Kemutusta

Kyselin alkuviikosta kavereiltani vinkkejä ykkösynttäreiden pitoon. Ruokaohjeiden lisäksi ystävä evästi muistuttamalla, että kaaoskin on hyvä lopputulos. “Nopeasti liikkuva hurrikaani” olisi myös ollut hyvä ohjeistus.

Pöpöläinen-reppana taitaa kärsiä ylähampaiden tulosta, koska on ollut itkuinen, kiukkuinen ja syömähaluton pari viimeistä päivää. Haaveilin, että juhlahumu syrjäyttäisi ruumiilliset vaivat ja toisi lapsoselle juhlamieltä, mutta ei siinä ihan niin käynyt… Olisin niin (omista itsekkäistä tarpeistani lähtien, myönnetään!) toivonut, että vieraamme olisivat voineet nähdä lapsosen hurmaavan hymyn, riemusta räkättävän naurun, todistaa omin silmin Pöpöläisen uusia liikkumistaitoja ja kuulla, miten hienolta kuulostaa “äiti”, mutta…pieni sylitakiainen viihtyi suurimman osan aikaa vain minun sylissäni, parahti kovaan itkuun naapurinsedän nähdessään (vaikka ovat jokapäivissä tekemissä), ei juurikaan jaksanut kiinnostua uusista leluistaan, joutui poistumaan välistä päikkäreille ja lopulta menemään iltaunille, kun vieraat vielä jatkoivat muksu-naksujen nassutusta alakerrassa.

On muuten aika vaikeaa suunnitella, mihin aikaan päivästä tuon ikäisiä voi olettaa tapaavansa. Suurin osa vieraista nukkuu enää vain iltapäiväunia, jonnekin tuonne kolmeen saakka. Synttärisankari sen sijaan tarvitsee vielä kahdet päiväunet, joten hän joutui käymään kesken kemujensa, kello viiden ja kuuden välillä, kolmen vartin tirsoilla. (Vieraiden juhlamieli ei tosin päivänsankarin puuttumisesta vähentynyt!) Ja koska Pöpöläinen on viime aikoina muutenkin mennyt nukkumaan heti seitsemän jälkeen, ei juhlapäivä tässä suhteessa tehnyt rutiineista poikkeuksia. Niinpä muiden jäädessä vielä juhlimaan kannoin kiukkuista kaveria yläkertaan nukkumaan. Kun pääsin vihdoin palaamaan muiden pariin, sain huomata lähes kaikkien jo lähteneen ja viimeistenkin vieraiden jo lukevan bussiaikataulua.

Olisin niin suonut lapselleni hauskat yksivuotissynttärit, jonka iloa pursuavia kuvia katselisimme kotialbumista vielä kymmeniä vuosia. Nyt musitikortilta taitaa puhkua ennemminkin kiukkua ja potkua. That’s life too.

Lentoa

Viikonlopun reissu pohjoiseen meni hyvin, junan vaihdoimme takaisin alkuperäiseen suunnitelmaan kuuluneeseen lentokoneeseen ja kaupunkibussien sijaan järjestelin tuttavia kuljettamaan meitä autoillaan. Meitä seurasi järkyttävä tavaravuori: rattaat, turvaistuin, ruoat, vaipat, vaihtovaatteita vino pino lapselle ja itselle (kun sitä aina roiskuu) ja kasa leluja. Lentokentältä meidät noutanut tuttava kyselikin, että miten kauan olitte ajatelleet viipyä… No, niillä ryönillä olisi voinut olla kahden päivän sijasta reissata vaikka kaksi viikkoakin…

Mutta jälleen kerran tuli huomattua, miten hyvällä tuulella lapsi oli, kun ympärillä oli tarpeeksi vilinää ja muuta mielenkiintoista katseltavaa ja miten muiden, vaikka huomattavasti vanhempienkin lasten leikkien seuraaminen tuntui olevan kuuminta hottia. Ja käänteisesti, miten t-y-l-s-ä-ä lentokoneessa istuminen oli, varsinkin turvavyöhön julmalla tavalla köytettynä nousujen ja laskujen aikana. Pöpöläinen olisi mieluiten seistä töröttänyt puolen Suomen läpi. Vieruskaveri pystyi kummasti säilyttämään tyynen olemuksensa, vaikka lapsi sylissäni vääntäytyi kaarelle, yrittti raastaa silmälasejani kymmenet kerrat, potki ja huusi minkä jaksoi. Turvavyöpakon loputtua pieni pääsi jälleen seisoskelemaan ja vieressä istuja vain totesi: “Ne oli noi turvavyöt ihan tappoainesta meidänkin lapsille tuossa iässä…”

Tullessa kävi vielä niin, että unohdin kaikki lelumme ruumaan meneviin rattaisiin (ja se oli VIRHE), joten matkan ajan oli pärjättävä Finnairin antamalla tarrakirjalla (jonka takana luki ettei lelu sovellu alle 3-vuotiaille), Blue wings -lehdellä ja oksennuspussilla. Lähtiessämme istuimemme naapuripenkkeineen oli täynnä 2×3 cm -kokoista paperisilppua…

Vaikka ystävien luona oli mukava käydä ja äitiä ja sisaruksia hienoa tavata ja Pöpöläinen nautti kaikista uusista ja uusvanhoista tuttavista, kotiin oli jälleen ihana palata. Eikä vähiten sen takia, miten yksinkertaista lapsen hoito omassa kodissa on.  Ihan pian en Pöpöläisen kanssa lähtisi kaupunkilomalle Keski-Eurooppaan, vaikka joku tarjoaisi matkat. Sen verran työlästä matkaaminen kaikkien tavaroiden rahtaamisineen oli.

(Uskomatonta, että minä, entinen rinkkamatkaaja, sanon näin. Tämä on taas niitä sarjassamme “Vuosi sitten en olisi arvannut, että nyt ajattelen näin” -juttuja.)

kivaa!

Pöpöläinen on aivan ihastuttavassa iässä! (Yöunethan siis  ovat vieläkin reikäisiä kuin isukin kalsarit, miksipäs se asia mihinkään korjaantuisi…)

* Meillä osataan vihdoin ja viimein pyörimisen ja kierimisen lisäksi ryömiä eteenpäin. Hurraa! Enää ei kiukutella lentäjäasennossa, kun lempilelu on kymmenen senttiä liian kaukana!

*Mitään kiirettä maailman eri kolkkien tutkimisen suhteen ei näytä kuitenkaan olevan – Pöpöläinen on luonteeltaan enemmän rauhallinen näprääjä kuin seikkaileva kulkuri. Äiti ja isä pääsevät vielä siis helpolla, sillä lapsi ei vieläkään yritä liikkua pitkiä matkoja, ylittää kynnyksiä tai pyrkiä portaikkoon.

* Pukeminen ei enää ole aikuisten keksimä painin sukuinen urheilulaji, vaan Pöpöläinen osaa auttaa jo vaatteiden laitossa: pienet kännyt eivät enää takerru hihojen sisuksiin, vaan sujahtavat nopsasti paikoilleen.

* Päiväunille nukahdetaan ulos melko helposti, aina ei  tarvita edes hyssyttelyä. Unet kestävät noin tunnin/kerta, unille mennään kahdesta kolmeen kertaa päivässä.

* Lempileikkejä ovat ehdottomasti kaikki riehumis-/rymy-/vatkailuleikit. Siis ne, kun isäpappa tekee päivän hauistreeninsä lennättämällä/hyppyyttämällä/riiputtamalla lasta pää alaspäin. Yhtään ei pelota, miksi pitäisi? Pitäähän isä minusta kuitenkin aina kiinni.

*Toiseksi parasta ajanvietettä on Hesariin Kääriytyminen. Annetaan lattialla olevalle lapselle koko Hesari. Seurataan vierestä, kuinka tuleva Jorma Uotinen suorittaa nykytanssia ja päätyy hihkuen, posket punaisina ja kädet painomusteessa  käärimään itsensä hesarirullaan. Leikki on loppunut, kun a) tanssija alkaa syödä tanssiteoksensa osia tai b) ei pysty enää liikkumaan Hesarin sisällä.

* Kirjat kiinnostavat, varsinkin ne, jotka ovat erikoisen muotoisia. Kirjoja ei enää pelkästään syödä, vaan niitä nykyään myös katsellaan. Pöpöläinen osaa mennä omalle kirjahyllylleen (alin hylly…) ja valitsee sieltä itseään kiinnostavan kirjan, jota alkaa selailla. Sivut kääntyvät hienosti, ja Pöpöläistä seuraamalla näkee selvästi, mitkä kirjat ja kuvat kiinnostavat toisia enemmän. Huuhkaja, jolla on pistävä katse, vetää puoleensa magneetin tavoin. Kuva on samaan aikaan pelottava ja kiinnostava. Välillä Pöpöläinen laittaa pienen kätensä huuhkajan silmien päälle, jotta kuvaa ylipäätänsä kärsii katsoa.

* Syöntikin on alkanut sujua, kun niitä “tiskirätille” maistuvia ruokia on alettu tuunata hiukan kiinnostavimmiksi esim. lisäämällä niihin kanajauhelihaa tai bataattia tai… ja sormiruoat on pop: banaani, maissinaksut, mandariinit… Piparkakkuakin on maistettu, ja HYVÄÄ oli. Tosin nassuun nousi jälkeenpäin hetken ajaksi niin punaisia läiskiä, että uutta nuorelle herralle ei tarjoiltu sitten sen enempää. Syöttämisen traumoittama äiti on kuitenkin edelleen helpottunut, että ei ole enää päivän pääsyöttäjävastaavaylikenraali, vaan “likainen työ” on kotona olevan isän vastuulla.

* Puhetta tulee pulputtelee. Suomi – Pöpöläinen – Suomi  -sanakirjaa ei  rankoista etsinnöistä huolimatta ole löydetty, joten tulkit ovat hieman hätää kärsimässä. Ä-ti ja  hy-vä tulevat useasti. En tosin tiedä, tarkoittavatko ne sitä, mitä ensi kuulemalta luulisi.

* Toisia ihmisiä on niiii-in kiinnostava tarkkailla. Bussimatkat menevät rattoisasti, kun saa flirttailla jollekin lämminhenkiselle ihmiselle. Vierastamista ei ole juurikaan – uusiin ihmisiin Pöpöläinen näyttää suhtautuvan voittopuolisesti luottamuksella. Vauvatapaamiset ovat tärkeitä.  Muita vauvoja kosketellaan ja nuoleskellaan niin paljon kuin vanhemmat vain tautipelossaan sallivat.

* Vanhemmat ovat Pöpöläiselle kuitenkin ne kaikista tärkeimmät aikuiset. Kotiinpaluu pienen poissaolon jälkeen nostattaa hihkun ja ilon, pitkän poissaolon jälkeen ensin hymyn ja sen perään haikean itkuunpärähdyksen joka kuitenkin lakkaa syliin päästyä. Sylittelyä ja halittelua harrastetaan runsaasti. Märkiä pusuja myös.  Pöpöläinen osaa jo antaa niitä pyynnöstäkin. Ainakin silloin tällöin.

Elämä on noin oletusarvoisesti ihanaa!

Kosteata menoa

Muisteloa viime keväältä

Joinakin päivinä oleskelemme vain kotosalla, syömme, nukumme, lauleskelemme, leikimme ja taas nukumme.

Toisina päivinä huristelemme kyläpaikoissa. Niin kuin eilen. Pöpö nukahti päiväunilleen yhdentoista aikaan ja vaunuilin tyytyväisenä nukkuvan lapseni kanssa naapurilähiöön tapaamaan vanhaa työkaveriani.

Pöpö nukkui kyläpaikkaan saavuttaessa, ja kun höpöliini äiti ei viitsinyt vaihtaa lapsensa vaippoja heti päiväunien jälkeen, niin vekara ehti jo nukahtaa uusille päiväunille vanhoihin märkiin vaippohinsa. Koska tarkoituksenani oli jatkaa matkaamme naapurimme kanssa ostosreissulle, en uskaltanut kajota uneliaan Pöpöliinin vaippaosastoon, ettei sankari vain herää – automatka olisi mukavampi unessa. No, autoilevat naapurukset tekivät useampia vääriä reittivalintoja, ja pääsivät kohteeseensa vasta noin kahden tunnin päästä viiden aikoihin. Vaippa oli tässä vaiheessa tietysti jo litimärkä ja painoi noin puolet Pöpön elopainosta. Potkupukukin inhan kostea. Eipä siinä muutakuin uutta vaippaa kehiin. Vaihtovaatteita ei ollut mukana, joten samoilla kostean haisevilla potkareilla jatkettiin.

Hiukan tuli sellainen olo, että äiteen sosiaalinen elämä ajoi lapsen tarpeiden yli …
Mutta kun ei se edes itkenyt!

 –

Tämä muistiinpano oli kirjoitettu toukokuussa. Jostakin syystä se oli jäänyt tuolloin julkaisematta. 

Kaiholla ajattelen, miten pieni ja lutuinen Pöpö oli tuohon aikaan. Nyt se on jo niin iso ja toisella tavalla lutuinen. Äiteen oma kulta…

Mammakavereita

Olen kuullut monen ikätoverini kertovan, että opiskeluaikojen jälkeen ja työelämään siirtyneenä ei olekaan enää niin helppoa saada uusia ystäviä. Varsinkin, jos vielä satut muuttamaan uudelle paikkakunnalle, sosiaalinen elämäsi saattaa romahtaa, sillä alkuperäisasukkailla on jo omat kuvionsa valmiina eikä tarvetta uusille ihmisille.

Mutta mutta. Tämä äiteily on tuonut kummasti uusia tuttavia, kavereita ja ystäviäkin: Yksi tuli pongattua Haikaranpesän synnytysvalmennuksesta, toinen taas perhekerhosta. Naapuritkin ovat tulleet tutummiksi, varsinkin ne, joilla on myös vauvoja ja taaperoita.

Ja samalla on tullut elvytettyä hiljentyneitä ystävyyssuhteita: Vanha koulukaveri muutti joitakin aikoja sitten naapurustoon ja yllätykseksemme olimme raskaana yhtä aikaa: lapsemme syntyivät vain viiden päivän väliajoin ja nyt tapaamme säännöllisesti viikottain. Toinen vanha kamu, jonka kanssa teimme useita vuosia töitä yhdessä, asuu tällä haavaa vain parin kilometrin päässä ja niin ikään kotihoitaa pilttiään. Ja eräällä vaunukävelyllä takaani kuului huhuilua ja kymmenen vuoden takainen harrastuskaverini se siellä lykki omaa vuosikastaan.

Ja onhan se vähän huvittavaa, kun sama kulmakunnan mammaporukka pyörii alueen perhekerhoissa ja muskareissa aamupäivästä toiseen, parhaimmillaan kolmena päivänä viikossa. Lapsetkin jo tunnistavat toistensa äidit.

Eli juttu- ja kävelyseuraa riittää. Tekstiviestit vilahtelevat: “Mitä teette tänään? Ollaan menossa kaupungille kolmeksi, aattelin kysyä että nähtäiskö?” “Lähtisitkö kävelylle, nähtäiskö liikenneympyrässä?” “Tulisitteko muskarin jälkeen meille lounaalle?” Kännykän kalenteriin kirjautuu tapaamisia ja tapaamispaikkoja. Ja jutut eivät todellakaan kierrä kurahousut ja jauhelihapihvi -areenaa, mitä Petra on omassa leikkipuistossaan havainnut.

Mutta mitenhän käy miehelleni, kun hän jää Pöpöläisen kanssa kotiin? Veikkaanpa, että mammakaverini eivät tule periytymään hänelle, vaikka Pöpöläisen leikkikaverit jäisivätkin häntä kaipaamaan. Saapa nähdä, löytyykö lähistöltä toisia lastaan kotona hoitavia isiä. Ainakaan perhekerhoissa heitä ei ole näkynyt.

—

Mari-Johanna haastoi vaatemeemiin:

Päälläni olivat ihqut uudet farkut, ei-kovin teinit vaan aika rouvamalliset ja ikivanha HenkkaMaukan viininpunainen trikoopaita, rakas sellainen – ostaisin mielelläni samanlaisen uuden, jos niitä vielä myytäisiin. Eli ei kovin rönttää eikä kovin hienoakaan.