Nimittelyä

Asioilla on nimiä. Kuten pippelillä, joka on pili.

Myös asioilla, joita ei ole, voi olla nimiä. Yhtenä iltana saunassa Pöpöläinen osoitteli isänsä pippeliä ja nähtävästi tajusi, että hänellä ja isällään on tällä saralla yhteisiä asioita. Minä sitten heti kysymään, että missähän äidin pippeli on. Pöpöläinen katseli, etsi ja sanoi: ei oo. Ilmaisua vahvistetiin käden liikkeellä: Pöpöläinen oli pitelevinään kädessään tyhjää lasia tai mukia, jota sitten käänsi ylösalaisin ja ravisteli hetken.

Nyt on äidin pippelillä viittomakielinen nimi.

Puhetta!

Nyt, kun kävely on vihdoin sujuvaa, Pöpöläinen näyttää siirtyneen kehittämään puhepuoltaan. Päivä päivältä sanavarasto laajenee. Tyyny, puu, lamppu, valo, vettä, ei tuu, ei mee, ei oo, minä meen. Tällä viikolla yksittäistä sanoista on alkanut muotoutua lauseita.

Kyllä pysähdytti, kun eräänä aamuna, ulkotakkia niskaan vetäessäni takaa kuului pieni kirkas ääni: Äiti lähtee.

Sniff. Yksi pienen pojan ensimmäisistä lauseista.

Kysyn vaan

Kaikkialla imetysmyönteisissä tiedotusvälineissä korostetaan, että yöimetyksen pois jättäminen ei välttämättä eheytä lapsen yötä ja takaa, että yöunet siitä paranisivat. Meillä tämä piti kirjaimellisesti paikkaansa. Lapsi heräsi edelleen parin tunnin välein kokeilemaan, josko sitä mammaa saisi, tosin tyyntyi kerta kerran jälkeen vähemmin tyynnytyksin, mutta jatkoi silti tarkasteluaan viikkotolkulla.

Mutta nyt, kun päiväimetyksetkin ovat jääneet minimiin (taikajuomaa kaivataan päivittäin enää aamulla herätessä, joinakin päivinä myös päiväunilta herätessä ja yleensä myös iltaunille mentäessä), yöunet paranivat kuin taikaiskusta. Kolmen vähädrinkkisen päivän jälkeen nukuimme yhtäjaksoisesti jo aamukuuteen. Imemisen tarve lienee siis niin vahva, että vauvaa ei voi vierottaa vain öistä, vaan on vieroitettava sekä yö- että päiväimetyksistä.

Imetysmyönteisenä (1 v 5 kk ja pauttia rallaa 3500 imetyskertaa takana) olen nyt aivan hölmistynyt. Tästäkö siis kaikki on johtunut?

Olisimmeko nukkuneet jo monta kuukautta hyvin, jos olisimme vähentäneet rinnalla käyntiä jo aikaisemmin?

Minä kun luulin tekeväni lapselleni hyvää imettämisellä. Ja varmaan teinkin, mutta kaupan päälle sain unettomia öitä, itkuisia kiukkukohtauksia, sekavia aamuja, laahaavia päiviä. Ja oliko rintamaidosta saatavan tyydytyksen määrä riittävä kumoamaan hermostuneen äidin ja väsyneen isän lähettämät negatiiviset väreet? Aaaaaarghhh.

Tervetuloa tahto

Houston, we have a problem. Tai ainakin haaste.

Pöpöläinen, eilen vielä vauva. Tänään omatahtoinen taapero. Muutama viikko sitten panin ensi kertaa merkille, kuinka Pöpöläinen osasi käyttää ei-sanaa oman tahtonsa ilmaisemiseen. Ei, tänne ette saa tulla. Minä haluan leikkiä täällä yksin. Ei, en ota enää. Ei, ei ei puuroa! Ei, mene pois.

Kaikkea tätä voi yhdellä sanalla sanoa. Tuolloin olin hyvilläni siitä, että pieni poikamme on kasvanut taas pykälän verran ja osaa jo komennella meitä.

Mutta…. nyt lomani aikana Pöpöläisen oma tahto yhdistettynä alati läsnäolevaan maitobaariin on aiheuttanut räjähdysherkän tilanteen. Olen imettänyt Pöpöläistä tähän saakka osittain kai hyvityksenä siitä, että olen niin paljon poissa päivisin. Pidin imettämistä lahjana lapselle, joka ei saa äitinsä syliä joka käänteessä. Ja mikäs siinä, silloin kun imuttelu on pysynyt osana aamu- ja iltaseremonioita. Mutta nyt ne äidin ihanat roikkutissit ovat saatavilla aamulla, aamupäivällä, keskipäivällä, ennen unia, heti unien jälkeen, illansuussa, ennen unia, yöllä… Kaiken aikaa. Niitä lutkutellaan tyytyväisenä varttitunti toista, sitten varttitunti toista. Ja senkin jälkeen, jos yritän saada pienen nahkiaisen pois rinnalta ennen hänen omaa päätöstään, ollaan loukkaantuneita. Moinen syöminen tuhoaa täysin ruokarytmimme ja sitä myöten unirytmimme. Yöunet ovat taas pätkittäisiä. Onhan se äidinmaito niin ihanaa herkkua, että sitä kannattaa herätä pyytämään vaikka ei sitä saisikaan. Viime yönäkin kävimme kolme kamppailua aiheen tiimoilla. Pisin niistä kesti tunnin.

Kun pientä tahtoihmistä yrittää saada unohtamaan aivoituksiin nousseen tissikuumeen, niin siitä seuraa kohtaus: hyeenamaista HUUTOA, thainyrkkeilijämäistä POTKIMISTA, klassista LYÖMISTÄ, kaikenlaista RAIVOA, jäykäksi/lötköksi valahtamista, pään lattiaan hakkaamista. Junassa. Puistossa. Kotona. Ihmisten ilmoilla tai vain ihan kahdestaan. Ja kun kohtaus ei tahdo mennä millään ohitse, vaan jatkuu ja jatkuu, ehkä laimenee hetkeksi alkaakseen sitten taas uudelleen. Äitiä ahdistaa, ketuttaa, hävettää, tympäisee, huolestuttaa, ahdistaa, ketuttaa, hävettää, hävettää, hävettää. Ai niin, ja hävettää.

Oijoivoi joi oi.

Tämä tarkoittaa vain yhtä asiaa: tissittely on tullut loppuunsa. Nyt alkaa vieroitus. Hyvät neuvot ovat tarpeen!

Sittenkin…

On tullut se historiallinen hetki, kun voin kirjoittaa kauan toivomani sanat:
Nyt se kävelee!

Konttaus-moodista on nyt vihdoinkin siirrytty kävelymoodiin. Päivä päivältä kävelymatkat pitenivät, ja sitten sunnuntaina, maanantaina rupesimme jo panemaan merkille, että näyttäisi ihan siltä kuin kävelystä olisi tullut pääasiallinen liikkumismuoto. Tänään se oli sitten selvää: kompastumisenkin jälkeen Pöpöläinen nousee reippaasti pystyyn ja jatkaa kävellen. Ikää lapsella on nyt 1 vuosi ja 4 kuukautta. Eli kiirettä ei ole pidetty. Itse olin hätähousu-luonteellani kävellyt tuossa iässä jo puolen vuoden ajan…

( Mutta kun ei tässä vielä kaikki: Melkein voin jo sanoa nämäkin:

Ja nukahtaa itsekseen!
Ja nukkuu!

Tätä ei voi kirjoittaa ilman sulkuja, koska seuraava yö menee ihan keturalleen, jos tuollaisen asian sanoo ääneen. Lumous haihtuu, eikö?)

Viimeiset kaksi-kolme viikkoa meillä on noudatettu tarkkaa päivärytmiä, johon on kuulunut

• vain yhdet noin kahden-kolmen tunnin päiväunet mielellään klo 12-15 välillä ja hätätilassa toiset puolen tunnin torkut joiden tulee päättyä viimeistään klo 17,
• itsekseen omaan sänkyyn nukahtamisen opettelu ja
• ehdoton yötisukielto.

Tiukkuus on kannattanut. Yksillä päiväunilla pärjätään, jos iltaan keksitään tarpeeksi hauskoja ulkoaktiviteetteja. Pöpöläinen nukahtaa omaan sänkyynsä muutaman taputtelukeikan jälkeen noin puolen tunnin-kolmen vartin sisällä ja voin tuolla aikaa hääräillä viereisessä huoneessa. Yötisunkaan kanssa ole tullut enää rähinöitä, vaikka olen jo palannut samaan makuuhuoneeseen. Päiväruokailut sujuvat nyt hyvin, kun maha ei ole yösyöpöttelyistä pullollaan.

On vaikea löytää sanoja kuvaamaan sitä, miten tämä kaikki on vaikuttanut kotimme ilmapiiriin ja mielialoihimme. Meidän kaikkien mielialoihimme.

Mies herää aamulla niin, ettei sängystä pääsemiseksi tarvitse kerätä silmäpusseja polvien seudulta roikkumasta. Päivisin ei tarvitse enää tapella ruoan kanssa, vaan Pöpöläinen saattaa jopa itse kävellä syöttötuolilleen ja ilmaista olevansa nälkäinen.

Pöpöläinen on itsekin monta kertaa iloisempi, kun pieni kroppa on täynnä energiaa oikeaan aikaan.

Ja minusta tuntuu, ensi kertaa sitten äitiyslomani loppumisen, että osaan, uskallan, jaksan olla lapseni kanssa. Osaan keskittyä siihen, mitä hänellä on asiana. Jaksan leikkiä hänen kanssaan. Uskallan jäädä hänen kanssaan kaksistaan kotia. Tuntuu, kuin ensi kertaa pitkään aikaan arki sujuisi ja osaan hallita sitä.

Juhannuksena olimme flunssassa ja jouduimme jäämään vastoin alkuperäisiä suunnitelmiamme kotiin. Vietimme siis nelisen päivää yhdessä tässä pienessä talossamme melkeinpä kokonaan neljän seinän sisällä. Aikaisemmin olisin pelännyt moista – olenhan tässä jo koko kevään pelännyt sitäkin, miten jaksan kesäloman ajan tätä kotielämää.

Mutta tiedättekös mitä:

Meillä oli mukavaa.

Pienen kanssa matkustamisen huomioita

Turvaistuin

* lentokoneessa

Pöpöläisemme on jo liian iso ja menevä sullottavaksi lennon ajaksi ns. baby basketiin, jollaisia voi joillakin lennoilla etukäteen tilata vauvoille. Sain kuitenkin idean kysyä lähtöselvityksessä, josko koneesta löytyisi niin paljon tilaa, että saisimme viereemme tyhjän paikan, johon voisimme kiinnittää turvaistuimen ja antaa Pöpöläisen matkustaa siinä. Koska matkustimme päivälennoilla, tyhjää tilaa oli mennen tullen yllin kyllin ja saimme turvaistuimelle oman paikan. Tämä osoittautui napakymppiratkaisuksi: Pöpöläinen matkusti tyytyväisenä omassa tutussa istuimessaan, rauhallisena kuin viilipytty, nähtävästi ymmärtäen, että tämä on hänen oma paikkansa, jossa istutaan rauhallisesti. Olin etukäteen pelännyt, miten lentomatkat menisivät, jos joutuisimme pitelemään poikaa sylissä: veikkaanpa että se olisi ollut pitemmän päälle todella vaikeaa. Sylissä kun Pöpöläinen kiermustelee, vääntelehtii, haluaa seisomaan, haluaa kävelemään, haluaa taputtaa edessä istuvan päälakea, kurkistaa penkkien välistä takariville.

* autossa

Meille oli selvää, että ottaisimme Pöpöläiselle turvakaukalon mukaan tälle matkalle. Olisimme voineet vuokrata turvaistuimen myös paikan päältä, mutta halusimme ottaa oman istuimen mukaan lentokonetta varten. Hänen vauva-aikojensa turvakaukalo ei ole jäänyt vieläkään liian pieneksi, joten jätimme isomman
turvaistuimen mukaan ja reissasimme kevyemmällä turvakaukalolla. Turvakaukaloa tarvittiin lomalla tehtäviä pitempiä automatkoja varten. Jäin kuitenkin miettimään, miten muut vanhemmat tekevät, jos lomaan liittyy useita pieniä taksimatkoja kaupungilla, käykö sitten niin, ettei turvakaukaloa tule raahattua mukana, koska sille ei ole kaupungilla säilytyspaikkaa? Kätevää olisi, jos käyttäisi sellaisia rattaita, joissa kaukalo voidaan integroida runkoon. Mutta kun lapsi kasvaa, ei hän enää sovi kaukaloon ja tarvitsee oikean turvaistuimen? Miten perhe sitten matkustaa turvallisesti vilkkaassa kaupunkiliikenteessä?

Miten saada lapsi jaksamaan

Otimme mukaan runsaan varaston herkkuja: maissinaksuja, muumikeksejä, rusinoita, joilla tsemppasimme pientä matkalaistamme lentokoneessa, tungoksessa, jonoissa ja muissa tylsissä tilanteissa. Ostimme matkaa varten myös pari uutta kiinnostavaa lelua sekä hiljoonabiljoona läppää sisältävän läppäkirjan, jonka kanssa puuhatessa saatiin aina kulumaan tovi jos toinenkin. Kaikessa auttoi se, että aikuisia oli mukana useita, jolloin aina joku jaksoi/ehti/saattoi ottaa väsyneen lapsosen erikoishuomaansa.

Ruokapurkit, vesipullo, vaipat, käsipyyhkeet

Nämä olivat ne arkielämän tärkeät, joita ei saanut unohtaa majapaikkaan. Roudasimme kilokaupalla Pilttejä mukanamme, jotta nirsoksikin välillä heittäytyvä lapsemme saisi varmasti hänelle kelpaavaa ruokaa. Hätävarjelun liiottelua ehkä, mutta kun yritimme ruokkia Pöpöläistä myös paikallisilla oikeilla aikuisten
ruoilla, menestys oli varsin laihaa.

Aurinkosuojat

Pienelle oma aurinkorasvansa, jota laitettiin ahkeraan. Mutta miten saada lapsi hyväksymään päähänsä lippahattu tai mikä vielä kauhempaa, aurinkolasit? Pöpöläinen nakkasi ne kymmenessä sekunnissa rattaista ulos. Tyydyimme vain vetämään rattaiden kuomua syvempään niin, että suurin osa auringon säteistä ei pääsisi porottamaan suoraan kohti.

Ruokailut

Meidän aikuisten lomafiilikseen olisivat kuuluneet pitkät ja herkulliset lounaat tai päivälliset. Nyt taas tilanne oli toinen. Ruoka-aika ja -paikka tuli valittua useimmiten sen perusteella, että siellä olisi tilaa heti, siellä olisi lapselle mukavaa viihdykettä katseltavaksi (kuten akvaario, joka oli heti iso hitti), paikka ei näyttäisi liian hienolle, jos Pöpöläinen innostuu hihkumaan tai vinkumaan liian äänekkäästi ja mikä tärkeintä: ruoka tulisi nopeasti. Varsinkin tuo jälkimmäinen oli vaikeaa arvioida oikein. Puolen tunnin odotus tuntui olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, ja siinä vaiheessa Pöpöläiseltä oli loppunut jo kaikki mielenkiinto naksuihin, leluihin, akvaariokaloihin ja mihin ikinä. Sitten jonkun seurueesta oli vain lähdettävä työntelemään lasta rattaissa ja jatkettava omaa ateriaansa myöhemmin, kun joku vuorostaan viihdyttää lasta. Yhtenä päivänä saimme lounasseuraksi toisen lapsiperheen, ja oli ilmiselvää, että toisen samanikäisen seura tsemppasi molempia lapsia jaksamaan. Vekarat olivat aika söpöjä yrittäessään juottaa toinen toisiaan omista pienistä juomamukeistaan…

Syöttötuolissa istuminen, silloin kun sellaisia joistakin paikoista löytyi, saattoi lisätä lapsen jaksamista. Sack ‘n seat -matkasyöttötuoliä käytimme lähinnä majapaikoissamme, emmekä kahviloissa tai ravintoloissa.

Aika pian me aikuiset kuitenkin tajusimme, että päiväruokailut kannattaa hoitaa mahdollisimman nopeasti ja eleettömästi, nukuttaa lapsi illalla aikaisin ja keskittää herkuttelutarpeet ilta-aikaan… Siitä tietysti seurasi, että lapsi heräsi seuraavana aamuna kukonlaulun aikaan ja vanhemmilla olisi vielä uni painanut silmää, mutta mitä siitä, eipä tätä lomaa oltu nukkumista varten suunniteltukaan…

Matkaajat

Okei, nyt laukut pakattuna ja punnittuna. Saimme juuri ja juuri viikon matkan välttämättömyydet mahtumaan seitsemään kapsäkkiin ja viiteenkymmeneen sallittuun kiloon. Jo ennen Pöpöläisen tuloa tarvitsimme Miehen kanssa matkustaessamme aina perheauton kuljettamaan viikonlopputarvikkeemmekin. Nyt tarvitsisimme siis peräkärrynkin.

Pakkauskiireet olivat juuri kuumimmillaan ja pakkaaja kireimmillään, kun sattui kummia. Pöpöläinen tuli sen viidennentoista kerran häsläämään luokseni ja huutelin Miehelle, jotta tulisi hakemaan pientä apulaista pois. Tartuin lasta kainaloista ja nostin toiseen huoneeseen – ja kun laskin lasta muka maahan konttaamaan, kaveri saikin jalat alleen ja – lähti kävelemään. Kolme oikeaa askelta. Sitten kumoon, ja kun nostin Pöpöläisen pystyyn, taas mentiin kaksi askelta. Ja kohta taas kaksi, kolme askelta.

Viikon päästä matkalta saattaa palata hyvinkin omin jaloin kipittävä kaveri.

Matkalle mieli

Ollaan lähdössä pienelle kevätlomalle ensi viikolla. Jännittää, pääsemmekö ylipäätänsä lähtemään. Pelkään että tuttavapiirissä riehunut karrrrmea yrjötauti iskee juuri lähtöä edeltävänä yönä. Olen mahtikäskylläni kieltänyt miestä viemästä lasta perhekerhoihin tai muskariin tällä viikolla, jotta minimoisimme tartunnan lähteet. Harmi vain, että lauantaina joudumme osallistumaan Pöpöläisen pikkuserkun synttäreille. En keksi mitään hyvää tekosyytä olla poissa, enkä kehtaa esittää tätä varsinaistakaan syytä. Sieltä muiden samanikäisten joukosta se tauti kuitenkin tulee.

Samaan aikaan, kun en oikein usko, että pääsemme edes lähtemään, olen kuitenkin  yrittänyt saada itseäni matkustamismoodiin. Omat suosikit -blogista bongasin linkin Äitiharjoittelijan kirjoitukseen,  jossa kerrotaan kokemukseen pohjautuen, mitä pienten lasten kanssa ei kannata edes ajatella tekevänsä matkalla. Ja kiellettyjen asioiden listasta löytyi useampikin sellainen, mitä olemme matkallemme suunnitelleet: ajomatkoja pieniä polveilevia maanteitä pitkin, useampia kohteita yhdelle päivälle, keskiaikaisten kaupunkien läpikävelyä ja ihailua ja ravintolassa syöntiä iltakahdeksan jälkeen.

Uh huh. Hiki nousi otsalle. Uskon että Mies ja minä osaamme tarpeen tullen joustaa, jotta pienperheemme hyvä matkamieli säilyy. Toivottavasti myös matkakumppaninamme oleva lapseton ystävämme jaksaa ymmärtää pientä despoottiamme, jonka tarpeet sanelevat päiväohjemamme etenemisen. Muistan nimittäin, kuinka itse pari vuotta sitten vielä kovasti ihmettelin ja tuhahtelin sitä, miten lapsiperheet noudattavat niin orjamaisia tapoja ja aikatauluja.  Joku ystävistäni yritti valistaa minua kertomalla, että se on pitemmän päälle kaikkien etu. En ymmärtänyt, vaan ärsyynnyin siitä, kun kaikki oli niin vaikeaa ja mahdotonta: iltapäivätreffejä puistoon oli vaikea saada tehtyä, koska paikalle ei pääse, koska raitiovaunuun ei mahdu vaunuilla ja meidän Sakari nukkuu siihen aikaan päiväunet ja että sitten unien jälkeen pitäisi ensin syödä ja kotona pitäisi olla heti takaisin, koska iltapuuro pitää syödä jo seitsemältä.  Juupa juu. Nyt sitä sitten ollaan itsekin tässä samassa pisteessä: selitettelemässä muille, miksi asiat kannattaa nyt tehdä näin, jotta kaikilla voisi olla mukavaa…

Sittenkään

Oo, täällä ei ole sittenkään pilattu lasta ja tehty hänestä vain vanhempien salakonsteilla ja muilla kikkakolmosilla ohjailtavaa Vaikeaa Tapausta, jonka kanssa voisi päästä samalle aaltopituudelle vain 13-sivuisen manuaalin tentittyään. Nimittäin Pöpöläisen täti oli täällä eräänä päivänä koenukuttamassa lasta ja katso, ihme taivainen: lapsi nukahti tätinsä viereen puolessa tunnissa. Jippi jai jee. Voimme lähteä hyvillä mielin perjantaina kuuntelemaan mjuusikkia. Vai oliko se niin, ettei salama iske kahta kertaa samaan paikkaan…

Kielletyt leikit

Pöpöläinen jo tietää, mitä “ei” tarkoittaa, mutta ei tosiaankaan aina ole linjanvedosta samaa mieltä.  Takan luukkuja olisi kiva penkoa ja tuhkalaatikkoakin tutkia! Kun pieni konttaaja hidastaa takan kohdalla, äiti alkaa jo varmuuden vuoksi hokea: “ei, ei”. Joskus Pöpöläinen pysähtyy, nousee luukkuja vasten ja jää odottamaan, mitä äiti nyt sanoo. Kun “ei, ei, ei” kuuluu uudelleen, raukkaparka joutuu kamalan sisäisen ristiriidan valtaan. Silmistä näkee, kuinka vaikeaa on tehdä valintaa oman mieliteon ja äidin ohjeen välillä. Kun äiti toistaa: “Ei, Pöpöläinen, ei”, pieni käsi menee uudelleen luukun ripaan ja lapsi itsekin sanoo: “eijeieijei”, ja purskahtaa äidin käskylle alistuneena itkuun. Syliinhän se maailman murjoma on haettava.

Joskus opit menevät perillekin.  Pari päivää sitten konttaaja jälleen kerran hidasti kulkuaan takan kohdalla ja vilkaisi taaksensa nähdäkseen, että siellähän sen ah-aina-niin valpas äiti jännittää, mitä tuleman pitää. Valvonnan laadusta vakuuttuneena Pöpöläinen hymyili, käänsi katseensa eteenpäin ja rytisteli vauhdilla takan ohitse. Aivan kuin takassa ei mitään kiinnostavaa koskaan olisi ollutkaan.