It’s a thin line between love and hate

Äiti oli täällä pitkästä aikaa käymässä. Vaikka hänen sairastuessaan olin ajatellut, että nyt jos koskaan on aika lisätä yhteydenpitoa, niin eipä alkujärkytyksen jälkeen asiaan ole juuri tullut korjausta. Ei hänenkään puolelta. Tietysti soittelemme, jos jotakin erityistä on ilmassa, mutta muuten pirauttelemme ehkä kerran viikossa, puolessatoista.

No, nyt sitten sain järjestettyä hänet tänne äitienpäiväviikonlopun viettoon. Viikonlopun aikana totesin, että puhelimessa tullut mielikuva hoidoista jo ennalleen toipuneesta äidistä oli ennenaikainen, sillä äiti oli paljon kuvittelemaani raihnaisempi, väsyneempi, kiukkuisempi ja lyhytpinnaisempi.

Voi miten vaikeaa on olla provosoitumatta hänen tempauksiinsa, voi miten vaikeaa on säädellä missä määrin näyttää omaa kiukkuaan. Ja jos jostain hänelle murahdin, hän – yllätyksekseni loukkaantui aidosti.

Äitienpäivän aattona sattui ikävä tapaus. Pöpöläinen oli herännyt ja istuskeli unisena sylissäni, kun mies löysi keittiön pöydältä irrallisen 100 mg:n Orudis-kipulääkkeen. Ei olisi ollut kuin ajan kysymys, milloin Pöpöläinen olisi noussut sylistäni ja lähtenyt keittiöön aamupalalle, ja kuvitellut, että hänelle on tavalliseen tapaan siihen pöydänkulmalle laitettu vitamiini- tai kalsiumtabletti odottamaan. Sydän pamppailen ja mieli kiukusta kihisten yritin ystävällisesti sanoa äidille, että tuommoisia vahinkoja ei saa tapahtua. Ymmärrätkö, että ei tuo lapsi kestä tuollaisia lääkkeitä? Jos kaksivuotiaalle annetaan tavallistakin kipulääkettä vain neljäsosa aikuisen annoksesta, tuo sinun hevoslääkkeesi on hänelle kaksikymmenkertainen annos! Kuka tietää, millainen hengityslama tai sisäelinvaurio siitä olisi syntynyt, emmekä me olisi edes ymmärtäneet, mikä Pöpöläiselle olisi tullut! Äiti kääntyi pois päin eikä sanonut mitään muuta kuin “Minulle tulee niin paha mieli siitä, miten sinä minulle puhut.” Loppupäivän hän oli poissaoleva, mökötti kiukkuisena.

Vaikka tuo oli häneltä asiaton reaktio itse tehtyyn hirvittämään mokaan, aavistin että hänen vastauksessaan oli jotakin enemmänkin. Vuosien ajan olemme kisailleet toistemme oikomisessa. Olen antanut hänelle melko rehellisesti kuulua, mitä ajattelen. Sillä laillahan meillä kotonakin tehtiin. Olen toki oppinut, ettei samaa linjaa voi jatkaa ystävien, työkavereiden eikä puolison tai lasten kanssa, mutta äitini kanssa olen tehnyt niin. Sitä saa, mitä tilaa, niin makaa kuin petaa – tässäpä hänen kasvatuksensa hedelmä.

Puhuin vierailun sujumisesta ja äidin kuntoutumisen hitaudesta siskoni kanssa puhelimessa. Ohimennen sain kuulla, miten äiti on jo joskus aikaisemmin kommentoinut Helsingin reissujaan raskaiksi, koska minä olen niin kova häntä kouluttamaan. No niin, sieltähän se tuli, se mitä olin joskus epäillytkin. Ei yllättänyt, mutta jotenkin silti harmitti. Nähtävästi äidin vähäiset vierailut ja kova kiire takaisin kotiin johtunevat siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ei ole kanssani mukava olla.

Äidistä on tullut väsynyt vanhus, joka ei siedä ristiriitoja. On kai aika lopettaa naputtamasta. Antaa seitsemänkymppisen olla. Ei sen ikäistä enää muuteta. Taaplaatkoon tyylillään, olkoon mitä on, tehköön omat mokansa. Minä yritän kestää, ehkä en rinnalla mutta siellä jossakin peräjoukoissa.

Kiukku, häpeä ja sääli vuorottelevat mielessäni.

Iltasoittoa

Lauantaina sain viettää ihanan tuulettumispäivän. Kävin pitkästä aikaa oikealla kampaajalla enkä vain lähiön baarin yläkerran leikkurissa. Kampaajan tuolissa luin, kuinka alfanaarakset kertovat, mitä kaikkea he ehtivät elämässään tehdä. Seuraavassa lehdessä taas kehotettiin välttämään asioiden suorittamista ja syyllisyyden tuntoista tekemistä. Kumpaakin juttua lukiessani nyökkäilin vakuuttuneena ja kiinnostuneena.

Eilisen päivän puhuin pää punaisena keski-ikäis-/minnekään ei enää ikinä pääse tai ehdi-/lapsi vie kaiken mehun/tätäkö elämä on maailman tappiin/maailma kiehtoo liikaa -ahdistustani. Vieraanamme olleet ystävät kun tuntuivat elävän samaa vaihetta ja kriisiä, hieman eri roolituksella tosin.

“Kun on aina ollut kiinnostunut ympäröivästä maailmasta ja elänyt aktiivista elämää, on vaikeaa tyytyä siihen vähään, mitä nyt ehtii ja saa. Jotakin siitä vanhasta ydinminästä on saatava säilyttää, ettei ihan vallan katkeroidu ja elä itselleen vierasta elämää”, sanoi perheen isä, jota symppasin ja komppasin.

“Mutta kun tekee mieli niin paljoa. Jos lasken yhteen kaikki ne asiat, jotka mielessä polttelevat, ei niitä toteuteta yhdessä illassa, viikonlopussa saati viikossa,” totean alistuneena.

“Pahinta on se, että  vaikka kaikki on periaatteessa hyvin, toinen on koko ajan tyytymätön. Sitä on vaikeaa jaksaa”, sanoi perheen äiti.

“Mutta kai tämä on vain sitä lopullista aikuistumista,” huokaisen. “Ehkä on vain aika lopettaa kutomasta sitä lapsellista narinaa omasta ajasta ja omasta halusta. On vihdoinkin tehtävä se, mitä olen tähän asti pystynyt lykkäämään: aikuistuttava, ajateltava muitakin kuin omia tarpeita, laitettava lapsen tarpeet omien tarpeiden edelle. “

Kaiken sain oksentaa suustani. Illalla olikin sitten sellainen olo, että mitähän oikein tuli sanottua. Jotenkin haikeasti muistin, miltä tuntui kun lapsena jouduin kuuntelemaan oman äitini puhetta siitä, miten paljon työt ja lapset sitovat ja syövät häntä. Taas tajusin tekeväni sitä, mistä olen omassa lapsuudessani kärsinyt ja mitä en haluaisi omaan perheeseeni siirtää.

Ja heti mielessäni kummitteli se lapsesta asti tuttu tunne: tämä kaikki johtuu siitä, että en ole äiti-tyyppiä. Se Oikeaa Äitityyppiä oleva osaisi luopua omista haluistaan, omista tarpeistaan, ja osaisi tyynnyttää tunteensa järjellä, “kun sitä työläintä pikkulapsielämää kestää vain niin vähän aikaa”.

Mutta tänään, kun tulin töistä kotiin, tuntui ihanalle tulla juuri tähän omaan kotiin, jossa elää juuri tämä pieni perhe.  Pöpöläinen tuntui niin tutulle, niin omalle. Ja nyt, kun Mies on tullut iltaluennoltaan kotiin, Pöpöläinen pyytää: tanssitaan. Ja Mies soittaa sähkökitarallaan itse improvisoimaansa tanssimusiikkia. Ja kaikki on hyvin.

Ps. Kotona kerroin lehtijutun alfanaaraista Miehelle, joka kysyi, kerrotaanko niissä jutuissa koskaan siitä, mistä kaikesta alfanaaraat joutuvat luopumaan ja mitä kaikkea siitä he myöhemmin harmittelevat. Eipä taideta.

Kolme opeteltavaa asiaa

Kylläpä se on kasvanut, huudahtaa kummitäti Pöpöläiselle syntymäpäiväjuhlissa.

Niin on, minunkin mielestäni. Miten paljon kaksivuotias osaakaan:  Juosta suoraan ja mutkitellen. Heittää tavaroita. Koota legotorneja. Halata, pussata, silittää, kuunnella ohjeita (joskus). Istua hetken, kun luemme kirjaa.  Ähkiä tovin potalla ja kertoa, kun kakka on tullut. Pestä hampaansa (melkein). Laittaa kengät jalkoihin. Puhua ummet ja lammet.

Mutta paria vanhaa tuttua asiaa meillä opetellaan edelleen:

syömistä  ja nukkumista.

Joskus ihmettelin, miten niiden kanssa voi mennä puoli vuotta tai vuosi. Nyt tiedän, että joissakin perheissä, ei suinkaan kaikkialla, niiden kanssa voi mennä kaksikin vuotta. Pelkään, että joissakin perheissä, ei suinkaan kaikissa, niiden kanssa voi mennä vielä huomattavasti kauemminkin.

Pöpöläinen syö hyvin ehkä kerran päivässä. Kaikki muut ruokailut ovat edelleen houkuttelua, maanittelua ja periksi antamista. Enää emme tuputa ruokaa lusikalla suuhun. Väkisin syöttämiseen meistä ei enää ollut, kun lapsi oppi puhumaan ja alkoi sanoa: Ei haluu. Ei oo nälkä. Enkä. Olemme huomanneet, että jos Pöpöläisellä on todellinen nälkä, ruoka kyllä hupenee suuhun eikä jää lautaselle kiertelmään. Täytyy vain luottaa siihen, että pieni osaa lukea mahamurinansa oikein. Vaikka siihen menisi tunteja, puoli päivää tai kokonainen päivä. Joskushan sen täytyy taas syödä.

Syksyllä otin urakakseni opettaa Pöpöläisen nukahtamaan sänkyynsä itsekseen. Viikkoja meni, eikä asiassa tapahtunut lopullista läpimurtoa. Makuuhuoneessa sai rampata kampittamassa lasta takaisin sänkyyn. Joka ilta kului tunti, ehkä kaksikin muristen, äristen ja “Nyt nukutaan, pää tyynyyn” -lausetta hokien. Ovia paukuteltiin ja lasta itketettiin.

Joskus joululta lakkasin yrittämästä ja nyt iltarutiinimme ovat tasaantuneet: menemme yhdessä kainalokkain köllöttelemään, laulamme muutaman iltalaulun ja Pöpöläinen pyörii paikallaan hetkisen ja nukahtaa jossakin vaiheessa. Ennen niin kireistä nukuttamissessioista on tullut oikeastaan aika mukavia rauhoittumisen paikkoja. Aikaa unen saaminen vie yhä, mutta emme kuitenkaan enää joudu tappelemaan ja painimaan keskenämme.  Vietän sen pakollisen kolmenvartin session mieluummin mukavasti hyräillen kuin hampaat irvessä toista tyynyyn painaen.

Ja sitten on vielä se yksi asia, jota varmaan opettelen koko loppuelämäni.

Se, ettei minulla ole enää omaa tahtoa, omaa vapautta, omaa aikaa, jota voisin toteuttaa ajattelematta, miten se vaikuttaa lapseeni.

Tämä on ollut ehdottomasti se vaikein asia oppia ja siitä on riittää vielä läksyjä luettavaksi.

Suuria vapauksia elämässäni ja arjessani ei enää ole. Tahtipuikkoa heiluttavat palkkatyö ja työpäivän jälkeen alkava lastenhoitovuoro. Vaikka joskus menisinkin kampaajalle, konserttiin tai elokuviin, todellista vapautta, ihanaa spontaania elämää, jossa vain oma jaksaminen oli rajana,  en tule koskaan enää viettämään. Aina on mielessä, milloin on kiirehdittävä kaupan kautta takaisin kotiin ja laskettava, mihin bussiin on ehdittävä jotta mies pääsee harrastukseensa, lapsenvahti kotiinsa tai lapsi on vielä hereillä, kun tulen kotiin.

Tulevaisuutta, kuten työuraa, asuntoasioita, raha-asioita, matkoja tai muuttoja on mietittävä tarkemmin kuin koskaan ennen ja  meidän kaikkien näkökulmista. Kaikkeahan sitä saa haluta, mutta harvoja haluja kannattaa toteuttaa funtsimatta, mitä se tarkoittaa tämän, tämän ja tämän asian kannalta. Ja kun  tarpeeksi kauan miettii, ei mitää enää uskalla toteuttaakaan.

Lapsen saadessani olen sitonut onneni ja onnellisuuteni yhteen lapseni hyvinvoinnin kanssa. Koskaan en voi enää olla täysin onnellinen, jos tiedän lapseni kärsivän tai ikävöivän. Koskaan enää en voi olla vastuussa vain itsestäni.

Tuntuu kuin äitiys ja keski-ikäisyys olisivat tulleet samalla kellonlyömällä kaksi vuotta sitten.

Äitien välistä toveruutta

Keskustelupalstoilta ja blogeista lukee välillä, miten tylsää äideillä on leikkipuistoreissuillaan, kun puistossa ei tunne ketään, kenellekään ei uskalla sanoa mitään, ja jos jostakin puhutaan, niin se on tyhjänpäiväistä pölinää edellisillan tv-ohjelmista.

Ei vaan meillä.

Olen tarkoituksella etsinyt tuttavapiiriini lähialueilla asuvia äitejä. Tarkkaillut, missä lähitaloissa asuu saman ikäisiä lapsia ja ryhtynyt juttelemaan heidän äideilleen milloin puistossa, milloin jopa suoraan kadulla. Esitellyt itseni ja lapseni ja kertonut, että asumme ihan lähistöllä, ja olisi kiva joskus leikkiä yhdessä, vaikka puistossa. Toivottanut tervetulleeksi myös meidän hiekkalaatikolle ja leikkimökkiin.

Useimmat äidit säikähtävät ensialkuun. Ilmeistä näkee, että tuntematonta ihmistä arvioidaan: ei kai tuo vaan ole joku sekopää? Pari-kolme kertaa kun jaksaa itse moikata ensin, niin seuraavalla kerralla tuo äiti tuleekin jo oma-aloitteisesti juttelemaan. Jokaisesta äidistä, jonka suuntaan olen tehnyt aloitteen, on pikkuhiljaa kuoriutunut puhelias ja seuraa silloin tällöin kaipaava kolleega.

Ja kun saa yhden uuden tuttavan, hänen avullaan tutustuu kohta toiseen äitiin ja pian sen jälkeen jo  kolmanteenkin. Puistoreissuista on tullut sosiaalisen elämäni tukikohtia. Puistoon sovitaan treffejä, siellä puidaan päivän polttavia perhetilanteita, puistokavereiden kanssa käydään kauppaa vähänkäytetyistä talvivaatteista… Puistoreissuilla ei todellakaan tarvitse tuppisuuna lykkiä lapselle kiikkuun vauhtia, vaan pari-kolme tuntia ei tunnu riittävän kaiken oleellisen hoitamiseen. Välillä tuntuu, että sinne puistoon lähdetään ulkoiluttamaan ennemminkin äitiä kuin lasta.

Mies ja Pöpöläinen käyvät myös lähileikkipuistossa. Kuunneltuaan hehkutustani mies valitti, että häntä miehenä taidetaan kummeksua, sillä juuri kukaan ei tule hänelle juttelemaan. Enpä usko, että kyseessä olisi sukupuolesta johtuvaa käyttäytymistä. Ihmiset vaan ovat hassun arkoja tutustumaan tuntemattomiin, vaikka kuinka samassa tilanteessa eläviin ihmisiin. Mutta jos jaksaa tehdä aloitteita, kyllä niistä jotakin joskus seuraa.

Suuri suru tuli puseroon, kun saimme tällä viikolla kuulla, että aivan lähinaapurissamme asuva perhe muuttaa vuoden vaihteessa ulkomaille.  On ollut todella ihanaa, että samassa pihapiirissä on perhe, jossa on saman ikäisiä lapsia. Olemme voineet pika pikaa juosta ovelle kysymään leikki-, kahvi- tai lenkkiseuraa ilman sen suurempia kalentereiden selailuja. Olemme myös saaneet naapurista apua moneen arkielämän pulmaan. Muistoissa ovat myös monet mukavat yhteiset puisto-, kirppis- ja ulkoiluretket. Puistosta, kaupasta tai bussipysäkiltä kotinurkille johtavat ylämäetkin ovat tuntuneet vähemmän raskaalle, kun niitä on saanut kivuta kivassa seurassa.

Heidän jättämäänsä aukkoa tarvitaan paikkamaan monta uutta kaveria.