Sekaisin

Joulu tuli, meni, vuosi vaihtui. Juhlakausi ei mennyt ihan putkeen, sillä sairastimme vatsataudin ja joululomakiertueemme joutui palaamaan matkan päältä etuajoissa kotiin.

Päivien ja öidenkin kuuma puheenaihe on vieroitus. Yösyönnit jatkuvat edelleen yhtä tiheinä. Hyvinä öinä tankilla käydään neljästi, tavallisesti kuitenkin kuutisen kertaa. Tuntuu, että en jaksa näitä reikäisiä öitä enää pitkään. Jo illalla alan pelätä, millainen seuraavasta yöstä tulee. Nukutuksista on tullut aikasempaa vaikeampia: iltasyötöstä unenpöpperöinen Pöpöläinen ei suostukaan enää siihen, että siirrän hänet omaan sänkyynsä nukahtamaan, vaan nostaa päänsä ja alkaa protestoida ensin itkien, sitten huutaen ja potkien. Kun myöhemmin illalla tulen makuuhuoneeseen nukkumaan, Pöpöläinen herää – luultavasti hajuuni, sillä tulostani ei synny minkäänlaista ääntä.

Yölliset kutsuhuudot toistuvat täsmällisesti joko tunnin tai puolentoista välein unisykliä noudattaen. Jokaista itkua mies yrittää aluksi tassuttaa rauhoittavasti, mutta tassutus onnistuu yleensä vain yhden kerran yössä. Useimmiten itku yltyy nopeasti raivoisaksi karjunnaksi ja siitä hysteeriseksi huudoksi, potkinnaksi, ryöminnäksi ja pyörinäksi joka ei isän konstein lopu. Jotta pääsisimme nopeasti takaisin uneen, otan Pöpöläisen rinnalle – ja hetken juomisen jälkeen uni jo tuleekin, hyvässä tapauksessa meille kaikille.

Pää kuumana yritän miettiä, mikä auttaisi. Pitäisikö Pöpöläisen sänky siirtää toiseen huoneeseen, jotta emme vahingossa heräisi toisiemme ähinöihin? (Kuinka sitä jaksaisi siellä käydä roikkumassa sängyn laidalla?). Pitäisikö minun muuttaa toiseen makuuhuoneeseen ja jättää yörauhoittelut kokonaan miehen tehtäväksi ja tulla imettämään vain, kun mikään muu ei todella auta (Korvatulpat korvissa alakerrassa valvominen ja lapsen itkun pelkääminen ahdistaa jo ajatuksenakin!). Tuntuu kuin mikään annetuista vinkeistä ei toimi meillä. Pelkään, että tilanne vain pahenee hampaiden tulon ja kävelemisen oppimisen myötä. En jaksa enää uskoa tilanteen korjautuvan. Tuntuu, kuin olisimme syöksykierteessä, josta emme pääse pois.

Ehkä Pöpöläisen kiivas imeminen kertoo, että nyt ei ole oikea aika syöntien vähentämiselle: ehkä eroahdistus on pahimmillaan, työhönpaluuni on vähentänyt päivänajan seurusteluamme, hampaitakin pukkaa. Olen jo useampaan kertaan yrittänyt tsempata itseäni jaksamaan vielä tämän tammikuun – jospa sitten olisimme sitten taas hieman eri vaiheessa ja vieroituksella olisi paremmat mahdollisuudet onnistua.

Viime yönä näin sitten tästä kaikesta todella pelottavaa unta.

Unessa harhailin Hesan keskustassa tarkoituksenani mennä mahdollisimman pian Meilahteen laivalaiturille josta appivanhempani olisivat viemässä meitä kesämökkisaarelleen veneellä. Kaikki vain tuntui menevän päin mäntyä. Ensimmäisessä välähdyksessä olin Hakaniemen metroasemalla. Aseman liukuportaat olivat kadonneet ja tilalla oli metallinen läpinäkyvä pelottavan jyrkkä pyöreä portaikko, jota pitkin en uskaltanut laskeutua metrotasanteelle. Siinä portaiden yläpäässä seisokellessani näin, kuinka nuori poika tuli metrosta, lähti kiipeämään portaita ylös ja päästyäni samalle portaalle kuin minä, heittäytyikin tarkoituksellisesti alas metrotasanteelle – ja kuoli.

Seuraavassa välähdyksessä olin Töölössä pyrkimässä kolmosen ratikkaan. Kaikki pysäkit olivat kuitenkin katutyön takia muuttuneet metrin syvyiksi kuopiksi, joihin olin upota.

Sitä seuraavaksi harhailin etsien nelosen ratikan pysäkkiä, mutta kadulla vastaan tullut mies kävikin ahdistelemaan minua. Yritin päästä hänestä eroon huutamalla muita pysäkilläseisojia apuun. Kukaan ei kuitenkaan tehnyt elettäkään auttaakseen.

Seuraavassa tilanteessa olin psykiatrisessa sairaalassa – hoidettavana. Minut oli kuulemma korjattu psykoottisena kadulta. “Olit monessa vaarallisessa tilanteessa ja olisit voinut päästä hengestäsi”, hoitaja kertoi. Olin helpottunut – tuntui kuin pitkä kujanjuoksu olisi päättynyt turvaan. Kysyin, olisiko paikalla jotakin vanhempaa hoitajaa, jonka kanssa voisin keskustella. “Mistä asioista?”, kysyi hoitaja. “No äitiydestä ja vaikka siitä, miten olen epäonnistunut imetyksen lopettamisessa”. Kohta mieheni tuli tapaamaan minua Pöpöläinen sylissään. Mukanaan heillä oli valkoisesta sääskiverkosta tehty prinsessan viitta ja foliosta tökerösti tehty kruunu.  Olin kuulemma kulkenut kaupungilla niihin pukeutuneena.

Heräsin helpottuneena ja säikähtäneenä, kun Pöpöläinen parahti maitoitkuunsa. Kertooko alitajuntani, että kuljen väsymyksen äärirajoilla?

Yöelämää

Edellinen postausyritykseni päättyi siihen, että matolla kieriskellyt Pöpöläinen löysi tietokoneen keskusyksikön sinisenä hohtavan virtanappulan – ja painoi sitä. Johan loppui  äiteeltä koneella roikkuminen!

—

Meillä eletään värikästä yöelämää, yhä. Pöpöläinen menee unille puoli kahdeksan – kahdeksan aikaan illalla, rauhoittuu tisuttelulla, saattaapa siihen torkahtaakin. Syöminkien hiipuessa nostan hänet unisena omaan sänkyynsä, jonne hän yleensä helposti nukahtaa. Alkuyö meneekin yleensä hyvin, mutta puolenyön jälkeen alkavat herätykset. Ensimmäiset tulevat kahden tunnin välein ja aamuyöstä unet senkuin lyhentyvät vain puolentoista, jopa tunnin pätkiksi.

Useimmiten pinnasängystä kuuluu nyyhkytystä tai suoraa itkua, jota yritän aluksi rauhoittaa tassutuksella ja suhisemalla. Joskus, ehkä kerran yössä, se auttaakin, mutta tuolloin uutta herätystä saa odottaa varsin pian saapuvaksi. Paras unentuoja on tietenkin tisuttelu: jo muutaman minuutin ahnas imeminen rauhoittaa ja vie höyhensaarille. Joskus, kun en millään jaksa enää nousta sängystäni, Pöpöläinen jää vielä hetkeksi kainalooni, mutta silloin nukumme molemmat huonosti. Kääntymisiään harjoitteleva Pöpöläinen huomaa nopeasti tilanpuutteen  ja alkaa kiehnätä entistä enemmän, eikä kellään ole sen jälkeen enää unta silmäkulmissaankaan.

Yöt ovat siis yhtä sänkyjen välillä ravaamista. Välillä, kesken makeimman unen herättyäni jalat ovat yhtä metrilakua, eikä askel tunnu ihan heti kantavan. Pari viikkoa sitten kokeilimme, josko uniin auttaisi, että Pöpöläisen sänky olisi ihan oman sänkyni vieressä. Eipä auttanut. Heräilin entistä useammin jokaiseen huokaisuunkin eikä pinnojen välistä luikerteva lörpsähtänyt käteni taikonut lasta sen paremmin uneen. Tissiä sen on oltava, perhana!

Välillä olemme yrittäneet rauhoittaa tilannetta “isä hoitaa” -metodilla. Joskus kesällä se vielä  auttoi venyttämään unipätkiä noin kolmen tunnin mittaisiksi. Valitettavasti metodi on kokenut inflaation eikä enää toimi. Oikeastaan se vain pahentaa asioita: itkua tihuttava unen pöpperöinen lapsi saa hurjan itkukohtauksen ja herää täyteen valmiuteen tajuttuaan, kuka hänen sänkynsä vierellä EI huojukaan.

Pari viikonloppua sitten päätimme unikouluttaa Pöpöläistä. Sovimme, että mies silittelisi, taputtelisi, kanniskelisi ja yrittäisi uudelleennukuttaa lasta vierelleen. Yhdeltä yöllä alkoi tulikasteemme. Minuutit menivät, myös varttitunnit. Vakavana kuuntelin, kuinka Pöpöläinen itki: väliin surkeasti, väliin komentaen, väliin loukkaantuneella äänellä, lopulta jo henkeään haukkoen ja yökkäillen. Mies teki parhaansa, ensin silittäen (ei mitään vaikutusta), sitten kantaen (rauhoitti hetkeksi), sitten vierellään pitäen (itku alkoi uudelleen). Tunnin kuluttua pyysin, että lopettaisimme: jos kerran lapsi ei tuossa ajassa rauhoitu, en usko että kannattaa jatkaa. Päästyään kainalooni Pöpö nukahti heti -puhkiväsyneenä ei muistanut edes tissiä vaatia.

Meillä ollaan siis tissiriippuvaisia. On käynyt juuri se mistä unikirjoissa varoitetaan: lapsi on oppinut nukahtamaan illalla ja yöllä vain rinnan avulla. Päivisin uni kyllä tulee vaunuihin ja kantoliinaan ilman rintaa, mutta öisin tarvitaan äitiä. Ja eletäänhän meillä vielä kaiken kukkuraksi kahdeksan kuukauden iässä alkavaa eroahdistuskauttakin.  Että silleen. Tueksi ja turvaksi sopii ainoastaan äiti.  Ja äidistä erityisesti se tissi.

Väillä olen niin kettuuntunut koko maitorauhasiini, että haluaisin lopettaa koko imetyksen. Mutta sen aika ei taida olla vielä – juuri niistä samoista syistä, minkä takia sitä haluaisin. Millä hitsillä meillä sitten saataisiin nukuttua?

Nyt vain yritämme selvitä yön kerrallaan. Kai tämä tästä joskus jollakin tavalla. Väsymys painaa joka ruumiinjäsenessä ja eniten mielessä: pinna palaa herkästi, kiukuttaa, surettaa. Olisi mukavaa, jos tästä kuuluisan lyhyestä vauva-ajasta jäisi muitakin kuin harmaankalpeita muistoja.

Mahdollisuuksien viikko

…Ja kuinkas sitten kävikään?

Mahdollisuuksien maanantai alkoi mukavasti. Kun me Pöpön kanssa heräsimme, mies oli jo lähtenyt töihin. Koska jääkaapissa oli edellisiltana leivottua omenapiirakkaa, kutsuin naapurin yksinasuvan papan luoksemme aamukahville. Mikäpä sen kivempaa: aurinkoinen kiireetön aamu, tuoretta kahvia, omenapiirakkaa ja kivaa kahviseuraa.

Mutta sitten iltapäivällä mies tuli töistä kotiin ja valitti kipeytynyttä polveaan. Terveyskeskuspäivystyksen ja seuraavan aamun lääkärissäkäynnin jälkeen ukkoparka passitettiin sairaalaan niveltulehdusepäilyksen vuoksi. Olemme siis saaneet pärjäillä Pöpön kanssa kahdestaan. Ensimmäiset päivät menivätkin hiukan kurjissa tunnelmissa. Huolta ja murhetta riitti, kun sairaalassa ei tunnuttu saavan edes diagnoosia tehtyä. Voi kuinka pitkiltä päivät tuntuvatkaan, kun ei tiedä, milloin toinen pääsisi takaisin kotiin.

Selvisimme kuitenkin alkuikävästä ja ukko on nyt jo paremmassa kunnossa, vaikkakin edelleen siellä sairaalassa. Olemme Pöpöläisen kanssa yrittäneet tavata joka päivä kavereita, tehdä kauppareissuja ja keksiä pieniä menoja, jotta aika kuluisi jouhevammasti. Kävimme kertaalleen sairaalallakin, mutta koska kyseessä on infektiotautien osasto, siellä ei kannata vierailla lapsen kanssa.

Lisäväriä tilanteeseen toi keskiviikkoiltana nikottelemaan alkanut pyykinpesukone. Masiina on muutenkin jo saattohoidossa, on kovin vanha ja pieni ja onneton linkoamaan, joten tilanne ei tullut yllättäen eikä pyytämättä. Mutta ajankohta on ehkä hiukan heikko. Nyt on sitten pika pikaa metsästettävä uusi sopiva kone ja tilattava se tuonteineen ja asennuksineen.  Ja sitä ennen pestävä pyykkiä naapurissa.

Kotihommat ovat kasautuneet aika lahjakkaasti: pyykit, tiskit, lehdet, lelut ja puklurätit  ajelehtivat pöydillä, lattioilla, nurkissa. Tänne saisi tilata puskutraktorin joka raivaisi lattiat tyhjiksi. Ketään ei kehtaa kutsua kylään ja itsekin on kohta paettava tätä näkyä.

Toinen pari käsiä olisi lapsosen kanssa väliin aika tarpeen… yksin lapsen kanssa ollessa kun ehtii siivota vain viisi minuuttia kerrallaan. Pöpöläinen tuntuu tällä haavaa tarvitsevan vielä aikaisempaa enemmän seuraneitiä: kaveri kun on varsin nokkela kääntämään itsensä  mahalleen, mutta ei pääse vielä omin avuin takaisin selälleen. Sätkyttelevä koppakuoriainen tarvitsee jatkuvaa päivystäjää auttamaan maailman jälleen oikein päin paikoilleen. 

Mutta vaativuudestaan huolimatta tämä viikko on jollakin jännällä tavalla lähentänyt minua lapseeni. Alkuviikon ahdistus on haihtunut ja olen jo paljon paremmalla mielellä. Ehkä tämä totaalinen kahdestaan jääminen on osoittanut minulle, että vastoin odotuksiani pärjäänkin lapseni kanssa. Että me osaamme olla toistemme kanssa. Että ei tässä olekaan mitään hätää.

Puhki

Välillä olen jotenkin kummasti niin puhki ja poikki tähän arkeen, että.

Pöpöläisen herätessä kymmenettä kertaa samana yönä, kieltäytyessä päiväunistaan viidennettä kertaa, herättyä kolmen vartin nukutuksen jälkeen varttitunnin unilta tai kiukutellessa tissillä lähimarketin penkillä tekisi mieli karata paikalta tai kitistä kaverina tai tehdä jotakin muuta yhtä aikuismaista ja lapsen perusturvallisuutta lisäävää.

Ja sitten yritän miettiä, mikä mulla on muka hätänä. Ei mikään. Lapsi on terve, minä olen terve. Meillä on koti ja minulla parisuhde. Jne jne.

Monilla vanhemmanpuoleisilla täti-ihmisillä on tapana sanoa, että “nauttikaa nyt tästä vauva-ajasta, se on niin kovin lyhyt”.  Yhtäkkiä tajusin että oon ottanut tuosta ajatuksesta suunnattomasti paineita. Että pitäis nauttia. Että joskus vielä kadun, kun en ole osannut nauttia.

Mistä tässä pitäis nauttia? Siitä, että saan herätä kauniiseen kesäyöhön vähintään neljä kertaa joka yö? Siitä, että korvani ovat virittyneet kuulemaan naapurinkin lasten itkut vaikka puolen kilometrin päästä ja vastatuulessa? Siitä että en osaa rentoutua niinä pieninä kahdenkymmenen minuutin hetkinäkään, joita uskallan olla poissa kotoa esimerkiksi naapurin saunassa tai lähikaupassa, vaan kaahaan kotiin tukka putkella siltä varalta, että siellä on jokin itkukohtaus, joka ei tyynny kuin tissillä? Siitä, että en ole ollut maaliskuun alun jälkeen yksin varttituntia pitempään? Tai poissa lapseni luota kolmea varttia pitempään? Siitä, että niinä iltoina, jolloin olen yksin kotona, Pöpöläinen ei tyynny syliin, vaan vaatii jatkuvaa kantamista, leikittämistä, asioiden näyttämistä ja seurustelua? Siitä että kaikki pienetkin vastoinkäymiset, kuten kahvinpurujen leviäminen keittiön lattialle, itkettävät?

Helpottaisiko, jos haistaisin piut paut noille “nauttijoille”, ja tunnustaisin, että ei tämä kaikkein tarvitsevin vauvavaihe mitään herkkua ole. Että en uskalla edes ajatella, miten jaksan mieheni kesäloman loputtua. Tai syksyn räntäsateissa. Tai uudelleen toisen lapsen kanssa joskus myöhemmin.

Eräs äitiyskirja loppuu ajatuksen: Elämäsi on nyt tätä, joten on paras sopeutua siihen.

Että joo. Tämä lienee sitä aikuisuutta.

Toimenpiteitä

Vuodattelin nelikuukautisneuvolassa Pöpön murrosikää: malttamattomuutta, ärtyneisyyttä, uniongelmia. Tulos: se on se ikä: kaikki kiinnostaa mutta koska liikkeelle ei vielä pääse niin siitähän tulee sitten hermo. 

Uniongelmiin neuvolan täti yritti ehdotella vanhan kunnon Antaa huutaa vaan -unikoulun pehmeämpää Isä käy lohduttamassa -versiota.  Neuvoista ei-niin-vakuuttuneena kävelin suoraan kirjakauppaan hakemaan jo aikaisemmin selailemani E. Pantleyn Pehmeä matka höyhensaarille -kirjan. Yritämme parantaa sekä päivä- että yöunia sen tarjoamilla hienovaraisemmilla keinoilla. Päiväunissa selkeää muutosta on jo havaittavissa:  jo muutaman päivän unitohtoroinnin jälkeen Pöpö nukahtaa vaunuihin päiväunille (!) vain kymmenen minuutin (!) paikoillaan (!) vatkauksen jälkeen. Tosin kaveri on edelleen herkkä heräämään ensimmäisen unisyklin loppupuolella eli noin kolmen vartin unen jälkeen. Havahtumisen jälkeen jonkun onkin tuuditeltava sirkkusilmä uudelleen uneen. Tarkoitus on, että tuudittelun turvin Pöpö oppisi jatkamaan uniaan vaunuissa ja osaisi jonakin päivänä nukkua siellä myös itsekseen unisyklinsä vaihtumisen yli. 

Yöunissa toiveena on paitsi pidentää yöunta (nyt 23-9), ja vähentää heräämisiä ja/tai pidentää niiden välejä.  Parina iltana olen mennyt Pöpöläisen kanssa noin tuntia aikaisemmin iltasyönnille, mutta tuloksena on ollut vain kiemurtelua tuonne vanhaan nukahtamisaikaan saakka. Yöllä herätään nyt kolmisen nelisen kertaa: ensin kahdelta, neljän jälkeen, puoli seitsemän aikaan ja kahdeksalta.  Siedettävää. Kunpa välit vielä hiukan pitenisivät.

Kyl tää tästä.

Pätkiä

Neljä kuukautta mittarissa ja kaikki on pätkäistä.

Yöunet: mikä ihme niihin on mennyt? Meillähän on tähän asti nukuttu niiii-in hyvin: ollaan pärjätty yhdellä tai kahdella yösyötöllä. Nyt sitten viimeisen kolmen viikon aikana homma on revennyt käsiin. Viime yönä syötin vekaraa viisi kertaa tunnin-puolentoista välein. Pisin syöttöväli oli kaksi tuntia. Ja koska itse nukahdan joka syötölle ja herään puolen tunnin päästä huomaamaan, että imu on loppunut ja nostan lapsen takaisin omaan punkkaansa (joka on ihan oman sänkyni vieressä), merkitsee se kymmentä herätystä per yö. Jippii. Joinakin öinä olen pitänyt lasta kainalossa koko yön, antaen kaverin nukkua baaritiskillä ja palvellen itse itseään janon tullen, mutta silloin torkun niskat mutkalla, moksin lasta kyynerpäällä nenuun ja herään rättipoikkiuupuneena.

Päiväunet: Kolmen tunnin päikkärit ovat historiaa, yritti niitä sitten missä vimpaimessa tahansa (sänky/vaunut/kantoliina). Hyvä jos tuntia jaksetaan nukkua ja sitten jo parahdetaankin lohduttomaan itkuun, johon auttaa vain tissi. Joskus uni jatkuu suorilla siitä, mutta usein on noustava kanniskelemaan, jotta kaveri rauhoittuu. Ja eihän tunnin unipätkillä tämän ikäinen pärjää. Niinpä päivät ovat yhtä väsyitkua ja nukuttamista. Nukkumattia saatetaan tilata neljäkin kertaa saman iltapäivän aikana.

Syönnit: Voi herttileijaa meidän tissitappeluita. Vain yösyötöt menevät enää ilman painia ja vääntöä. Päivisin Pöpöläinen itkee nälkäänsä, ja kun otan hänet syliin syöttöasentoon, lapsiparka virittää voimansa äärimmilleen ja potkii ja riehuu ja kääntää kasvonsa pois tissiltä. Tuntuu että saan oikeasti jo käyttää voimaa hänen rauhoittelemiseensa. Sitten jonkin ajan päästä, ehkä kolmannella tai neljännellä yrityksellä Pöpö tarttuu tissiin sen näköisenä että ahaa, vihdoinkin pääsen syömään. Mutta muutamaa hetkeä myöhemmin tissi pulautetaan pois suusta ja alkaa lohduton parku. Ja kun tarjoan rintaa uudelleen, se ei kelpaa. Ja taas itketään ja painitaan.

Tuntuu että meillä tosiaan itketään enemmän kuin missään ikävaiheessa aikaisemmin: väsymyksestä, nälästä, tissin puutteesta, tissin tarjoamisesta, ikävystymisestä, mistä vaan. Ja yhä useammin ja useammin tuntuu, että en tiedä, mistä nyt tuulee ja mitä pitäisi tehdä. “Ei äiti ymmärrä”, tulee sanottua monta kertaa päivässä.

Matalapainetta

Viikko on mennyt ontuen. Yöunet ovat pätkittäisiä, päiväunet riekaleita, Pöpöläinen pirahtelee itkuun tuon tuostakin. Tuntuu, että vekara on itkenyt tämän viikon aikana enemmän kuin koko elämänsä aikana yhteenlasketusti. Itseäkin kiukuttaa. No mikä ihme sua nyt taas kiusaa?

Mieli askartelee erilaisten selitysten parissa… olisiko hampaita tulossa, aiheuttavatko viime viikolla saadut rokotteet vatsanväänteitä, sekoittaako helle unet. Mitä enemmän säätiedotus lupaa korkeapainetta, sitä enemmän minulle tulee matalapainetta. Päivisin on liian kuuma vaunutteluun ja kantoliinailuun joten päiväunet ovat risaisia, oikeastaan vain  torkkuja. Hiki valuu jokaisella kauppamatkalla, ulos ei voi ajatellakaan jäävänsä. Yöt kiehnätään nahkeissa sängyissä. Voi pihkura näitä kelejä!

Pöpöläisen isovanhemmat olivat täällä alkuviikon kylässä, ja olin suunnitellut että hyödyntäisin vierailua omiin tarkoituksiini. Siis että sillä välin kun isovanhemmat viihdyttävät lasta tekisin pihatöitä tai askartelisin niitä sata viikkoa myöhässä olevia kiitoskortteja tai…  Mutta koska Pöpö oli koko vierailun ajan milloin mistäkin syystä itkuinen ja kiukkuinen eikä rauhoittunut kuin rinnalle, jouduin tuon tuostakin lohduttamaan pientä kiukkupussia ja kiukkupussin lisäksi hänen neuvottomia isovanhempiaan.

Isovanhemmat jatkoivat matkaansa eilen ja olemme Pöpöläisen kanssa taas kahdestaan. Vaikka Mies on lomalla, näemme toisiamme harvemmin kuin hänen vielä ollessa työssä. Raukka tekee tuolla helteessä piharemonttia, valaa betonia ja lapioi hiekkaa…

Eilen illalla tuli ensimmäistä kertaa sitten Pöpön syntymän tunne, että voisin ottaa lomaa tästä lapsesta. Että voi kun ei tarvitsisi aina olla se, joka joutuu keksimään, mistä on milloinkin kyse ja mitä nyt voisi kokeilla. Että ei tarvitsisi aina kuulostella, että joko sieltä herätään tai olisiko taas maidon aika. Että minä en olisi se, jonka on aina pakko mennä lapsen luo, jos joku muu ei mene.

Mutta sitten, kun iltapesujen ja -pusujen jälkeen uni on voittanut pienen tuhisijan ja Pöpöläinen nukkuu rauhallisesti, silitän hänen poskeaan ja harmittelen omaa heikkohermoisuuttani. Rakas pieni Pöpö, anna anteeksi kun äiti on niin kireä. Yritetään huomenna uudelleen.

Raivoa

Kolmen kuukauden ikään ollaan päästy!

Viikonloppuna autoilimme ensimmäisen kerran hiukan kauempana. Menomatka meni mainiosti, lähes kokonaan nukkuen. Pöpö heräsi unistaan vain kerran, ja kun pysähdyimme syöpöttelemään, matka jatkui senkin jälkeen hyvin.

Mutta tullessa… olin jotenkin kuvitellut, että koska lähdimme liikkeelle myöhään illalla, vekara hyvin syöneenä nukahtaisi istuimeensa ja nukkua posottelisi kotiovelle asti. EI, EI ja EI. Ensimmäinen puoli tuntia meni hyvin, sen jälkeen silmät aukenivat. Ja siitä vartin päästä alkoi itku. Pysähdyimme syömään. Oletin, että maito ja tasainen autonkyyti moottoritiellä tyydittelisi pikkureissaajan uneen (itsekin olisin voinut nukkua), mutta höpö höpö, itkua väännettiin koko matka kotiin saakka. Ei tosin suoraa huutoa, mutta sellaista eri korkeuksilla ja voimakkuuksilla päästeltyä vaikeroivaa kiukkuvalitusta kyllä. Oravanpesä, silittely, höpöttely olivat ihan yhtä tyhjän kanssa. Jos olisin oikein yrittänyt, olisin tod. näk. voinut imettää kiukkupussia turvavyöstä roikkuen. En kuitenkaan kokeillut.

Niin, siitä imetyksestä taas.

Meillä kärsitään nykyään rintaraivareista. Siis kiukku-itku-potku -kohtauksista, joita tulee kun on nälkä ja väsy ja pitäisi syödä. Tissi suussa itketään, itketään, itketään, kunnes joko a) luovutan ja yritän myöhemmin uudelleen tai b) yhtäkkiä Pöpö tajuaa, että ahaa, tässähän se safka onkin ja imeä lupsuttelee muutaman vedon…ja muistaa taas aloittaa kiukkuamisen.

Tänään erityisesti on ollut kummallinen rintaraivaripäivä. Kun tuossa hetki sitten mies sai omat koti-, työ- ja harrastusasiansa tehtyä ja otti Pöpöläisen vihdoin viimein omaan hoitoonsa, huokaisin syvään. Ja mies kysyi: näinkö vähästä itkusta sinä hermostut.

Läheltä piti, etten tod. hermostunut.

Iltaa

Joskus iltaisin ahistaa. Rintoja kivistää enkä jaksaisi enää yhtään imetystä. Pöpö-raukka on väsynyt ja kitisee vähän väliä. Keittiö on sotkuinen ja koko koti tuntuu sietämättömälle. Tavarat ovat levinneet ympäriinsä. Pestyt pyykit jumittavat pesukoneessa. Mies valmistelee seuraavaa työpäiväänsä.

Päivä on valunut käsistä eikä mitään hyödyllistä tai edes vähänkään mieleenpainuvaa ole tullut tehtyä. Tekisi mieli heittäytyä selälleen ja kitistä Pöpöläisen rinnalla.

Tällaisena iltana on parasta vain mennä nukkumaan ja toivoa, että huomenna herätessä mieliala on jo keveämpi. Usein onkin.

Mäyrän elämää

Aamuyön eläimellistä menoa: herään neljän aikaan Pöpön ähinään. Imuttelemme, röyhtäilemme. Lasken lapsen takaisin sänkyynsä. Hetken aikaa sieltä kuuluu huokailua, jonka jälkeen alkaa

ÄHINÄ. PUHINA. KIEMURTELU.

Onko se hereillä? EI. SE NUKKUU.
Onko sillä kuuma? EI
Onko sillä kylmä? EI

Otan Pöpön viereeni. Ähinä jatkuu.

Jospa sitä vaikka haittaa olla liian lähellä kylkeäni. Siirrän lapsen kauemmas. Ei auta.

Jatkan torkkumista. Herään ähinään varttitunnin välein. Lopulta, kun mies nousee seitsemältä, annan itsekin periksi. Herätän lapsen, päässäni huojuu, teemme aamutoimia, hyvä kun en kaadu portaissa. Kahdeksalta Pöpö haukottelee taas. Kiipeämme makuuhuoneeseen ja nukumme – hiljaisesti puoli yhteentoista asti.