Pöpöläinen osoittaa yhä lisääntyviä uhman merkkejä. Päivällä poissaollessani Miehen ja  lapsen yhteiselo sujuu kuulemma paremmin. Mutta illalla kotiintultuani fiilis on toisenlainen. Kaikenlainen yhteistekeminen vaatii motivointia, suostuttelua, kiristystä, uhkailua. Mitään ei tapahdu, ellei sano kolmeen kertaan, paina vähintään paria nappulaa, vilauta porkkanaa ja uhkaa  jollakin epämukavalla.

Olen alkanut muuttua itselleni vieraaksi ihmiseksi. Pian minusta tulee nalkuttava ämmä, joka toistaa kaiken sanomisensa varmuuden vuoksi neljään kertaan ja jonka joka toinen lause päättyy huutomerkkiin ja joka toinen alkaa: “Jos et nyt…..”

Eilen lapsen nukahdettua Mies sanoi: Pitää vain nyt muistaa että Pöpöläinen on uhmassaankin niin pieni ja hauras.

Katsoin nukkuvaa lasta. Sama kiusankappale, joka ilkikurinen hymy huulillaan hetki sitten teki juuri sitä mistä häntä on kielletty joka päivä monta kertaa, nukkui nyt niin viatonta unta.

Kyynel tuli silmään.

Lentokentällä oli vastassa väsynyt isompi mies ja epäuskoinen pikkumies. Kun pääsimme halailemaan, meiltä kaikilta pääsi iso yhteinen itku. Olimme helpottuneita siitä, että koettelemus oli ohi.

Autossa matkalla kotiin Pöpöläinen mökötti: yritti katsella coolina ikkunasta ulos, eikä vastannut jutteluuni. Välillä huomasin, kuinka lapsi katseli minua salaa: On se totta, äiti on täällä taas. Kotona Pöpöläinen kiipesi syliini ja pysytteli siinä koko illan kuin pieni koalakarhu. Äiti on tässä! Jos pidän äidistä kiinni, niin se ei enää häviä.

Viikot matkalla menivät hitaasti ja raskaasti. Pysyin hajuilla kotiperän tapahtumista silloin tällöin vaihdettujen tekstiviestien avulla. Ensimmäisellä viikolla Pöpöläinen ei ollut poissaoloani juuri huomannutkaan. Toisella ja kolmannella viikolla mies oli saanut kymmeniä kertoja päivässä kuulla, kuinka “äiti ei ole, äiti tulee.”. Jokainen minusta muistuttanut esinekin oli muistettu nimetä: äitin. Mummilassa kuultiin: “äiti ei oo, mummi on.”

Onneksi lapsella kuitenkin pysyi koko matkani ajan luottamus siihen, että äiti todellakin tulee, eikä ole lähtenyt lopullisesti. Ikävää oli hoidettu peukalon imemisellä ja pitkiä sylituokioita istumalla. Ennen matkaani jo aika hyvälle mallille ehtineet pottahommat kärsivät reissustani selvää takapakkia: potta pysyi puhtaana koko matkani ajan. Luottamus elämään ja äitiin ovat kuitenkin palautumassa: alkuviikosta lapsi vielä parahti itkuun, kun vedin takkia eteisessä ylle. Eilen kävin ensimmäistä päivää töissä, eikä päivän poissaoloni teettänyt Pöpöläiselle kauhukohtauksia. Tänä aamuna pottaankin saatiin ensimmäinen saalis.

Lentokentällä miehiäni halatessani luulin, että koettelemuksemme olisi ohi ja nyt alkaisi rauhallinen laskeutuminen jouluun. Kotiinpaluu ei kuitenkaan ollut iloinen. Juuri ennen matkalle lähtöäni olin nimittäin saanut kuulla äitini käyneen lääkärillä sekalaisten oireidensa vuoksi. Matkalla sain siskoltani tekstiviestin, jossa kaiken muun arkisen lisäksi luki: äidin koepalavastaukset eivät ole vielä tulleet. Ajaessamme lentokentältä kotiin kyselin mieheltäni, tietääkö hän tästä enempää. Katseemme kohtasivat taustapeilissä, kun kuulin: kyllä sillä on se syöpä, munasarjoissa.

Tuon illan aikana putosin kylmään, mustaan veteen. Ei voi olla totta. Taas.

Isäni kuoli vajaat kymmenen vuotta sitten melanoomaan. Ja taas olisi edessä sama paska: hoidot, leikkaukset, selittämättämättömät kivut, toivon ja epätoivon vuoristorata kunnes lopulta tauti kuitenkin voittaa. Eikö ihminen saa pitää edes toista vanhemmistaan yli neljäkymppiseksi? Mutta ei, eipä tuo tauti lupaa kysele. Eikä elämässä jo aikaisemmin itkettyjen itkujen määrä suojele tulevilta itkuilta.

Munasarjasyövästä kertoviin esitteisiin ja artikkeleihin tutustuminen vei viimeisetkin toivon rippeet: se on yksi kaikkein tappavimmista syövistä. Näyttää siltä, ettei siitä oikeastaan parane – se voidaan saada hetkeksi hallintaan, mutta lopulta se tulee aina jatkamaan kasvuaan tai uusimaan.

Onneksi, onneksi tätä uutista ei kerrottu minulle tuonne matkan päälle. Järkytys on ollut suuri. Paljon pitää ajatustyötä tehdä, että löydän voimat edessä olevaan. Sitä ennen keräilen niitä täällä  kotikolossa rakkaitteni kanssa.

On tuntunut vaikealta kirjoittaa tänne mistään, sillä kaikki asiamme ja ajatuksemme tuntuvat enemmän tai vähemmän liittyvän tätä nykyä Pöpöläisen nukkumiseen, enkä jaksaisi ajatella niitä asioita yhtään tämän enempää. Kaikki kotielämässä tuntuu liittyvän Päiväuniin. Nukahtamiseen. Yöuniin. Heräilyyn. Yösyömiseen. Ja kun kaikki ne ovat keturallaan, niin Moni Asia on keturallaan.

Yritämme jälleen kerran saada asioita paremmalle tolalle. Meneillään on nukkumisen kesäkoulu. Tavoitteena on, että kesäkuun ja lomakuun aikana asiat saadaan jokseensakin kuntoon. Ei enää nukahtamistappeluita klo puoli yksitoista illalla. Ei enää pienemmän osapuolen väkisin patjaan upottamista, isomman osapuolen naamasta rääpimistä ja molempien osapuolten itkua. Ei enää kuutta heräämistä yössä. Ei enää yötissiä hätätilanteessakaan eikä edes kylässä, vaikka kaikki heräisivät protestiääniin. Ei enää useita pieniä päiväunia, joista viimeiset alkavat kello viisi.

Kaikkeen on pakko tulla järjestys ja järki.  Asiat ovat juuri nyt niin pinnalla ja niin kireinä, että kun olimme viikonloppuna kyläreissulla ja ystäväni tiedusteli, mitä tälle rintamalle kuuluu, puhkesin itkemään enkä tahtonut saada itkua loppumaan lainkaan. Jouduin itse asiassa lähtemään kotiin rauhoittumaan (mikä tietysti on ihan nurin kurista ihan noin ajatuksenakin).

Toivon, että kesäkoulun tulokset näkyisivät jo muutaman viikon päästä. Villeimmissä unelmissani Pöpöläinen nukkuu vain yhdet pitkät päiväunet puolesta päivästä suunnilleen kolmeen saakka, menee illalla nukkumaan viimeistään puoli yhdeksän aikaan, nukahtaa itsekseen omaan sänkyynsä iltalaulun ja silittelyn jälkeen, nukkuu pieniä pärähdyksiä lukuunottamatta läpi yön omassa sängyssään ja herätessään keskellä yötä tyyntyy pelkkään hyssyttelyyn tai kosketukseen. Sitten perheeseemme palaa ihana harmonia.  Me aikuisetkin jaksamme ehkä jutella toisillemme, koskettaa toisiamme ja hymyillä.

Uskoo ken tahtoo. Pakko ainakin yrittää. Muuten täällä poksahtaa pari aikuista päätä.

Uh huh. Olen tosi rättipoikki. (Yleensä tätä lausetta seuraa uusi entisiäkin huonommasti nukuttu yö, mutta silläkin uhalla…) Päällä on vielä matkaväsymystä, alla kaksi viikkoa todella reikäisiä öitä (5-50 herätystä/yö) ja painolastina runsaasti tekemättömiä työtehtäviä (työkaveri otti loparit ja jätti osan tehtävistään mulle kunnes jatkaja löytyy, jipii).

Näitä arjen sekalaisia haasteita seurasi rasittava viikonloppu: äitini oli vierailulla uuden miesystävänsä kanssa ensimmäistä kertaa, ja jos aikaisemmat äidin soolovierailut ovatkin menneet joskus jopa hyvin, niin tämä oli yhtä kivirekeä ylämäkeen koko viikonloppu.

Tämä päivä oli sitten kuin sokeri pohjalla: äitien laupeuden ja hyvyyden virallinen kansainvälinen ylistyspäivä, jolloin olin räjähtää pienelle pirpanallemme noin x-kymmentä kertaa…. Aamu alkoi suloisesti puoli viisi, jolloin kaveri päätti aloittaa päivänsä istuskelemalla sängyssään, juttelemalla ja lauleskelemalla…tunnin jälkeen Pöpöläinen armahti itkun partaalla olevia vanhempiaan ja nukahti vielä uudelleen pariksi tunniksi. Sen jälkeen olemme tasaisesti skabailleet vuorotellen syömisestä ja nukahtamisesta: aamupala: ei kelvannut, lounas: kelpasi, välipala: ei kelvannut, päivällinen: kelpasi, puuro: ei kelvannut. Aamupäiväunia varten sain työnnellä Pöpöläistä rattaissaan maailman ääreen ja takaisin kunnes hänen ylhäisyytensä vihdoin suostui nukahtamaan kolmeksi vartiksi. Iltapäivällä yritin saada ylikierroksilla käyvää vekaraa  ensin nukahtamaan viereen rinnalle, ja kun Pöpöläisen lisäksi itku tuli omiinkin silmiini, otin tossut jalkaan ja lähdin kolmen kilsan vaunulenkille metsän siimekseen: ei toivottua tulosta sieltäkään. Lapsi vain yritti kiinnittää metsässä liikkuvien lastensuojeluviranomaisten mielenkiinnon a) huutamalla lähes tauotta b) hyppäämällä vauhdissa kyydistä c)  rimpuilemalla irti valjaista, joihin hänet oli tämän jälkeen vaunuissa kiinnitetty c) hirttämällä itsensä vaunujen valjaisiin yrittämällä kääntyä niissä mahalleen. Silmiään väsymyksestä hierovalle Pöpöläiselle ei vaan koskaan tainnut mennä jakeluun, miksi niissä kirotuissa kärryissä ollaan ja siellä metsässä tarvotaan. Taisi luulla että äitimuori jotenkin huvikseen ulkoilee, joo. Kateellisena ja kiukkuisena katsoin sitä unelmaperhettä, joka oli polkupyöräillyt samoille metsäpoluille valkovuokkojen poimintaan: äiti tarjoili retkimehuja kolmelle alle kouluikäselle lapselleen, joilla kaikilla oli jo suloiset kimput käsissään. Meillä ei moisia retkiä tulla pelkästään äidin ohjauksessa tekemään – eikä kolmen lapsen kanssa.

No mutta jotenkin tänne iltaankin on nyt päästy. Se hyvä puoli päivästä seurasi, että Pöpöläinen nukahti todella helposti ja vaivattomasti, onneksi. Kun kahdeksan aikaan olimme nauttineet iltatissin, lapsosen silmissä oli jäljellä enää lasittunut jähmettynyt katse. Hän oli yksinkertaisesti nukahtanut silmät auki. Kun hyräilin pari tavua Sinisestä unesta, silmät sulkeutuivat.

Nyt istun valkoviinilasin kanssa ja aion mennä vielä katselemaan alkukesän kukkeaa puutarhaani.

Aah tätä äitienpäivän ihanaa rauhaa.

Pöpöläisen aina niin vilkas unielämä näyttää olevan yksivuotismerkkipaalun kunniaksi murroksessa. Pöpöläinen ilmiselvästi tutkiskelee, olisiko vielä kaksien vai jopa kenties vain yksien päiväunien taapero. Varhaiset aamupäiväunet ovat jääneet pois kokonaan. Useimpina päivinä lapsukainen jaksaa lounaalle saakka, jonka jälkeen hänet on varsin helppo saada nukahatamaan makeasti vaunuihin. Ongelmana on , että joinakin päivinä unta ei riitä kuin tunnin verran. Vaunuista alkaa kuulua onnellista hölpötystä ja Pöpöläinen haluaa palata leikkiensä pariin. Selväähän on, ettei tuommoisella unimäärällä koko päivää jakseta puuhata. Niinpä kiukkuiseksi apinaksi muuttumassa oleva kaveri on nuijanukutettava neljän aikaan uudelleen. Silloin lisäunta vedetään palloon tunti, hyvässä tapauksessa toinenkin.

Öisin Pöpöläinen heräilee edelleen kolme-neljä kertaa yössä ja hankalin vaihe näyttää osuvan kello kolmen-neljän kohdalle. Jo useampana yönä olemme heränneet kun lapsi kiljuu kuin hengenhädässä eikä mikään rauhoittumiskeino tunnu auttavan. Ei silitys, ei puhe, ei isän kainalo, ei äidin kainalo, ei kanniskelu… (Yksi tietysti auttaisi, mutta siitä huumeesta yritämme päästä oikeasti eroon) Niinpä viime yönäkin päädyin aika brutaalilla tavalla lähes makaamaan lapseni päällä, jotta huitominen, heiluminen, huutaminen saataisiin loppumaan ja vanhemman läheisyys, laulu ja hiljainen uniloru saisivat lapsen rentoutumaan. Huutoa kesti puolisen tuntia, valvontaa sen päälle vielä kolme varttia. Juuri kun olin pimahtaa pimeydessä, pieni käsi tarttui minua ja ääni sanoi: “Äi-ti”. Jaksoin taas silittää.

Äiti on muuten nyt virallisesti Pöpöläisen ensimmäinen sana. Se on kuulunut sanavarastoon marraskuun lopulta lähtien. Joskus tulee myös “hyvä”, mutta en usko, että sen merkitys olisi lapselle vielä selvä. Sen sijaan viime viikolla kuvioihin tuli “isi”, joka oikeammin tulee lausuttuna [ i-englantilais-islantilainen soinnillinen th-i].

Mietin tuossa äsken, mitä tuttua on tässä päivämäärässä. Ihan kuin tänään olisi joku tärkeä päivä…. pian tajusin, mikä: tänään on vuosi Pöpöläisen lasketusta ajasta.

Mutta vuosi sitten Pöpöläinenhän oli ehtinyt ihmetellä tätä maailmaa jo viikon verran.

Kyselin alkuviikosta kavereiltani vinkkejä ykkösynttäreiden pitoon. Ruokaohjeiden lisäksi ystävä evästi muistuttamalla, että kaaoskin on hyvä lopputulos. “Nopeasti liikkuva hurrikaani” olisi myös ollut hyvä ohjeistus.

Pöpöläinen-reppana taitaa kärsiä ylähampaiden tulosta, koska on ollut itkuinen, kiukkuinen ja syömähaluton pari viimeistä päivää. Haaveilin, että juhlahumu syrjäyttäisi ruumiilliset vaivat ja toisi lapsoselle juhlamieltä, mutta ei siinä ihan niin käynyt… Olisin niin (omista itsekkäistä tarpeistani lähtien, myönnetään!) toivonut, että vieraamme olisivat voineet nähdä lapsosen hurmaavan hymyn, riemusta räkättävän naurun, todistaa omin silmin Pöpöläisen uusia liikkumistaitoja ja kuulla, miten hienolta kuulostaa “äiti”, mutta…pieni sylitakiainen viihtyi suurimman osan aikaa vain minun sylissäni, parahti kovaan itkuun naapurinsedän nähdessään (vaikka ovat jokapäivissä tekemissä), ei juurikaan jaksanut kiinnostua uusista leluistaan, joutui poistumaan välistä päikkäreille ja lopulta menemään iltaunille, kun vieraat vielä jatkoivat muksu-naksujen nassutusta alakerrassa.

On muuten aika vaikeaa suunnitella, mihin aikaan päivästä tuon ikäisiä voi olettaa tapaavansa. Suurin osa vieraista nukkuu enää vain iltapäiväunia, jonnekin tuonne kolmeen saakka. Synttärisankari sen sijaan tarvitsee vielä kahdet päiväunet, joten hän joutui käymään kesken kemujensa, kello viiden ja kuuden välillä, kolmen vartin tirsoilla. (Vieraiden juhlamieli ei tosin päivänsankarin puuttumisesta vähentynyt!) Ja koska Pöpöläinen on viime aikoina muutenkin mennyt nukkumaan heti seitsemän jälkeen, ei juhlapäivä tässä suhteessa tehnyt rutiineista poikkeuksia. Niinpä muiden jäädessä vielä juhlimaan kannoin kiukkuista kaveria yläkertaan nukkumaan. Kun pääsin vihdoin palaamaan muiden pariin, sain huomata lähes kaikkien jo lähteneen ja viimeistenkin vieraiden jo lukevan bussiaikataulua.

Olisin niin suonut lapselleni hauskat yksivuotissynttärit, jonka iloa pursuavia kuvia katselisimme kotialbumista vielä kymmeniä vuosia. Nyt musitikortilta taitaa puhkua ennemminkin kiukkua ja potkua. That’s life too.

Pitäisikö sitä jaksaa aina olla sen lapsen kanssa, kysyy ystävä. Ja minä mietin… ja mietin ja mietin. 

Pöpöläinen ja varmasti suurin osa ikätovereistaan vaativat hoitajiensa huomiota lähes katkeamatta. Horjuva ja huojuva pystyasento yhdistettynä sinnikkääseen tutkijaluonteeseen ja rohkeaan uteliaisuuteen tekevät sen, että peräänkatsojan on parempi olla siellä perässä, siis metrin etäisyydellä seikkailijasta joko nappaamassa kiinni kaatuvasta lapsosesta tai siitä esineestä, joka on tulossa romisten niskaan.

Huomaan kuitenkin, että minun on vaikea pysähtyä olemaan juuri siellä, missä kulloinkin olen. Ajatuksissani nimittäin listaan jo tekemättömiä töitä ja soittamattomia puheluita, mietin kauppalistaa, kuikuilen lehteä, kuuntelen televisiouutisia, yhtäkaikki siis haikailen aina jonnekin muualle.

Mietin kyllä, että jaksavatkohan ne muutkaan äidit keskittyneesti näyttää lapselle maailmaa, sanoittaa esineitä ja kokemuksia, ojennella esineitä ja olla seuraneitiä. Luultavasti eivät jaksa. Siitäkin huolimatta moitin itseäni, jos katselen lapsen olan yli televisiota tai pakkaan Pöpöläisen autoon ja vien meidät kauppakeskukseen ihan vain saadakseni aikamme kulumaan paremmin. Etten vain pakenisi lasta ja kanssakäymistämme?

Eräänä unettomana iltana puhun tästä miehen kanssa. Mies on sitä mieltä, että kyllä pääasiassa pitäisi jaksaa – ainakaan lapsi ei saisi joutua kokemaan kerta toisensa jälkeen,  ettei äiti jaksa kommunikoida hänen kanssaan.

Mutta sitten mietin, mitä oikein tapahtuisi jos meillä olisikin täällä yhden vuosikkaan sijasta kaksi tai kolme lasta. Eipä siinä äiti ehtisi enää rakentaa palikkatornia tai pelastaa pöydän alle vierinyttä palloa kolmattakymmenettä kertaa. Ongelmani taitaa siis olla ihan nykyaikaista mallia. Eipä entisaikojen äideillä ollut aikaa viihdyttää lapsiaan, kun piti hakata avanto auki, hakea halkoja ja tehdä leipätaikina, jotta iltaruoalla olisi syötävää.

Ja sitä paitsi, ei se Pöpöläinenkään aina jaksa meitä. Ihan selvästi lapsikin voi tylsistyä näihin samoihin vanhuksiin ja näihin samoihin olohuoneen nurkkiin. Ja vastaavasti iloita siitä, kun saa välillä leikkiä kaverin erikoisilla leluilla ja seurata isompien lasten touhuja.

Johan tässä pari viikkoa nukuttiinkin vähän paremmin….

Muutama yö sitten Pöpöläinen alkoi taas heräilemään, yö yöltä aiemmin ja vaativammin. Ja me lankesimme syöttämään – ajatuksena oli, että jos se nyt (kello puoli neljä, kello kolme, kello puoli kolme) söisi, niin ehkä se sitten nukkuisi aamuun asti.

No, eiväthän lasten ajatukset ole vanhempien ajatuksia… Yö yöltä meno on vain pahentunut ja viime yö oli kaiken huippu. Kaveri heräsi puoli yksi hurrrrjasti itkien eikä rauhoittunut vieressä, sylissä, eikä seisaaltaan … ei ennen kuin valot oli laitettu päälle. Ja uusi uni ei tullut tietenkään silmään ennen kuin tissillä. Sen jälkeen lapsi nukkui pisimmillään puolentoista tunnin pätkiä ja sama raivoisa itku toistui joka pätkän loputtua uudelleen ja uudelleen. Ja vaikka vaihdoimme vaippaa, laitoimme suppoa ja puuduttavia korvatippoja, niin kunnon unesta ei saatu koko yönä enää kiinni.

Mutta yhtä ei vaan yövalvomiset tunnu väsyttävän. Aamuseitsemältä Pöpöläinen aloitti aamukujertelunsa, joten ei muuta kuin Up Shine and Rise, päivä on alkanut. Huoh.

Mies soitti terveysasemalle ja menee näyttämään, josko lapsosen korvissa oisi jotakin vaivaa. Siellähän me olemme rampanneet noin kerran kolmessa viikossa, eikä koskaan ole ollut mitään kutinaa kummempaa. Ei varmaan tänäänkään, mutta…. parempi ottaa siitä selvää kuin arvailla sitä jälleen ensi yönä.

Neljä yötä unikoulua takana! Toisena yönä heräilyt jatkuivat vanhaan tahtiin, mutta Pöpöläinen ei jaksanutkaan enää huutaa tuntia, vaan rauhoittui omaan sänkyynsä isänsä paijailuun ja kuiskailuun jo viidessä minuutissa. Kainalopäiväunetkin olivat onnistuneet vähällä vaivalla ja rauhanomaisesti, täysin ilman karkaamisyrityksiä.

Kolmantena ja neljäntenä yönä itkuun parahduksia on ollut edelleen vanhaan malliin noin nelisen kertaa yössä, mutta joihinkin Pöpöläinen rauhoittuu ihan itsestään, useimpiin hyvin pian eli noin viidessä minuutissa. Uutta vaivaa ilmaantui: noin kuusi tuntia nukahtamisen jälkeen tulee valvomisvaihe, eli nukuttaja saa silitellä rauhallista mutta valvovaa Pöpöläistä aika pitkään, ennen kuin lapsi lopettaa kuhkaamisensa ja suostuu taas unen alle. 

Itse olen yrittänyt nukkua väsymyksiäni pois extra-pitkillä yöunilla. Olen nimittäin jäänyt yöpuulle Pöpöläisen kanssa yhtäaikaa, siis kahdeksalta. 12 tunnin repaleiset yöunet eivät kuitenkaan tunnu virkistäviltä, ainoastaan niskaa puuduttavilta.

Olemme kuitenkin todella ylpeitä ja iloisia siitä, että olemme päässeet unikouluttamisessa näin pitkälle. Miesparka on kuitenkin aika väsynyt, sillä hän on ollut öistä yksin vastuussa. 

Viikonloppuna hänelle tarjoutuu kuitenkin hyvä mahdollisuus nukkua väsymyksiään pois ja viettää muutenkin “laatuaikaa” ilman lasta ja vaimoa. Olen lähdössä Pöpöläisen kanssa pienelle matkalle, jonka aikana vietämme kaksi yötä junassa ja yhden hotellissa. Saapa nähdä miten yörauhoittumiset onnistuvat, vai onnistuvatko, kun kiehnäämme samassa pienessä junanpedissä ja rauhoittajana ei olekaan matalasti muriseva isä vaan maidolle tuoksuva hermostunut äiti.

No niin. Edellinen postaukseni, aidossa hädässä kirjoitettu, ei oikein herättänyt kovin laajaa vastakaikua (jotakin keskustelua se herätti muilla rajatuimmilla areenoilla) -taidatte olla yhtä kyllästyneitä aiheen käsittelyyn kuin mitä täälläkin päässä ollaan. 

Ja kyllästymisestä seurasi, että suunnittelusta, puhumisesta ja epätoivoisista satunnaisista yrityksistä oli siirryttävä todelliseen tekemisen vaiheeseen. Unikoulu alkoi eilen, yksi yö takana. Homma kulkee nyt niin, että Pöpöläinen nukutetaan iltatisujen jälkeen omaan sänkyynsä, joka sijaitsee meidän makuuhuoneessamme. Nukkumaanmenoaika on kahdeksan pintaan. Iltayhteentoista asti Pöpöläinen saa niin halutessaan tisutella, mutta sen jälkeen tarjolla on vain isän tarjoamaa taputtelua, painelua, hyräilyä, lempeitä sihiseviä sanoja ja vaikean paikan tullen kanniskelua. Isä on valmistautunut urakkaansa kantamalla pinnasängyn viereen mukavan nojatuolin sekä uskottelemalla itselleen, että hänen ei ole tarkoituskaan yrittää saada unta koko yönä.

Äidin osana on kärvistellä toisessa huoneessa korvatulpat korvissa ja yrittää nukkua. Viiden jälkeen Pöpöläinen saa taas tarvitessaan tissiä.

Viime yö ei sitten ollutkaan täysi katastrofi. Pöpöläinen heräsi kolme kertaa, ja jokainen tyynnyttelykeikka vei reilun tunnin verran. Kahdella ensimmäisellä kierroksella desibelit eivät edes nousseet ennätyslukemiin eivätkä kitarisat vielä vilkahdelleet. Kolmannella kerralla lapsiparka oli selvästi kiukkuisempi, pyrki pois nukkuma-asennostaan eikä rauhoittuminen tahtonut onnistua. Nähtävästi kullakin kerralla uni lopulta korjasi pienen kiroilevan turkkilaisen.

Huutoa oli kammottava kuunnella, mutta olimme tätä unikoulukertaa varten onnistuneet vakuuttamaan itsemme siitä, että kerran aloitettuamme paluuta vanhaan ei voi olla. Tissin antaminen itkun lopettamiseksi ei ole enää mahdollista, se olisi vain lapsen kiusaamista. Silloinhan olisimme huudattaneet lasta oman heikkoutemme takia turhaan. Olemme myös tajunneet, ettei lapsella voi olla huudostaan huolimatta kuolemanhätää silloin kun hän on koko ajan kosketus- ja/tai ääniyhteydessä hänestä huolehtivaan ja hänelle tärkeään vanhempaan. Häntä lohdutetaan – ei ehkä juuri sillä tavalla, jota hän haluaisi eniten, mutta tavalla, jota hän toivottavasti osaa yö yöltä vastaanottaa paremmin.

Aamulla Pöpöläinen heräsi aurinkoisena ja täynnä tarmoa. Olin valmistautunut kohtaamaan kiukkuisen pettymykselle haisevan lapsosen, mutta katin kontit: paremmalla tuulella tänään on oltu kuin moneen muuhun päivään. No, päiväunet tuntuivat kelpaavan sekä lapselle että silmät ristissä kuljeskelevalle isällekin.

Kymmenen pistettä miehelle, joka jaksaa päivähoitovuorojensa lisäksi tehdä nyt nämä yövuorotkin. Toivottavasti muutama yö riittäisi tällä erää. Jännityksellä odotan, mitä tänä yönä tapahtuu.