Räntäsateesta ja aamuhämärästä huolimatta on mukava olla taas kotiarjessa. Tajuan vasta nyt, millaista jännitystä olin kantanut työmatkan tekemisestä tässä vaiheessa raskautta.  Nyt kun saan soljua takaisin turvallisen harmaaseen arkeen, huomaan että ensimmäistä kertaa pitkään aikaan voin helliä mielessäni ajatusta tulevasta perheenlisästä…

Juniorin tulo  konkretisoituu myös mahan kasvuna: kasvavaa kumpuani ei voi enää pitää kesän grilliruokien tuomana turvotuksena. Vatsa on kasvanut niin, että jouduin jo siirtymään äitiysvaatteisiin.  Tavallisesti stressaan vaatteista, enkä tahdo löytää kaupasta mitään päällepantavaa vaan koen näyttäväni nyt niin muodikkaissa tunikamaisissa koltuissa entistäkin pyöreämmälle ja jopa raskaana olevalle, vaikka en sitä olisikaan. Juuri näinä aikoina moista virhepäätelmää ei tarvitse pelätä: esittelen vatsaani aika ylpeänä.

Tulokkaan liikkeet tuntuvat selvästi jo masun päällekin.  Pöpöläinen ymmärtää, että vauva kasvaa hyvin, hyvin hitaasti. Eräänä aamuna vetäessäni sukkahousuja jalkaan Pöpöläinen tutkaili kummallisen litteää masuani huolestuneesti ja kyseli, missä vauva on. Siellähän se, ehkä vähän jossakin piilossa juuri nyt.

Viime viikolla kävimme rakenneultrassa, ja saimme kuulla vain hyviä uutisia, tai kuten kätilö totesi: En minä tästä mitään vikaa löydä.

Ainoa ylläripylläri oli, että Hilla on sitten sekä kätilön että Miehen silmin selvästi poika. Työnimeksi vaihtunee siis Hillo.

(No, ehkä se toppavaatteiden pukeminen käärmeeksi heittäytyvälle 2,5 -vuotiaalle ei ole sitä arjen parhautta eikä aina herätä kaikkein herttaisempia tunteita… Tänä aamuna äidin äänijänteet alkoivat jo tavoitella pahinta mahdollista tasoa ja Pöpöläinen totesi: En halua kuulla tuota ääntä. Siitäpä olikin hyvä sauma aloittaa keskustelu aiheesta Miten Vaatteet Voisivat Mennä Päälle Ilman, Että Äidin Tarvitsee Kiukustua.)

Vielä ollaan kaappiraskaina, ainakin ns. suurelle yleisölle.

Osalle ystävistä olemme kertoneet, koska voin kolmisen lomaviikkoa niin pahoin, että meillä kyläille oli parempi selittää, miksi vain makoilen sängyssä tai terassilla kippurassa enkä syö mitään. Grilliherkut ovat jääneet lähes koko kesältä maistamatta. Hieman harmittaa, että lomasta suuri osa meni pahoinvoinnin takia ihan sumussa. Aiemmin keväällä varatusta viiden päivän lomamatkasta meni kaksi päivää oksentaessa. Loppuina pääsin sentään katselemaan kaupunkiakin.

Mutta eipä ainakaan tarvinnut hakea sairaslomaa ja kertoa raskaudesta työpaikalla näin aikaisessa vaiheessa. Nyt paha olo on jo loppunut, onneksi.

Näin äitiä jokin aika sitten. Äiti kertoi, miten entiselle naapurin tytölle on tulossa lapsi. Sanoin, että meillekin on tulossa vauva. Ihanko totta, milloin, äiti kysyi.  Vieressämme leikkivä Pöpöläinen kuunteli, mistä puhuimme ja alkoi selittää: Äitin masussa on vauva ja sitten kun se tulee, se juo äitin tisusta maitoa.

Hymyilytti.

Sen enempää äiti ei kuitenkaan asiasta kysellyt. Ei tuolloin, ei vierailumme muina päivinä eikä sen jälkeenkään. Saapa nähdä, milloin palaamme asiaan.

Tällä viikolla kävimme ensimmäisessä ultrassa.  Ja kyllä jännitti. Onko siellä ketään? Jos on, onko se enää hengissä? Tai onko niitä jopa useampi? Ja missä kunnossa?

Kyllä, siellä se Hilla oli. Sydän löi. Siellä se kääntyili, vaikka en vielä liikkeitä vielä tunnekaan.

Ihan lopuksi Hilla heilautti kättään. Nähdään!

Pahoittelen virtuaalihiljaisuutta. Nettielämäni korreloi käänteisesti irl-aktiivisuuden kanssa. (Bongasin tuon niin nuorekkaan sanonnan Elanorin blogista, ja aikani luulin sen tarkoittavan jotakin keskustelukanavaa, vaikkapa jotakin imaginaaristä Irti Rinnasta -Listaa, kunnes minua ystävällisesti valistettiin: In Real Life).

Neljän viikon kesäloman jälkeen on vierähtänyt jo kolme ja puoli viikkoa töissä. Arki jyskyttää raiteillaan kiivasta vauhtia. Joko pitää herätä? Nyt pian junalle! Vieläkin vois juoda yhden kupin kahvia. Näppäimistön takomista. Ah, lounasaika. Lisää näppäimistön takomista. Vieläkö ehtis tehdä yhden jutun? Ei ehdi, pakko lähteä jo kotiin. Tehokasta perheaikaa ulkona ja sisällä, kaupassa, leikkipuistossa, pihalla, ystävien luona. Nyt pitää jo kyllä mennä nukkumaan. Jaksetaanko laulaa loppuun edes Tuu tuu tupakkarullaa ? Simahdus sänkyyn kilpaa Pöpöläisen kanssa.

Arjen tahdista selviytyäkseni olen juottanut itseäni kahvilla. Tunnuslauseena on Drink coffee to do stupid things faster with more energy.

Eräänä päivänä laskin klo 14 aikaan juoneeni jo viisi mukillista pahaa, kitkerää pomoni keittämää kahvia. Aamulla menee kaksi kupillista, ennen kuin saan sähköpostit selvitettyä. Vielä yksi kupillinen ennen lounasta. Lounaan päälle yksi. Sitten vielä toinen vähän ajan päästä. Kolmen aikaan tekisi taas mieli, koska pitäisi vielä jaksaa painaa pari tuntia. Olen pahassa kahvikoukussa. Olen pahan kahvin koukussa.

Termi “Äidin oma aika” on varmaan jotakin sukua joulupukille, hellekesälle ja virikkeitä saaneille häkkikanoille.

Oli uskomatonta tajuta laskelmien jälkeen, että tätä työelämää on kohta kestänyt jo puolet siitä ajasta, jonka olin äitiyslomalla kotona. 10 kuukautta kotona, viisi töissä.

Juurihan minä vasta aloitin! Töissäkin suhtautudun vielä asioihin mentaliteetilla “minä tästä mitään tiedä, kun juuri vasta palasin”… Kotona neuvon Miestä kärkkäästi Pöpöläisen hoidossa, aivan kuin minulla olisi jotenkin enemmän kokemuksen syvää rintaääntä.

Olen jossakin kummassa välitilassa. Kotona töissä, töissä kotona…Joskus aamukiireessä lähtötoimissa, kun etsin työlaukkuani, huomaan nappaavani vahingossa Pöpöläisen hoitolaukun. Siitäpä olisi hyvä ekassa palaverissa vetää kalenteri ja muistikirja esille; vaippaa ja pyllypyyhkeitä, anyone?

Eilen päähinettäni etsiessä huomasin ottavani Pöpöläisen neulemyssyn käsiini ja venytteleväni sitä pääni kokoiseksi…

Mies ja Pöpöläinen ovat viihtyneet hyvin yhdessä nämä kuukaudet. Itse asiassa niin hyvin, että kateeksi käy. Aluksi epäilin, ettei Miehen koti-isän ammattiylpeys anna periksi kertoa, mikä lapsen hoidossa mahdollisesti mättäisi, mutta sittemmin olen huomannut että kyllähän hänelläkin niitä turhautumisen hetkiä tulee. Hän ei vain koe niihin johtaneita tilanteita niin uhkaavina, pelottavina kuin minä koin. Toissapäivänä, Pöpöläisen oltua koko päivän hermoheikko, itkuinen ja takertuvainen mies summasi: “On ollut ihan mukava päivä, vaikka aika rankka.”

Tuon asenteen kun itsekin oppisi. Tänään oli tällaista, huomenna saattaa jo olla paremmin. Kaikki mikä menee tänään mönkään, ei ole peruuttamattomasti pielessä. Jos Pöpöläinen ei tänään nuku, niin se ei tarkoita sitä että kaikki unet olisivat taas päivätolkulla sekaisin. Ja jos ruoka ei ole koko päivänä maistunut, niin huomenna siihen joko löytyy selitys tai ruoka jo maistuu.

Niinpä. Ja huomenna on päivä uus.

Kyselin alkuviikosta kavereiltani vinkkejä ykkösynttäreiden pitoon. Ruokaohjeiden lisäksi ystävä evästi muistuttamalla, että kaaoskin on hyvä lopputulos. “Nopeasti liikkuva hurrikaani” olisi myös ollut hyvä ohjeistus.

Pöpöläinen-reppana taitaa kärsiä ylähampaiden tulosta, koska on ollut itkuinen, kiukkuinen ja syömähaluton pari viimeistä päivää. Haaveilin, että juhlahumu syrjäyttäisi ruumiilliset vaivat ja toisi lapsoselle juhlamieltä, mutta ei siinä ihan niin käynyt… Olisin niin (omista itsekkäistä tarpeistani lähtien, myönnetään!) toivonut, että vieraamme olisivat voineet nähdä lapsosen hurmaavan hymyn, riemusta räkättävän naurun, todistaa omin silmin Pöpöläisen uusia liikkumistaitoja ja kuulla, miten hienolta kuulostaa “äiti”, mutta…pieni sylitakiainen viihtyi suurimman osan aikaa vain minun sylissäni, parahti kovaan itkuun naapurinsedän nähdessään (vaikka ovat jokapäivissä tekemissä), ei juurikaan jaksanut kiinnostua uusista leluistaan, joutui poistumaan välistä päikkäreille ja lopulta menemään iltaunille, kun vieraat vielä jatkoivat muksu-naksujen nassutusta alakerrassa.

On muuten aika vaikeaa suunnitella, mihin aikaan päivästä tuon ikäisiä voi olettaa tapaavansa. Suurin osa vieraista nukkuu enää vain iltapäiväunia, jonnekin tuonne kolmeen saakka. Synttärisankari sen sijaan tarvitsee vielä kahdet päiväunet, joten hän joutui käymään kesken kemujensa, kello viiden ja kuuden välillä, kolmen vartin tirsoilla. (Vieraiden juhlamieli ei tosin päivänsankarin puuttumisesta vähentynyt!) Ja koska Pöpöläinen on viime aikoina muutenkin mennyt nukkumaan heti seitsemän jälkeen, ei juhlapäivä tässä suhteessa tehnyt rutiineista poikkeuksia. Niinpä muiden jäädessä vielä juhlimaan kannoin kiukkuista kaveria yläkertaan nukkumaan. Kun pääsin vihdoin palaamaan muiden pariin, sain huomata lähes kaikkien jo lähteneen ja viimeistenkin vieraiden jo lukevan bussiaikataulua.

Olisin niin suonut lapselleni hauskat yksivuotissynttärit, jonka iloa pursuavia kuvia katselisimme kotialbumista vielä kymmeniä vuosia. Nyt musitikortilta taitaa puhkua ennemminkin kiukkua ja potkua. That’s life too.

Kävimme lääkärissä ja niinpä vain Pöpöläisen korvasta löytyi yksi tulehdus ja keuhkoputkista toinen. Antibioottia lääkkeeksi. Minäkin sain yskänlääkereseptin, kun tuuletin keuhkojani pihalle lääkärin vastaanotolla. Äsken soitin äidilleni (joka  huom. oli viime viikolla meillä täällä käymässä!) ja jo vain, olipa tauti tarttunut häneenkin. Eli nyt sitten sairastetaan kolmessa kolottavassa polvessa.

Mietin eilen miten ilahduttaa pientä sairasta, jonka keskittymiskyky ei tunnu olevan taudin vaikutuksesta entisenlainen. Päätin aukaista pari yksivuotislahjaksi tarkoitettua pakettia etukäteen ja aivan oikein, uudet lelut paransivat kränäpussimme mieltä huomattavasti. Tänään kävimme hakemassa kaverilta lainaksi taaperokärryn, joka sekin otettiin hihkaisuilla vastaan. Kaikkein hauskinta oli kuitenkin K-marketin tarjouksesta ostetun hunajamelonin kanssa. Pöpöläinen istui syöttötuolissa ja pyöritteli melonia ruokapöydällä edessään, töni ja työnteli sitä. Välillä meloni pudota muksahti vekaran syliin – ja siitäkös riemu repesi. Pitkästä aikaa näin Pöpöläisen oikein nauraa hohottelevan ja katselevan minua onnellisin silmin. Leikki melonilla kesti aikansa -  tarkalleen ottaen siihen asti, kun meloni pääsi toista kertaa putoamaan lattialle asti ja halkesi keskeltä kahtia. Pöpöläinen jäi hiljaisena syöttötuolinsa korkeuksista tuijottelemaan haljennutta leikkikaveriaan.

Mutta kun olin nukuttamassa Pöpöläistä, pikkuinen nosti päänsä vähän väliä patjalta, katsoi silmiini ja nauroi ääneen. Taisi olla meloni mielessä. 

… kuten hänen äitinsäkin. Meillä molemmilla on mojova flunssa vuotavine nenineen ja rohisevine yskänpuuskineen. Pöpöläinen sai taudin ensin, ehkä laskiaismäessä kylmettymisen seurauksena, ja minä seurasin perässä perjantaina. Nyt niiskututtaa, kolottaa, kiukuttaa vähän väliä. Kumpaakin. Lääkkeinä särkylääkettä – Pöpöläiselle bebaan ja minulle suukkuun, pitkiä päiväunia kylkikyljessä ja herkkuruokia. Pöpöläiselle se merkitsee paistettuja broilerinsuikaleita ja minulle rieskavoileipiä.

Kuuntelin äsken Pöpöläisen keuhkoröhinäpöhinää korva selässä -menetelmällä ja mietin, mistä tietää milloin pitäisi mennä lääkäriin. Kuumetta ei ole, lämpöä vain, mutta pikkuruikkuisen hengitysäänet ovat kovin rohisevia. Täytyy katsoa, miten yö sujuu ja tehdä johtopäätöksiä aamulla. 

Harmi vain, että monta kivaa juttua on jo jäänyt ja uhkaa jäädä flunssan jalkoihin: vauvauinti, kummipojan synttärit, toisen kummipojan vierailu. No, ei auta. Kun tauti tulee, se on vain sairastettava nöyrästi pois. Annoin itsellenikin luvan jäädä huomenna kotiin keräämään voimia. Kyllä ne työt siellä jaksavat yhden päivän odottaa…

Kävimme ravintoterapeutilla alkuviikosta. Käynnin syynä oli tutkailla, miten Pöpöläisen maidoton ruokavalio on lähtenyt sujumaan, mutta minulla tietenkin oli noin sata ja yksi muutakin kysymystä alan ammattilaiselle. Mukana meillä oli kahden viime vuorokauden muistiinpanot Pöpöläisen ruokailuista, imetyksistä ja unista.

(Oli muuten ihmeellinen paikka se ravintoterapeutin työhuone: kolme hyllyllistä oli täynnä erilaisiin erikoisruokavalioihin sopivien elintarvikkeiden pakkauksia ja yksi hylly erilaisten ruoka-annosen muovisia jäljitelmiä, kuten puoli lautasellista riisiä….  )

Kädet tutisten työnsin täti terapeutille muistiinpanomme ja miehen kanssa kilvan kerroimme tarinaamme: lapsella on maitoallergia ja ehkä muitakin allergioita, suvussa keliakiaa, kiinteitä on opittu syömään hitaasti ja edelleen menekki on kovin vaihtelevaa, korviketta ei osata juoda, juoda ei oikeastaan osata, vaan vain hörpitään, tuttipullo ei kelpaa, yöt syödään tissiä. Oikein oksensimme koko tilanteemme.

Ja hetken tuumailtuaan täti tuumasi seuraavaa:

Näyttää siltä, että Pöpöläinen tankkaa koko nestetarpeensa yöllä tissistä, eikä siksi juo päivisin. Antamamme ruoka on hyvää ja monipuolista, aterioita voisi olla vielä yksi lisää. Ruokailujen ei saa antaa kestää yli puolta tuntia, ettei lapsi turhaan opi hitaaksi syöjäksi. Ruokiin kannattaa lisätä teelusikallinen rypsiöljyä tuomaan lisää energiaa. Juomaan pitää opetella millä hyvänsä vimpaimella. Vanhempien kannattaa itsekin syödä ja juoda lapsen kanssa yhdessä, jotta lapsi oppii mallista, että ruokailujen yhteydessä myös juodaan. Töistä palatessani tulisi lapsella olla jo päivällinen syötynä, ettei kotiintuloimetys sotke ruokahalua – muuten iltaruoka jää syömättä. Illalla kannattaa syöttää lapselle leipää margariinilla tai öljyllä siveltynä, sillä kuitupitoinen leipä pitää nälkää poissa pitempään kuin soseet ja maito.

Näillä eväillä meillä on jo harjoiteltu muutama päivä. Korvikemaito on alkanut maistumaan päivisin – ei mukista eikä tuttipullosta vaan sellaisesta urheilukorkillisesta vissypullosta (!!!). Myöhemmin urheilukorkki yhdistettiin kuitenkin pieneen muoviseen kerhopulloon, nyt pulloa on helpompi lapsenkin pidellä. Yöunet ovat hieman – siis hieman – parantuneet, viimeisinä öinä on heräilty enää kolme kertaa syömään ja välissä on ollut yhtäjaksoista unta 1,5 -4 tuntia.

Pöpöläisellä oli siis tädin kokemuksen mukaan JANO. Ei ihme, etteivät tassuttelut, silittelyt, hyrinät ja sylittelyt rauhoittaneet itkevää lasta.

Aattelepa omalle kohalles.

…Mies saatiin sairaalasta kotiin viime lauantaina, ja sieltä konkkasi kovasti kipeä nelijalkainen otus kotisänkyyn kolotuksiaan kärsimään. Polvi on vielä aivan tönkkö ja arka.  Oi ja voi.

Apean ja kipeän Miehen mieli tuntuu onneksi pysyvän plussan puolella Pöpöläisen hurmaavilla hymyillä ja hihkunnoilla. Nämä kaksi tuntuvat nyt olevan toisilleen mitä parhainta seuraa ja nauttivat toisistaan täysillä. Mies soittaa Pöpöläiselle kitaraa, köllöttelee samalla matolla tai sängyllä ja leikkii väsymättä tuntitolkulla. Ja sitten siihen päälle yhteiset päiväunet toisiinsa käpertyneinä. Suloista Äiteetä tarvitaan kuitenkin yhä: kantamaan Pöpöläistä huoneesta toiseen, pesemään pyllyä, valmistamaan ruokaa ja niin: imettämään.

Pesukonekin on saatu vaihdettua. Uusi kone hyrrää mukavaa taustamusiikkia joka päivä.

Mutta mutta: viime viikolla mammatapaamisessa eräs uusi tuttava sanoi katsoneensa, että hänestä näyttää kuin Pöpöläisellä olisi iho-oireidensa perusteella jokin allergia. Tuo lausahdus sai minut vihdoinkin tekemään sen, mikä olisi pitänyt jo tehdä kauan aikaa sitten: varaamaan ajan allergialääkärille. Olinhan minä tuota jo epäillyt: itkuisuus,  heikot unet, kutina, taiveihottumat, hurrrjat kakat… kaikki ne voivat olla allergiaoireita, mutta myös toisaalta ”normaaliin” sopivaa tähän ikään kuuluvaa ohimenevää vaivaa. Kerroin näistä oireista viime käynnillämme neuvolassa, mutta kesäsijainen kuittasi ne tyyliin “osta apteekista kortisonvoidetta ja käytä sitä”.

Tuosta lähes tuntemattoman äidin lausahduksesta heränneenä tartuin asiaan ja tällä viikolla selvisi ihopistokokein, että Pöpöläisellä näyttäisi olevan lehmänmaitoallergia. Nyt me molemmat olemme maidottomalla dieetillä ja seuraamme, paranevatko nuo oireet.  Mikäli ymmärsin lääkärin puheista oikein, allergiaa testataan vielä myöhemmin uudelleen verikokein.  

Yhtäältä olen helpottunut: ehkä näihin vaivoihin saadaan nyt apua tuosta maidottomuudesta.  Toisaalta pelottaa: en tietenkään haluaisi lapselleni koko elämää kestäviä vaivoja. Suuri osa imeväisikäisten maitoallergioista paranee parin vuoden ikään mennessä, mutta osa lapsista saa lisää uusia allergioita. Ja kun Pöpöläisellä on isänsä puolesta aika tavalla erilaisia rasitteita (keliakia, laktoosi-intoleranssi, siitepöly- ja eläinallergiat), meillä voi hyvinkin olla edessä allergiaperheen tie. Huokaus.

Innostuimme viime sunnuntaina ulkoilemaan hellesäässä sillä seurauksella, että sain auringonpistoksen tai migreenikohtauksen. Yhtä kaikki tuloksena oli hillitön päänsärky, ikävä puristava ja sykkivä vanne pään ympärillä, oksennusta, valonarkuutta. Makasin pimennetyssä makuuhuoneessa suurimman osan päivästä.

Koska migreenini oli pysynyt poissa koko raskausajan, en ole tullut vielä miettineeksi, millä lääkitsisin itseäni nyt imetysaikana, jos kohtaus tulisi. Varsinaisia migreenikohtauksen esto- tai kohtauksen aikana otettavia lääkkeitä ei imettäjä voi ottaa. Yritin kylmiä kääreitä, pakastimesta otettua maissi-herne-paprika -pussia (ulkoisesti nautittuna), parasetamolila. Ei mitään suurempaa apua. Mies hieroi päätä ja silitti selkää, se auttoi jaksamaan, mutta kohtausta se ei lopettanut. Pöpö kävi rinnalla pari kertaa, pakkohan sitä oli pientä ruokkia. Onneksi se osaa olla jo varsin omatoiminen. Tissi vain sinne jonnekin suun lähelle, niin poikanen hoitaa itse hommat loppuun.

Mutta sitten, kun kohtausta oli ollut jo kuutisen tuntia ja oksensin jo vatsalaukun mustia nesteitä, oli jo pakko turvautua johonkin lääkitykseen. Muistelin, että joskus muinoin sain päänsäryn loppumaan joko Ketorinilla tai Orudiksella.  Niitähän ei raskausaikana saanut syödä, joten niitä ei talosta löytynyt. Ei niiden kanssa saisi varmaan imettääkään. Jos sellaista ottaisi, mitenkähän kauan pitäisi antaa varastomaitoja tai korviketta?

Soitin Lastenklinikan päivystykseen, mutta sairaanhoitaja kieltäytyi kommentoimasta asiaa. “Vain lääkäri saa ohjeistaa, hakeudu vain omaan päivystykseesi.” No siinä kunnossa ei juuri voinut ajatella lähtevänsä autoilemaan ja jonottelemaan päivystykseen. Oli keksittävä jotakin muuta.

Meillä kyläilevät isovanhemmat hakivat apteekista Ketorinia ja toivat kaiken varalta myös tuttipullon ja korviketta. Heitin pari nappia huiviin ja uni voitti heti. Parin tunnin päästä heräsin Pöpön lohduttomaan huutoon.

Onneksi pääni oli jo huomattavasti selkeämpi. Hoipuin alakertaan katsomaan, mitä siellä oikein puuhattiin. Pakastimesta oli sulatettu sinne varastoimiani maitoja ja Mies yritti parhaansa mukaan tarjoilla niitä lapsukaiselle hörppymukista. Pöpöläinen nielaisi valkoista kultaa kyllä, mutta joka hörpyn välissä ilmolle pääsi surkea huuto. Pettynyt, loukkaantunut itku.

Seuraavaksi päätimme kokeilla maitopulloa. Pullo pestiin ja kiehautettiin. Mies otti lapsen ja pullon, ja jopa kelpasi. Nukkumaan meno ei vain ollutkaan niin helppoa. Pöpöläinen raukka itkeskeli ja nikotteli pettymystään, kun joutuikin asettumaan isänsä kainaloon maitopullon kanssa.

Tässä vaiheessa pääni oli jo selvennyt sen verran, että pääsin netin ääreen. Imetystukilistan kautta päädyin Lääkelaitoksen lääketietosivulle ja kas, siellähän luki, että normaalimääriä Ketorinia käytettäessä saa imettää!

Takaisin yläkertaan, paita pois ja sukkelaan sänkyyn. Voi, millaisella riemulla Pöpöläinen rintaani tarttuikaan. Pidin häntä vieressäni puoli yötä silkasta ilosta.

Pöpöläisestä tuli koettelemuksien takia varsinainen tissitakiainen koko seuraavan päivän ajaksi. Pieneen sydämeen kai jäi pelko, että se ihanin asia maan päällä katoaisi jälleen…

Näin tuli siis samalla selvitettyä, voitaisiinko meillä siirtyä tiukan paikan tullen pulloruokaan. Hätätilanteessa voitaisiin, mutta ei se kenellekään mukavaa olisi. Äitee ei siis lähde vielä lietsuun maitobaari mukanaan…. 

—

Tissit, rinnat, mitkä ne nyt sitten ovatkaan??? Useimmiten puhun arkisesti tisseistä, vaikka espanjan tunnilla mummoimmeinen sanoikin, että pitäisi puhua Rinnoista, sillä se on kunnioittavampi nimitys. Nii oiski.