Vapaita pohdintoja

Nyt tarvitaan Milla Magian kristallipalloa, Pelle Pelottoman tulevaisuuden kurkistuskonetta tai jotakin muuta asiankuuluvaa vimpainta. Huomenna pitäisi osata esimiehelle kertoa, miten pitkäksi aikaa haluan jäädä kotiin lapsia hoitamaan.

Pöpöläistä odottaessani en osannut kuvitella jaksavani kotiarkea siinäkään mittakaavassa, kuin lopulta jaksoin. Olin vain vähää aikaisemmin aloittanut kiinnostavassa uudessa työpaikassa, josta lupailtiin vakituista työsopimusta tietyn ajan sisällä. Minulle oli tärkeää kiinnittää itseni työpaikallani. Samaan aikaan Miehelle oli tärkeää päästä hengähtämään 11 vuoden työputkesta. Meille sopi hyvin, että minä palasin töihin ja mies jäi lasta hoitamaan kotiin.

Mutta nyt ollaan toisissa kuopissa. Minulla on vakituinen työsopimus,  jonka suomin turvin voin jäädä kotiin pidemmäksikin aikaa. Pöpöläisen kanssa opin, miten pitkän tuntuinen mutta kalenterista katsoen lyhyt voi lapsen ensimmäinen vuosi olla.

Eihän minun periaatteessa tarvitsisi tässä vaiheessa ilmoittaa kuin jääväni äitiys- ja vanhempainvapaalle ja ilmoittaa hoitovapaasta sitten kuukautta-paria ennen, kuin työhön pitäisi palata. Toisaalta, koska itselläni on takana tusina pätkätyösuhdetta, ajattelen, että sijaista kohtaan olisi reilua osata sanoa jo nyt, minkä verran suunnilleen aion kotona olla. Saattaisihan myös olla, että tehtävääni saataisiin rekrytoitua  kerralla joku kokeneenpi, kun olisi tarjota pidempää määräaikaisuutta.

Mutta kun … pohdintaa vaikeuttavat noin tusina erilaista z-faktoria…

• Millaiseksi arki kahden pienen kanssa sitten muodostuu?
• Miten tulee pärjänneeksi kahden pienen lapsen kanssa? Miten hanskata kaksi kiehuvaa kattilaa yhtä aikaa?
• Miten jaksaa oman kodin kuvioita? En todellakaan ole edelleenkään pullantuoksuinen äiti, jolle riittävät oman kodin ruutuverhot arjen piristykseksi…
• Saattaapi hyvinkin olla, että tämä toinen lapsi tulee olemaan meille myös viimeinen, ja sitten kun sinne työelämään palaa, siellä saa seuraavat 30 vuotta hyvinkin viettää. Että ehtiihän siellä sitten polkata.
• Kestääkö talous? Asuntolainaa ei kai voi jättää iankaikkisesti lyhentämättä?
• Mies on opintovapaalla, eikä ole selvää, mistä työpaikka opintojen päättymisen jälkeen löytyy. Hänellä onneksi on kyllä ammatti, jolle varmasti löytyy kysyntää vaikka ajat menisivät miten tiukoiksi tahansa. Mutta eri asia on, löytyykö mielekkäitä työtehtäviä…
• Löytyisikö itselle mielekkäitä, kotielämän ohessa suoritettavia työtehtäviä, joista voisi vähän ansaita lisätienestiä kotihoidontuen päälle? (Enkä nyt tarkoita vaate- tai astiamyyntiä tai webbikaupan pitämistä….)
• Hoitovapaata voi pidentää yhden kerran, keskeyttäähän sitä ei saa kuin erityisen painavista syistä. Minun työssäni ei todennäköisesti ole mahdollista palata työpaikalle kesken hoitovapaan, ellei sijainen ole juuri sattunut irtisanoutumaan…
• Toiveena on, että pienintä ei tarvitsisi viedä hoitoon ennen 2,5 vuoden ikää.
• Ja voihan olla, että jahka pojat ovat jo vähän isompia, mieskin haluaa jäädä jo uudelleen kotiin lasten kanssa.

Kun nämä kaikki ainekset pannaan koneeseen ja kammesta käännetään, niin mitä ruutuun tulee?

• Hoitovapaata lokakuuhun 2011 saakka (pieninkin jo 1,5 vuotias). Silloin olisi vielä optio toisesta hoitovapaakaudesta käyttämättä.  Jos vaikka pidentäisi puolella vuodella, maaliskuun 2012 alkuun?  Ja jos sen jälkeen mieskin jäisi vielä puoleksi vuodeksi kotiin? Sitten oltaisiin saatu pienempi 2,5 -vuotiaaksi ja isompi jo 5,5 -vuotiaaksi.

Hurjaa.

Tuntuu kuin puhuisi toisesta maailmanajasta. Siitä, kun ydinvoimasta on jo luovuttu ja maailmanrauha on arkipäivää.

Toisaalta, kun tarkemmin ajattelee – työpaikalla ei varmaan monikaan asia ehdi tuossa ajassa liikahtaa kuin nytkäyksen verran eteenpäin.

Taakka pienillä hartioilla

Oksennuksen makuisen kesäloman jälkeen tämä toinen odotus on edennyt lähes itsestään ja liikoja ajattelematta. Olemme tulleet asteittain kaapista: äitini ja sisareni tietävät, miehen sisko myös. Tänä viikonloppuna tapaamme miehen vanhempia, sitten asia on puitu lähes kaikilla foorumeilla. Mitään suuria yllätyskiljahduksia ei ole keneltäkään kuulunut. Lisääntyminen tässä iässä ja ensimmäisen lapsen ollessa tämän ikäinen on useimpien mielestä… luonnollista.

Joskus iltaisin katson nukkuvaa Pöpöläistä ja mietin, mitä me oikein olemme tehneet hänelle. Raukka joutuu luopumaan ainutlaatuisesta asemastaan ja sietämään jatkossa sitä, että päivä paistaa niin isoille kuin pienille lapsillekin. Mutta sitten muistan, että juuri siksihän tälle toiselle kierrokselle lähdettiin.

Tänään tajusin, että kolmen vuoden takaiseen verrattuna olen tainnut solahtaa äitigenreen melko tyystin. Työpaikan aamukahveilla meitä oli siinä neljä samanikäistä naista juttelemassa lasten päivähoitoratkaisuista. Eipä olisi muutama vuosi sitten ollut tähän mitään sanomista. Nyt oli.

Pöpöläinen on tänään toista päivää perhepäivähoidossa. Miehen jatko-opinnot ovat edenneet siihen vaiheeseen, että työskentelyrauhaa tarvitaan myös päiväsaikaan. Saimme Pöpöläiselle hoitopaikan läheiseltä yksityiseltä perhepäivähoitajalta. Vielä en osaa sanoa, millaiseksi kokemukseksi tämä osoittautuu. Mielessä risteilevät toiveet ja pelot: haaveissani lapsi  vihdoinkin oppii kaikkia niitä asioita,  joiden opettamiseen kotona minun kärsivällisyyteni ei tunnu riittävän.

Mutta suru puserossa katson pientä poikaa, joka vetää hoitorepun harteilleen ja lähtee aamulla “tädin luo leikkimään”. Tästä se alkaa, putkien putki.  Pian ollaan tilanteessa, jota Pöpöläinen jo kuvasi sanoen:

Kello sanoo tik-tak ja sitten mennään nukkumaan ja herätään ja mennään töihin  ja sitten kello sanoo tik-tak ja mennään nukkumaan ja herätään ja mennään töihin.

Yritän muistuttaa itselleni, ettei tämä ole vielä lapsuuden loppu. Mutta siltä se silti jotenkin ehkä vähän melkein kuitenkin lähes tuntuu.

Heilautus

Vielä ollaan kaappiraskaina, ainakin ns. suurelle yleisölle.

Osalle ystävistä olemme kertoneet, koska voin kolmisen lomaviikkoa niin pahoin, että meillä kyläille oli parempi selittää, miksi vain makoilen sängyssä tai terassilla kippurassa enkä syö mitään. Grilliherkut ovat jääneet lähes koko kesältä maistamatta. Hieman harmittaa, että lomasta suuri osa meni pahoinvoinnin takia ihan sumussa. Aiemmin keväällä varatusta viiden päivän lomamatkasta meni kaksi päivää oksentaessa. Loppuina pääsin sentään katselemaan kaupunkiakin.

Mutta eipä ainakaan tarvinnut hakea sairaslomaa ja kertoa raskaudesta työpaikalla näin aikaisessa vaiheessa. Nyt paha olo on jo loppunut, onneksi.

Näin äitiä jokin aika sitten. Äiti kertoi, miten entiselle naapurin tytölle on tulossa lapsi. Sanoin, että meillekin on tulossa vauva. Ihanko totta, milloin, äiti kysyi.  Vieressämme leikkivä Pöpöläinen kuunteli, mistä puhuimme ja alkoi selittää: Äitin masussa on vauva ja sitten kun se tulee, se juo äitin tisusta maitoa.

Hymyilytti.

Sen enempää äiti ei kuitenkaan asiasta kysellyt. Ei tuolloin, ei vierailumme muina päivinä eikä sen jälkeenkään. Saapa nähdä, milloin palaamme asiaan.

Tällä viikolla kävimme ensimmäisessä ultrassa.  Ja kyllä jännitti. Onko siellä ketään? Jos on, onko se enää hengissä? Tai onko niitä jopa useampi? Ja missä kunnossa?

Kyllä, siellä se Hilla oli. Sydän löi. Siellä se kääntyili, vaikka en vielä liikkeitä vielä tunnekaan.

Ihan lopuksi Hilla heilautti kättään. Nähdään!

Kesäsalaisuus

Ensimmäisenä lomapäivänä tein raskaustestin. Ensinäkemältä näytti, kuin testipuikko olisi pysynyt yksiviivaisena, mutta toisella tai kolmannella vilkaisulla erotin siinä himmeän toisen viivan. Hymyilytti.

En malttanut odottaa kahta päivää tarkistustestin tekemiseen. Seuraavan päivän testissä tuota haamua ei enää kuitenkaan näkynyt.

Kahden viikon päästä vanha polvivammani äitiyi pahaksi ja jouduin tilaamaan lääkärinajan. Ennen lääkäriä päätin kuitenkin käydä ostamassa vielä yhden testin, ihan vain siltä varalta että jos saan vahvoja kipulääkkeitä, tiedän pyytää tilalle jotakin muuta.

Ja siinä testissä oli kaksi vahvaa viivaa.

Nyt meitä on sitten neljä. Laskettu aika on 1.3. Vaikka mitään emme ole virallisesti vielä Pöpöläiselle puhuneet, yhtenä päivänä hän jo selitti, kuinka äidin masussa on pikkusisko.

Mene ja tiedä, mutta Hilla on nyt työnimenä.

Uhkailua, kiristystä, lahjontaa…

…ja mitä niitä muita jalostavia kasvatuskeinoja olikaan?

Pöpöläisen kaverin äidin kanssa oli sovittu että he tulisivat  tänään  aamulla meille leikkimään. Kun kaveri äitinsä kanssa saapui, kaverilla oli suu mutrulla ja kränämieli päällimmäisenä. Äiti sanoo napakasti: “jos tuo valitus ei tuosta lopu, me lähdetään takaisin kotiin.”

En voinut olla naurahtamatta. Johan jo puoli minuuttia ehtivät vieraat eteisessä olla…

Kerroin, että meilläkin saatiin aamupuuron syöntiin vauhtia vasta, kun Pöpöläiselle kerrottiin, että “jos ei syö puuroa, ei jaksa leikkiä kaverin kanssa. Äidin täytyy kai sitten soittaa kaverin kotiin ja kertoa, ettei meille kannata tullakaan.”

Kaverin kotona oli käyty aivan vastaanvanlainen keskustelu.

* * *

Yhden päivän aikana Pöpöläiselle ehtii kertoa jo monta syy-seuraus -suhdetta. Osassa keskusteluja riittää pelkkä motivointi, osassa on jo otettava tiukempi asenne.

• Menepäs nyt potalle, niin sitten päästään lähtemään. (Toimii satunnaisesti)
• Jos et nyt mene potalle, sitten äiti ei voi ottaa sinua syliin koska äiti ei halua että pissa tulee äidin syliin. (Toimii harvoin)
• Äiti laskee nyt kolmeen, ja sitten sinä juokset tänne. (Toimii melko usein)
• Hampaat harjataan joka ilta.  Sinä tiedät sen. Joko annat harjata ne nätisti tai sitten äiti harjaa ne vaikka rimpuilisit vastaan. Sitten se saattaa sattua. (Ei toimi, vaan aiheuttaa vain riehuntaa)
• Jos nyt pestään reippaasti hampaat, ehditään vielä leikkiä hetki ennen kuin mennään nukkumaan. (Toimii melko usein).
• Jos et läjää leluja laatikoihin, äiti laittaa ne pois eikä niillä huomenna leikitä (Ei aiheuta toivottua reaktiota).
• Tulepas nyt läjäämään äidin kanssa (Toimii edellistä paremmin).

Välillä moinen jatkuva motivointi hyvällä tai pahalla ottaa jo kaaliin. Olisi kiva jos asiat vain juontuisivat ilman tuon tuosta puhkeavaa tahtojen taistelua. Tosin ihan pikaista parannusta asiaan on turha odottaa: Kaveri kertoi olleensa jokin aika sitten liikkeellä 2-vuotiaan lapsensa ja tämän 11-vuotiaan, esimurrosikäisen serkun kanssa, ja huomannut että ikäerosta huolimatta molemmat olivat yhtä vastahankaisia, kun sille päälle sattuivat. Pienempi oli vielä onnistunut oppimaan monta uutta temppua isommalta esimerkiltään.

Ehkä joskus 14 vuoden päästä sitten…

Kone hoi!

Hitaasti, pala palalta olen pohtinut ja tunnustellut ajatusta toisesta lapsesta.

Jo silloin kun Pöpöläisen tuloa mietittiin, koin tekeväni päätöksen siitä, että lapsia tulee sitten joko olemaan useampi tai ei yhtään. Sisaruksettomaksi en haluaisi lastani jättää, mikäli se minusta kiinni olisi.

Pöpöläisen synnyttyä  uutta elämänjärjestystä piti opiskella niin kovasti, että lupasin itselleni vähintäänkin pari vuotta aikaa ennen kuin seuraavaa lasta tarvitsisi ajatella. Sama se, vaikka sisarukset eivät samoja leikkejä leikkisikään, kunhan nyt toisiltaan jotain saisivat. Itselleni antamani aikaraja umpeutui vuodenvaihteessa.

Sen jälkeen olenkin sitten alkanut ajatella.

Mietin, onko ajatus toisesta lapsesta vain päähänpinttymä, sosiaalinen pakko. Enkö kenties arvosta yhden lapsen perheitä tarpeeksi?

Kevättalvella sain sätkyt, kun kuulin kaveriltani, miten heille tuli yllätyksenä, etteivät he voikaan saada toista lasta. Tuon keskustelun jälkeen voin monta viikkoa suorastaa pahoin. Surin heitä ja aloin pelätä, että samoin kävisi meillekin.

Tajusin, että jos nyt joutuisimme jostakin syystä toteamaan, että emme koskaan voi saada toista lasta, olisi se todella tiukka paikka.

Ei enää uuden ihmisen tuomaa uutta alkua.

Ei enää mahdollisuutta kokea uudestaan niitä ihmeellisiä hetkiä, jotka ovat jääneet arvokkaina mieleeni. Kevyt kuplinta vauvavatsassa. Väsynyt ja jännittävä olo synnytyssairaalassa. Polvillaan olo kaiken uuden ja pienen edessä. Kantoliinan kevyt paino. Kevätaurinko ja vauvan tuoksu. Työelämän vuolaan virran jättäminen kauas taakse ja keskittyminen vastuualueisiin kotona.

Tajusin olevani vauvakuumeinen.  Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni.

Nyt jännitän että mitenkähän näin vanha kone enää oikein lähtee toimimaan. Pillerit on jo jätetty pois, ja puolentoista kuukauden odottelun jälkeen menkat palasivat ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Tervehdin niitä ilolla -  ainakin jotakin vielä liikkuu jossakin.

Maailman aaressa

Ollaan reissun paalla perheella. Mulla on toita, muilla lomaa. Lopuksi meilla kaikilla on lomaa.

On tullut mietittya, miten mielekasta tama kaksivuotiaan raahaminen toiselle puolelle maapalloa on. Kun tuo pieni tarvitsee vain tutun kodin, tutut turvalliset ihmiset, tutun paivarytmin, ruoan ajallaan, unen ajallaan ja kavereita, joiden kanssa leikkia.  Ja me aikuiset omalla mukavuusajattelullamme ja elamyksien kaipuullamme riistamme hanelta kaikki ne.

Vaikka kuinka yrittaisimme elaa normaalin paivarytmin mukaan, ruoka-ajat tulevat ja menevat miten sattuu eika sita jalostajan pata-aineksista tehtya lempiruokaa saa taalta, vaikka miten hienoon ravintolaan menisi. Omaa kotia lapsi selvasti kaipaa, pyytaa etta menisimme alakertaan ja “keittioon”, vaikka niita ei hotellihuoneistostamme loydy.  Kavereita han luettelee ja pyytaa, etta kutsuisimme Elsan ja Aatoksen ja Onnin leikkimaan. Onneksi kavereita loytyy taaltakin, tosin hieman kommunikointi jaa elekielen varaan.  Untakin taalla saadaan, seka paivalla etta illalla. Nukkumatti osaa siis tiensa tannekin.

Kovin erilainen tama reissu on niista useista matkoista, joita olemme Miehen kanssa aikaisemmin yhdessa tehneet. Kovasti joudumme opettelemaan, mita voimme pienen lapsen kanssa nyt tehda ja mita ei kannata edes yrittaakaan.  Ehka loman loppuun meneessa osaamme jo.

Ja taman jalkeen ainakin kotielama maistuu virkistavan yksinkertaiselle ja helpolle.   Siunattu oma jaakaappi.

Klassikkoja

No niin. Meillä ollaan TAHTOIÄSSÄ.  Onneksi satuin joululomalla löytämään ikivanhasta Kaksplussasta hyvän kaksivuotiaan maailmaa, kykyjä ja taitoja ja kehitystehtäviä käsittelevän laajan artikkelin (miksei sellaisia muuten ole enää alan julkaisuissa, tylsiä vaate-esittelyitä kaikki tyynni) ja niinhän siinä kävi, että nopeammin kuin arvasinkaan, eli noin kahden päivän päästä artikkelin lukemisesta pääsin heti todistamaan ensimmäisiä kiukkukohtauksia.  Ja nehän menevät jonkun geneettiseen perimäämme kirjoitetun arkaaisen, klassisen, yleismaailmallisen kaavan mukaan (veikkaan, että tällä kaavalla on kiukuttu niin Antiikin Kreikassa, Indonesian viidakoissa kuin Kiinan keisarillisessa palatsissakin):

1. Pöpöläinen tekee jotain, johon hänen kykynsä eivät riitä tai johon hän ei kokonsa tai voimiensa puolesta vielä riitä, ja puhisee, kiukkuaa, hermostuu.
2. Äiti kiitää paikalle, katselee hetken sivusta ja kyselee, saisiko auttaa. Pöpöläinen räjähtää kiukkuitkuun.
3. Huudon jatkuessa Äiti hätääntyy ja tekee  sen kohtalokkaan virheen: yrittää auttaa eli tehdä sen mitä lapsi oli tekemässä: nostaa korkealle tuolille, painaa liian korkealla oven pielessä olevaa valokatkaisinta, selvittää jumisykkyrällä olevat johdot, what ever.
4. Kiukkuitkun määrä nousee välittömästi potenssiin kaksi.  Lapsi heittäytyy naamalleen lattialle/hankeen/hiekoitetulle pihatielle/ ja HAKKAA PÄÄTÄÄN alustaan.
5. Äiti tajuaa tehneensä tyhmästi, ja yrittää palauttaa tilanteen rauhalliseksi peruuttamalla edellisen kohtalokkaan virheensä. Mikään ei enää tee tehtyä tekemättömäksi, saa lasta rauhoittumaan eikä lopeta korvia huumaavaa kiukkua.

Ja mikä sitten auttaa?

Sitäpä ei taidettu Kaksplussassa kertoa. Mitään viisastenkiveä en ole löytänyt. Ensin otetaan syliin, mutta siitä ei yleensä ole apua.  Sitten  yritetetään olla niin kuin huomattaisi moista näytöstä. Ei auta. Sitten yritetään tarjoilla jotakin muuta ajateltavaa, uutta tekemistä, syrjässä ollutta lelua, laulunpätkää tai ikkunasta kaksi tuntia sitten vilahtanutta mustaa kissaa. Saattaa auttaa, joskus tosin vain hetkeksi. Hätätilassa, kuten ihmisten ilmoilla bussissa, Pöpöläisen ajatuksia harhautetaan muumikeksillä ( eli siis tehdään toinen kohtalokas virhe, suorastaan palkitaan huonosta käytöksestä).

Kenttätutkimukseni jatkuvat.

Hanat kiinni

Nyt vasta uskallan sanoa, että täälläkin on vihdoin lopetettu imettämästä. Vieroitus oli ehkä maailman pisin. Jatkossa (jos sellaista joskus tulee), aion tehdä asioille jotakin jo paljon varhaisemmassa vaiheessa.

Töihinlähtöni myötä vuosi sitten syksyllä vähenivät ensialkuun päiväimetykset. Vuoden alussa tammikuussa yösyötejä ryhdyttiin karsimaan horjuvalla menestyksellä. Välillä kyllä päästiin syötöttömään, muttei koskaan itkuttomaan yöhön.  Hermoni eivät kestäneet yöllisiä tyynnyttelymaratoneja, vaan sorruin yörauhan nopeaksi palauttamiseksi ottamaan lapsen tankille ensin kerran, sitten kaksi, sitten taas tuttuun tapaan N kertaa yössä. Yösyöttöihin tuli kuitenkin syksyllä onneksi loppu: korvalääkärimme  nimittäin armahti kuusi perättäistä korvatulehdusta sairastanutta Pöpöläistä ja määräsi ajan korvien putkitukseen. Putkituksen yhteydessä tarkastettiin myös kitarisa, jota lääkäri kuvaili “valtavaksi” ja joka leikattiin samassa yhteydessä pois. Viikko operaation jälkeen lapsi alkoi nukkua yönsä putkeen – voi pojat, miltä tuntui herätä ensimmäistä kertaa vasta aamupuoliseitsemältä ja ihmetellä, että miten kummassa kello on jo noin paljon. Tämän jälkeen yöt ovat pääsääntöisesti olleet putkeen nukuttuja, joskus Pöpöläinen saattaa itkeskellä kuuden tienoilla, jolloin hänet otetaan viereen aamu-unien jatkamiseksi.

Päiväsyöntienkin vähentäminen oli melkoisen pitkän hivuttamisen takana. Kesälomalla  heinäkuussa sain hepulin, kun lapsi kävi rinnalla yhtä mittaa. Pystybaariin laitettiin aikarajoitukset, eli tissille päästiin jatkossa vain tiettyyn aikaan päivästä.  Alkusyksyn aikana sain syöttöjä vähennettyä  yhden toisensa jälkeen. Karsiminen oli kivuliasta molemmille. Lapsi tiesi mitä jäi vaille, ja piti siitä kyllä ääntä. Tuntui, kuin olisin ollut kävelevä kiusausten keidas, jonka etuvarustusta piti lääppimän joka mutkassa.

Pitkään jäljellä oli kaksi syöttöä, toinen kotiin tullessani työpäivän jälkeen ja toinen sitten nukuttaessa. Lopulta marraskuun alussa matkalle lähtiessäni tapahtui myös luonnollinen vieroittuminen siitä viimeisestäkin iltatissistä. Viimeissä syötöllä tunsin enää vain lievää haikeutta ja enimmäkseen SUURTA helpotusta: onneksi matkani ratkaisisi tämän ongelman, jonka selvittämiseksi minussa ei tuntunut olevan tarpeeksi naista.

Joskus joku niistä kavereistani, jonka lapsi on itse vieroittanut itsensä alta vuoden ikäisenä, keveästi huomautti, että kun kolme yötä olet poissa, ei lapsi enää rintaa muistakaan. Pitänee paikkaansa pienen vauvan kanssa, mutta tämän ikäisen vekaran kanssa on kyllä aivan toista. Kolme viikkoakaan ei pystynyt karistamaan tisuttelua mielestä. Reissusta palatessani Pöpöläinen muisti tasan tarkkaan, mihin olimme tisuasiassa jääneet. Samana iltana, kun tulin matkaltani, lapsi jo komenteli reippaasti: Tisua! (Aikaisemmin syksyllä panin merkille, että en tunnista, josko Pöpöläinen käyttäisi tisulla käynnistä tai imemisestä mitään tiettyä ilmaisua tai sanaa. Kun palattuani ihmettelin, että mistähän tuo ilmaisu oli yhtä äkkiä poissaoloni aikana tullut, Mies kielsi käyttäneensä koko sanaa poissaoloni aikana.  Se lienee siis koko ajan ollut kirjaimellisesti Pöpöläisen kielen päällä odottamassa ulospääsyä.)

Ensimmäisenä kotiaamuna testailimme vielä, josko hana toimisi. Henkeäni pidättäen pelkäsin, että rintavarustukseni toimisi edelleen. Muutaman imaisun jälkeen Pöpöläinen irroitti otteensa rinnastani ja mutisi loukkaantuneena: Ei tuu! Lasta itketti, mutta minä vain huokaisin helpotuksesta. Tämän jälkeen vielä parin viikon ajan Pöpöläinen yritti päästä tisulle. Jotain selitystä oli tarjoiltava: sovimme Pöpöläisen kanssa, että tisut nukkuvat (piiiiiitkääää talviunta, eikös joo) ja niitä saa tarpeen tullen silitellä. Ja sitä silittelyä on sitten tehtykin, pieni käsi työntyy paidan kaula-aukosta joka välissä kokeilemaan, miltä äidin tisu tuntuu. ( Ja nipistelemään…)

Joulun alla huomasin, että nyt imemisen tarve näyttää lopulta vähentyneen. Nyt jo uskallamme hieman laskea leikkiä asialla:  Pöpöläinen tulee syliini, asettuu makuulle, painaa päänsä rintaani vasten ja odottaa, että minä kysyn häneltä, onko Pöpöläinen äidin vauva. Sitten meitä molempia naurattaa, Pöpöläinen ponkaisee pystyyn ja juoksee leikkeihinsä.

Nimittelyä

Asioilla on nimiä. Kuten pippelillä, joka on pili.

Myös asioilla, joita ei ole, voi olla nimiä. Yhtenä iltana saunassa Pöpöläinen osoitteli isänsä pippeliä ja nähtävästi tajusi, että hänellä ja isällään on tällä saralla yhteisiä asioita. Minä sitten heti kysymään, että missähän äidin pippeli on. Pöpöläinen katseli, etsi ja sanoi: ei oo. Ilmaisua vahvistetiin käden liikkeellä: Pöpöläinen oli pitelevinään kädessään tyhjää lasia tai mukia, jota sitten käänsi ylösalaisin ja ravisteli hetken.

Nyt on äidin pippelillä viittomakielinen nimi.