuin voimme muuttaa sisään. Laskin, että ne veisivät noin 50 työpäivää.

Nyt niitä on jäljellä 33. Tätä vauhtia olemme evakossa vielä helmikuussakin.

Luoja paratkoon.

Olen hyväksynyt asemani lähes yh-äitinä, mutta lapset eivät jaksa piilottaa harmiaan siitä, että isi on kotona vain varhain aamulla ja viimeksi illalla. Heti herätessään esikoinen huutaa: Isi! Ja harmittelee, jos se olen minä, joka vastaa hänen huutoonsa. Ja illalla, kun avain rapsahtaa lukossa, iltapalapöydässä huokaillaan helpotuksesta.  On jo yö, kun isi tulee raksalta kotiin, oli esikoinen tilittänyt päiväkodissa.

Kyllä tämä on ollut kriisiaikaa meidän koko perheellemme. Niin lapsille kuin aikuisillekin. Parisuhdekin ryvettyy, se on selvä. Koskaan ei ole aikaa puhua kunnolla mistään, ei lasten asioista, ei omista asiosta, ei edes raksan asioista. Ja sovittavaa, päätettävää ja neuvoteltavaa riittää. Olen yrittänyt ottaa ihan tietoisen linjan, että pidän päätäni pystyssä enkä tilitä sisimpiä tuntoja Miehelle, jolla riittää kestettävää muutenkin, ja joka on sanonut, ettei kestä enää yhtään enempää painetta miltään taholta. On kuitenkin ollut kova koulu oppia, että en voi olla täysin rehellinen, enkä tukeutua puolisooni, etten rasittaisi häntä liikaa. Onneksi minulla on kuitenkin paikkoja, jonne voin tuntojani tilittää.  Onneksi meillä on takana jo 15 yhteistä vuotta, niin tämäkin vuosi ja tämäkin kausi suhteutuu omaan lokeroonsa.

Kyllä sillä remontilla hintansa on. Siis henkisestikin. Välillä mietin, että kuka siellä uudistuneessa kodissa sitten haluaa asua, kun siitä näin paljon maksetaan. Kuka niitä seiniä jaksaa katsella? Haiseeko siellä sittenkin näin kitkerälle? Vai tuulettuuko kotimme, kun saamme hengähtää hetken?

Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka. (Tammi, 2011)

Esikoistani odottaessani tutustuin useampaan odotusaiheeseen blogiin. Yksi niistä oli Adoptiomatka, anonyymin naisen kertomus adoption eri vaiheista. Blogi oli jo alkanut pari vuotta aikaisemmin, mutta sen kyytiin oli helppo päästä. Ahmin rohkeaa tekstiä,  täysiä tunteita toivon ja epätoivon kiikkulaudalta.

Eräällä automatkalla luin blogin alusta loppuun kerralla.

Kun bloggaaja sai lopulta lapsitiedon, minä, monien muiden lukijoiden tavoin, itkin onnesta tietokoneeni äärellä. Itse olin tuolloin jo ehtinyt kahden lapsen äidiksi.

Tänä kesänä Adoptiomatka julkaistiin kirjana. Anna Pihlajaniemeä on kiittäminen rohkeudesta. Itse en anonyymina kirjoittajana uskaltaisi esittää ajatuksiani, olkoonkin, että ne ovat tosia ja rehellisiä,  nimelläni. Joitakin kirjoituksia ei ole päästetty blogista kirjaan, mutta kirja on säilyttänyt blogin raivorehellisen luonteen. Hyvä niin. Sellaisena kirjasta on varmasti monelle, tavalla tai toisella äidiksi toivovalle paljon vertaistukea.

Kirjaa lukiessani minua puhuttelivat kirjoittajan  kipeän suloiset unelmat arjesta lapsen kanssa. Kaikki ne jonkin verran naiiviltakin kuulostavat unelmat, millaista olisi kun lapsi on kanssamme. Miten puhuisimme, mitä leikkisimme, missä matkustaisimme. Mitä opettaisimme hänelle maailmasta, mitä kertoisimme elämästä. Miten lapsi painaisi päänsä olalleni tai nukahtaisi kainalooni.

Suorastaan kadehdin tuota vauvakuumetta, lapsenikävää. Jotakin, joka on minulle ollut varsin vierasta, lähes olematonta.

No mutta. Jokin minussa sanoo narisevalla äänellä: Eihän sitä tiedä, millaisena lapsiperheen arki on sittemmin kirjoittajalle näyttäytynyt.

Mutta blogi jatkuu, hitaasti päivittyen, tunnelmia sieltä ja tuolta kertoen. Mikäli tyylilaji on yhtä rehellinen kuin aikaisemmin, mitään suurta pudotusta unelmien tasolta arjen tiskirättioopperaan ei näyttäisi tulleen.

Jään ihmettelemään ja huokaan.  Jos minullakin olisi ollut tuo rakkauden nälkä, tuo unelmoimisen taito, auttaisiko se minua tässä liian raskaalta tuntuvassa arjessa,  joka on nyt täynnä

järjestyksen pitoa, likaisia tiskejä, särkyviä tavaroita, huutoa, veljesten tappelua ja sitä että äidin osana on aina teettää lapsillaan jotakin, mitä ne eivät luonnostaan haluaisi tehdä ?

Kaipaisin  herkkyyttä, arjen kauneuden tajua, pakahduttavaa rakkauden tunnetta.

Nytkin hermostun lapseeni, joka repii kirjaa mustasukkaisena käsistäni. Sille ei kelpaa mikään muu kirja, ei edes toinen punakantinen kirja, vain tämä joka on nyt minun käytössäni. Se tarvitsee saman, jota äiti selaa.

Tai voi olla, että se tarvitsee äidin.

Laitan kirjan sivuun ja

olen hetken

vain hänelle.

- Ei kun nyt tehdään se talo, jooko. Mä oon oottanut jo kauan aikaa sen tekemistä, valittaa Isoveli mankuvalla nuotilla. Olohuoneen matolle on kaadettu iso laatikollinen magneettikuulia,

- Voisiksää tehdä sen talon itse, niin mä tulisin sitten leikkimään siihen kun se on valmis.

Mä en niin millään riitä näille kaikille. Koko ajan on miljoona hommaa kesken ja kasoja joka paikassa. Pyykkiä, tiskiä, puhtaita vaatteita, leluja.

Jos pikkuveli on hereillä, aika menee hänen perässään. Ihmeen paljon ihminen, joka ei osaa kävellä, saa kuitenkin aikaan. Tai juuri siksi. Kun liikkumisen haasteellisuus ahdistaa ja ottaa pattiin, tavarat lentävät ja kaatuvat. Tuolit on pinottu toiseen huoneeseen, kaikki vaarallinen nostettu korkealle. Pikkuautot, rakennussarjan palikat, kaikki kovat esineet on pantu pois tavoittamattomiin, ne nimittäin lentävät ja kovaa. Muut saisivat kulkea kypärät päässä.  Ehkä meillä on tässä pesäpalloilija tulossa. Korkeat paikat loppuvat kesken. Kiipeileminen on in. Oletteko muuten nähneet, miten kirjahyllyä tai vetolaatikoita pitkin voi kiivetä? Jos käyn vessassa, löydän taaperon nojatuolin päältä harjoittelemassa seisomista ilman tukea.

Raksa venyy ja paukkuu. Miehen haave paluumuutosta elokuun lopussa on haihtunut, kohta minunkin haaveeni lokakuun lopun kotiinpaluusta pitää unohtaa. Ehkä jouluksi sitten.

Samaan aikaan perheneuvoja kertoo, että tämän ajan vanhemmat toivovat lapsiltaan liikoja: opettavat pärjääjiksi jo liian varhain. Ja tietenkin aikuisten omien tarpeiden takia:

Vanhempikin saa väsyä

Vanhemmuuteen liittyy usein myös syyllisyyttä ja riittämättömyyttä kovien odotusten edessä. Näistä voimakkaistakin tunteista on hyvä keskustella.

- Vanhemmuus on kova haaste, kun meitä revitään niin moneen suuntaan. Vanhemmilla on oikeus olla myös väsyneitä ja viestiä lapsilleen epäonnistumisen tunteita ja ettei aina jaksa, miettii Virtanen. —

- Pienten lasten kanssa ohjeeni on, että leiki lapsen kanssa päivittäin lattialla. Jokainen löytää toivottavasti yksilöllisen tavan toimia lapsensa kanssa. Sen ei tarvitse olla mitään suurta tai erikoista, muistuttaa Jorma Virtanen.

Nyt menen lattialle. Riitän tähän asiaan tällä kertaa.

Edellisenä päivänä isoäiti ilmoitti että isoisä lähteekin puolisoni siskon avuksi kirpputorille. Kälyni kun ei jaksa kantaa myyntituotteitaan ratikkapysäkiltä kirpputorille saakka.

Protestoin ja ilmoitin, ettei se käy. Me tarvitsemme kahta miestä muuttopäivänä, isoisä ei voi lähteä. Kerroin, että teidät on pyydetty tänne ensisijaisesti muuttopäiväämme ajatellen. Että käly tiesi päivän eikä pyytänyt meitäkään auttamaan kirpputorireissullaan, koska olemme omissa urakoissamme kiinni. Että hän kyllä saisi asiansa järjestettyä.

Mutta eihän minun sanoillani ollut mitään tehoa. Olin kauhuissani. Miten muka mieheni saisi huonekalumme yksin kannettua kun minusta rimppakintusta ei juuri nostoapua ole. En saa niitä hievahtamaankaan. Ja jos Mies venäyttää selkänsä tai kompastuu rappusissa nyt, niin miten koko remontin käy. Sairastumiseen ei nyt ole aikaa ja varaa.

Anoppi loukkaantui, mutta sinne se isoisä kirpparille lähti. Me Miehen kanssa kannoimme tavaroita, minä sydän syrjälläni. Säilyimme ehjinä, vaikka uuvuimme toki.

Nyt kälyni muuttaa. Ilmoitin anopille, että pidän huolen siitä että Mies ei tule auttamaan muutossa.

Anoppi räjähti. Huuti minulle kuinka julma, kiittämätön ja tyly olen, olen aina ollut, ja kuinka olen hänelle aiheuttanut tuskaa ja surua. Kyseli, kuinka mieheni minua jaksaa.

Olen kuulemma kostaja.

Ehkä niin.

“Silmä silmästä, hammas hampaasta” ei ole rakentava periaate.

Mutta jospa hän olisi raivostumisensa sijaan nähnyt tehneensä väärin kun junaili meidän asioitamme vastoin toiveitamme,

nähnyt, kuinka typerässä napanuorassa tyttärensä kanssa yhä roikkuu,

Ja pyytänyt ajattelemattomuuttaan anteeksi, niin asiat olisivat nyt toisin.

Nyt hän lähti, kuulemma lopullisesti.

Jos arvaan oikein, jään perinnön ulkopuolelle ja kaikki tulevat kuulemaan mikä oikein olen.

Kostaja.

Olimme koko porukalla lähellä asuvien sukulaisten mökillä syömässä, uimassa, saunomassa. Oli loistavaa ruokaa ja hieno ilma. Vanhempi lapsi sai leikittäjän ja nuorempi hoitajan. Sain uida ja istua laiturilla täydessä rauhassa, ilman yhtään keskeytystä, ainakin tunnin. Nautin, nautin!

Miten uskomattoman ihanaa.

Siinä laiturilla jo tajusin, että juuri tätä minä niin tarvitsisin, rauhaa, virkistystä, lepoa, kauneutta, toisten antamaa huolenpitoa. Apua.

Kiitin isäntäpariamme jokaisesta hetkestä, paratiisista, keitaasta. Hiljaa sydämessä toivoin, että saisin tulla vielä lasten kanssa joskus uudestaan, mutta tiedän, että he pitävät omasta yksityisyydestään eivätkä tule kutsumaan meitä enää tänä vuonna uudestaan.

Nyt olemme takaisin arjessa. Hikisessä kämpässä. Mies raksalla, minä täällä kahden kanssa. Olen niiiiiin väsynyt.  En ole jaksanut ryhtyä mihinkään koko päivänä.
Aamulla sentää tekstailin ystäville kysellen, lähtisikö joku jonnekin. Kaikilla on omat menonsa.
Minä mietin jaksaisimmeko edes pyörälenkille läheiselle sillalle. Ja mitä me siellä sitten.
Enpä ole jaksanut.
Täällä olemme yöpaidoissamme yhä.
Pienempi leikkii säilykepurkeilla, isompi sentään rakennussarjalla.
Ranskalaiset ovat hyvää perusruokaa koko perheelle.

Isompi kysyy: Äiti, miksi sinulla on itkua silmässä?
Koska olen niin väsynyt, vastaan.

Ja nyt on se kesä: remonttikesä.

Voi kuinka odotankaan syksyä.

Sitä että elämä palaa —palaahan— tavallisiin uomiinsa.

Olen ollut kaksi kuukautta raksaleski. Mies herää kuudelta, menee raksalle seiskaksi. Tulee illalla puoli yhdeksältä, joskus vasta myöhemmin. Ilmoittaa ovella, että on kuoleman väsynyt ja haluaa kaatua sänkyyn.

Isoveli kysyy: Milloin minä leikin isin kanssa? Vastaan: Syksyllä.

Asumme väliaikaiskodissa, vuokralla kerrostalossa, uudella asuinalueella. Jumalattoman hikisessä akvaariomaisessa kämpässä.

Olen autoton. Pyöräilemme lasten kanssa peräkärryllä, mutta pienempi ei jaksaisi istua takakontissa.

Heräämme aamulla. Yritämme keksiä päiviin tekemistä.

Isompi katsoo videoita. Joka päivä. Jotta äiti saa lepotauon.

Tapaamme kavereita heidän lomamatkojensa välissä.

Kierrämme leikkipuistoja.

Tänään menemme ostoskeskukseen jäätelölle: hellettä pakoon ilmastoinnin ääreen. .

Ilman toisen aikuisen apua ei tule lähdettyä uimarannalle eikä kaupungille: siihen eivät voimat riitä. Isompi kun ryntäilee minne sattuu ja pienempää pitää  aina kantaa, syöttää tai työntää vaunuissa.

Olen iloinen jokaisesta ystävästä joka jaksaa ottaa väsyneen rämäryhmämme kylään, tarjota seuraa, hoitoapua tai ruokaa. Kaikki kelpaa.

Välillä saamme äitini hoitoavuksi, mutta hänen selkänsä ei kestä pienemmän lapsen kantamista eikä reaktiokykynsä riitä isomman perässä syöksymiseen, joten en voi jättää ketään yksin hänen huomaansa.

Iltaisin olemme kaikki hysteerisiä. Pienemmät väsymyksestä ylikierroksilla. Minä alikierroksilla. Vaikea yhdistelmä kertakaikkiaan. Keitän pannullisittain kahvia jotta saisin vähän lisää potkua koneeseeni. Hampaat jo kellastuvat kofeiinista.

Mies on pitänyt kaksi raksavapaapäivää. Toisen juhannusaattona, toisen viime lauantaina. Silloin nukuimme päiväunia, söimme yhdessä, juttelimme. Toinen tuntui taas, onneksi,  läheiselle.

Välillä, illalla, yhdentoista ja puoliyön välillä, kyselemme toisiltamme: selvitäänhän me tästä, tuleehan se koti valmiiksi. Toisen kuuluu vastata uskottavalla, innostuneella äänellä: Tottakai.

Ainahan se on ollut mukavuudenhaluinen, tykännyt istua sitterissä, köllötellä lattialla kirjan kanssa…mutta joskus talvella aloin jo olla kärsimätön.

Kun nyt oppisi edes kääntymään. 9kk.

Kun oppisi liikkumaan. 10 kk.

Kun oppisi istumaan. 11 kk.

Kun oppisi ryömimään. 14 kk.

Kun oppisi seisomaan….

 Miksi se heijaa itseään? Miksi se hakkaa päätään lattiaan? Miksi se ei syö? Mihin  sanat jäivät?

Lapset oppivat niin eri tahtiin, sanovat toiset. Kyllä se meidänkin kummin kaiman siskon veli oppi kävelemään vasta kaksivuotiaana eikä siitä mitään erikoista enää huomaisi, lohduttaa toinen.

Oletko sinä huolestunut, kysyy neuvolan täti.

OLEN. Saimme lähetteen neuvolalääkärille ja sieltä lastenneurologiselle poliklinikalle. Tapasimme kahta lääkäriä ja fysioterapeuttia. Ei diagnoosia, ei selitystä, arvailuja vain. Kehitys on epätyypillistä ja muista ikäisistään jäljessä. Alhainen lihasjännitys.  Toinen kilpirauhasarvoista on koholla. Sosiaalisesti kuitenkin aivan ikäistensä tasolla: juttelee, ottaa kontaktia, leikkii. Osaa taputtaa, vilkuttaa, kurkistella, piilotella, nauraa, itkeä, leikkiä.

Nyt kotonamme käy jumppari kaksi kertaa viikossa. Kyllä tämä lapsi oppii kävelemään, sanoo fysioterapeutti.

—

Minkäs ikäinen tämä on, kysyy äiti uimahallissa.  Vuosi ja kolme kuukautta, vastaan.

Eikö se vielä kävele, kysyy äiti uimahallissa. Ei, koska se ei osaa seistä, vastaan.

Eikö edes kun käsistä pitää? Ei, koska sen jalat eivät kanna, kerron.

Kai se nyt sentään tukea vasten seisoo, varmistaa äiti.

Ei, koska sen jalat eivät kanna.

Yhtä vain ei edelleenkään nukuttanut. Nelivuotias pyöri, hyöri, älämälösi viereisen huoneen sängyssään seiniä potkien. Ryskettä, mäiskettä. Hinkkausta. Kuopuskaan ei saanut nukahdettua, vaan nousi pinnasängyssään istumaan yhä uudelleen ja uudelleen, itkien, huutaen, väsymyksestä sekaisin, sänkynsä laitoja vasten kaatuillen. Yritin pidellä pikkuveljeä makuuasennossa ja suhista hampaitteni välistä ohjeita isommalle: Ole hiljaa, älä huuda, pikkuveljen pitää saada nukkua.  Lopulta sanoin: Jos et nyt ole hiljaa, niin äiti tulee vihaiseksi! Sängystä kuului: Äiti on vihainen usein. (auts!)

Meno ei kuitenkaan rauhoittunut. Pöhinää, kähinää, potkimista, ryskettä.
Kiljun: Nyt suu suppuun. Jos et nyt lopeta, niin suutun!
Sängystä kuuluu: Mitä sitten tapahtuu? Mitä sitten tapahtuu minulle kun suutut?
Vastaan: Äidille tulee paha mieli ja sinulle tulee paha mieli.
Mitä sitten tapahtuu, kysyy ääni.
SUUTUN. Huudan: NYT HILJAA.  MITÄÄN ÄÄNIÄ EI SAA ENÄÄ KUULUA!

Mies ryntää paikalle suihkusta: Onko sinulle huudettu lapsena noin? Tajuatko miten rakkaudettomalta tuo kuulostaa? Nyt menet kyllä pyytämään anteeksi.

Olen raivoissani. On minulle  huudettu lapsena, paljon! Ei juuri noita sanoja, mutta jotakin muuta. Tiedän miltä tuntuu olla huudettavana:  todella haavoittavaa. Mutta en halua, että lapsi saa pilata koko perheen yöunet ja vielä sen päälle äidin pitää tulla pyytämään anteeksi. Voi perhana, HALUAN NUKKUA!

Kiukusta kihisten menen nelivuotiaan viereen:  Miksi sinua ei nukuta?
Minä laulan pingviinille yölaulua, vastaa lapsi.

Selitän, että ei ole kivaa kun kaikki se työ, mitä äiti tekee pikkuveljen nukahtamiseksi, pilataan. Muistelemme, miten inhottavaa on kun naapurin poika rikkoi nelivuotiaan tekemän legolinnan. Miltä tuntuisi, jos se tapahtuisi uudestaan ja uudestaan?

Lapsi tajuaa jotakin.

Sanon, että äiti ei haluaisi suuttua ja huutaa. Mutta äitiä kiukuttaa niin kovasti. Pyydän anteeksi. Lapsi lupaa antaa anteeksi. Puoliso käskee lastakin pyytämään minulta anteeksi: sekin tapahtuu.

Halaamme. Lapsi haukottelee ja ottaa sängyssään mukavan asennon.

Parin minuutin päästä hän nukahtaa.

Minun paska oloni jatkuu vieläkin.

Ensin tulivat anoppi ja appiukko. Auttamaan. Appiukko raksalle ja anoppi lasten kanssa. Nelivuotias pyörii kuin väkkärä, on rempasta innoissaan ja haluaisi olla jatkuvasti auttamassa esim. kallion räjäyttämisessä ja eteisen purkamisessa. Noh…. auttaja oli pakko ulkoistaa. Onneksi saimme tutulle hoitajalle väliaikaisen paikan. Anoppi on monen vaivan väsyttämä, mutta jokseensakin pärjää yhden (ei-juoksevan) lapsen kanssa.

Viikko surahti tuosta vain. Sain siinä sitten käytyä komeroita lävitse, kerättyä kirpparipusseja ja kasattua poistettavaa kamaa.  (Vaikka olen kerännyt  jo kolme autollista lopullisesti hävitettävää tavaraa, poistojen vaikutus yleisnäkymään on hyvin vähäinen. Tämä tavaran määrä ja siitä eroon pääsemisen vaiva kitkee shoppaushalut pitkäksi aikaa. )

Sitten olikin jo anopin vuoro lähteä junaan ja Savoa kohti, lepäämään. Samalla reissulla kaarsin lapset takapenkillä lentokentälle omaa äitiä vastaan. Ehdimme viettää mummotonta aikaa noin 50 minuuttia.  Sen, minkä ajaa kehätietä iltapäiväruuhkassa. Tämäkin isoäiti on selkä- ja jalkavaivainen, joten ihan täyttä lapsenhoidollista vastuuta ei voi hänellekään jättää.

Päivärutiinit jatkuvat tutunlaisina:  ruuan laittoa, kaappien siivousta, pakkaamista, roskien kuljettamista, lapsen hakemista hoidosta, ruuan laittoa, tavaroiden lajittelua, pyykinpesua…

Tänään ja huomenna meillä on talkoot. Pihalla häärii riskejä kavereita. Miehen sisko tulee lisävahvistukseksi lapsenhoitoon.  Pääsemme jo kuljettamaan muuttolaatikoita väliaikaiskotiin… joka ei ole ikävä kyllä yhtään tätä suurempi…

Nyt onkin lähdettävä kauppaan hernekeiton ostoon.