Lentoa

Viikonlopun reissu pohjoiseen meni hyvin, junan vaihdoimme takaisin alkuperäiseen suunnitelmaan kuuluneeseen lentokoneeseen ja kaupunkibussien sijaan järjestelin tuttavia kuljettamaan meitä autoillaan. Meitä seurasi järkyttävä tavaravuori: rattaat, turvaistuin, ruoat, vaipat, vaihtovaatteita vino pino lapselle ja itselle (kun sitä aina roiskuu) ja kasa leluja. Lentokentältä meidät noutanut tuttava kyselikin, että miten kauan olitte ajatelleet viipyä… No, niillä ryönillä olisi voinut olla kahden päivän sijasta reissata vaikka kaksi viikkoakin…

Mutta jälleen kerran tuli huomattua, miten hyvällä tuulella lapsi oli, kun ympärillä oli tarpeeksi vilinää ja muuta mielenkiintoista katseltavaa ja miten muiden, vaikka huomattavasti vanhempienkin lasten leikkien seuraaminen tuntui olevan kuuminta hottia. Ja käänteisesti, miten t-y-l-s-ä-ä lentokoneessa istuminen oli, varsinkin turvavyöhön julmalla tavalla köytettynä nousujen ja laskujen aikana. Pöpöläinen olisi mieluiten seistä töröttänyt puolen Suomen läpi. Vieruskaveri pystyi kummasti säilyttämään tyynen olemuksensa, vaikka lapsi sylissäni vääntäytyi kaarelle, yrittti raastaa silmälasejani kymmenet kerrat, potki ja huusi minkä jaksoi. Turvavyöpakon loputtua pieni pääsi jälleen seisoskelemaan ja vieressä istuja vain totesi: “Ne oli noi turvavyöt ihan tappoainesta meidänkin lapsille tuossa iässä…”

Tullessa kävi vielä niin, että unohdin kaikki lelumme ruumaan meneviin rattaisiin (ja se oli VIRHE), joten matkan ajan oli pärjättävä Finnairin antamalla tarrakirjalla (jonka takana luki ettei lelu sovellu alle 3-vuotiaille), Blue wings -lehdellä ja oksennuspussilla. Lähtiessämme istuimemme naapuripenkkeineen oli täynnä 2×3 cm -kokoista paperisilppua…

Vaikka ystävien luona oli mukava käydä ja äitiä ja sisaruksia hienoa tavata ja Pöpöläinen nautti kaikista uusista ja uusvanhoista tuttavista, kotiin oli jälleen ihana palata. Eikä vähiten sen takia, miten yksinkertaista lapsen hoito omassa kodissa on.  Ihan pian en Pöpöläisen kanssa lähtisi kaupunkilomalle Keski-Eurooppaan, vaikka joku tarjoaisi matkat. Sen verran työlästä matkaaminen kaikkien tavaroiden rahtaamisineen oli.

(Uskomatonta, että minä, entinen rinkkamatkaaja, sanon näin. Tämä on taas niitä sarjassamme “Vuosi sitten en olisi arvannut, että nyt ajattelen näin” -juttuja.)

Lapsista ja aikuisista

Viime viikolla tapasin erästä ystävääni. Jo hyvän aikaa istuttuamme hän kysyi varovasti: “Tiedän, että tämä on aika henkilökohtainen kysymys, mutta mistä sinä tiesit, että haluat lapsia?” Tuon keskustelunavauksen jälkeen meillä ei ollut puheenaiheesta puutetta. Hän tuntui miettivän samoja asioita kuin mitä olen viimeiset kymmenen vuotta joko yrittänyt työntää pois mielestäni tai pähkäillyt enemmän tai vähemmän kuuluvasti. Erityisesti häntä poltteli, että millä linjalla hän, tiukalla kurilla ja kädellä kasvatettu, osaisi kasvattaa omia lapsiaan.

Niinpä. Toivon todellakin, että osaisin itse tarjota omalle lapselleni enemmän rohkaisua ja rakkautta, kuin mitä tunnen omilta vanhemmiltani saaneeni. Mutta hankala on kauhalla antaa, jos on itse lusikalla saanut. Välillä tuntuu, että raamatullinen ilmaisu ”isien pahojen tekojen ulottumisesta kolmanteen ja neljänteen sukupolveen saakka” on synkeä loitsu, jonka rikkominen on lähes mahdotonta.

Mutta yhtä asiaa en odotusaikana näitä asioita pohtiessani ottaa huomioon. Nimittäin fysiologiaa. Siis sitä, mitä raskaus- ja imetyshormonit tekevät: sitä väistämätöntä hoitamisen tarvetta, joka minuun on tullut. En todellakaan tiennyt, että tulisin tuntemaan lapsen itkun itsessäni fyysisesti, lähes kipuun verrattavana asiana. Tai että lapsen ääntelehtiessä maito nousisi rintoihin niin, että tunnen kouristuksen itsessäni. Luonto on kirjoittanut minuun oman, elämää suojelevan ohjelmansa.

Onneksi on myös siippa, jolla on toisenlainen, varmasti rakkaudellisempi lapsuuden eväsreppu mukanaan.

Ehkäpä meillä on tarjota ihan hyvä tavallinen koti.

—

Isänpäivä meni hienosti. Olin hankkinut lahjaksi isälle ja pojalle samanlaiset, tietysti hiukan erikokoiset Reino-tossut, joista isä ilahtui ja lapsi kummastui: Miksi ihmeessä jalkoihin pitää laittaa tuollaiset lärpäkkeet? Huis, kaaressa pois! Yhdellä potkaisulla.

Päivän kokkaukset tuottivat jo etukäteen ahdistusta, mutta onneksi suurpiirteinen Mies ei välittänyt, vaikka paahtopaisti maistui vanhalle ja ratatouille kerättiin yhdessä vaiheessa lattialta takaisin kippoon. Sitä painajaisia jo aiheuttanutta kermakakkua en sitten tehnyt tälläkään kertaa, vaan tyydyimme piirakkaan.

Sukupolvia

Äiti oli täällä muutaman päivän ajan. Tuli torstai-iltana, lähti tänään. Tämä oli kolmas kerta, kun hän tapasi Pöpöläisen – ensimmäinen kerta oli ristiäisissä ja toinen kesälomamatkallamme. Vierailu sujui melkoisen hyvin, oli ihanaa huomata miten paljon äiti halausi touhuta ja puuhata Pöpön kanssa. Itse asiassa ihailin äitini kykyä jaksaa peuhata Pöpöläisen kanssa varsin pitkään kerrallaan. Aina näytti löytyvän uusia ja uusia puuhia erilaisista äänistä, varjokuvista tai erilaisista hytkytys- ja körötysleikeistä.

Tänä aamuna äiti sitten ilmoitti lähtevänsä takaisin kotiinsa, ystävät siellä kuulemma jo odottivat. Yritin houkutella häntä jäämään vielä huomiseen, olinhan suunnitellut sillekin päivälle meille mukavia tekemisiä. “Hei hei, musta tuntuu, että mä meen”, soi radiossa, ja tiesin, että puhun taas ihan turhia.

Yritin saada purettua joitakin ajatuksiani äidille. Sitä, että toivoisin hänen pitävän meihin ja Pöpöläiseen enemmän yhteyttä. Toivon, että hän tulisi meitä tapaamaan useammin ja että Pöpöläisen ja hänen välilleen syntyisi aito sukupolvien yhteys. Muistutin, että hän on sekä oman sukunsa että isäni suvun linkki Pöpöläiselle. Koska isäni on jo kuollut ja sisareni asuvat muilla puolin Suomea, äitini isovanhemmuus on oikeasti merkittävä silta toiseen puoliskoon Pöpöläisen juuria. Ja että se yhteys olisi luotava näinä vuosina – nyt seitsemääkymppiä täyttävänä äitini ei välttämättä samalla tavalla jaksaisi pienten seuraa viiden tai kymmenen vuoden päästä.

Samaan aikaan radion keskusteluohjelmassa kerättiin kuulijoiden kokemuksia kirjeiden kirjoittamisesta ja vaihtamisesta. Parikin kuulijaa kertoi, miten he pitivät kalliina arteenaan niitä kirjeitä, joita ovat saaneet isovanhemmiltaan tai tädeiltään lapsuudessaan. Ja soittipa ohjelmaan isoäitikin, joka kertoi kirjoittaneensa lapsenlapselleen jo hänen ensimmäisestä ikävuodestaan asti kirjeitä, jossa kertoo, miten lapsi on kasvanut ja kehittynyt viime aikoina. Ihana tapa.

Saapa nähdä, ymmärtääkö äitini sanoistani mitään. Jotenkin jäi taas kerran sellainen olo, kuin sanani eivät avautuisi hänelle ollenkaan. Ja niinpä jälleen kerran surettaa – oma äidinikäväni, oma isänikäväni, oma mummunikäväni.

Taas kotona

Viikon mittainen mummolaretki on nyt takana, ja täytyy nyt oikein suitsuttaa, että kakkaisesta alustaan huolimatta (kts. ed. postaus) reissu meni hyvin. Sekä meidän aikuisten että Pöpön puolesta. Pöpö sai katkeamatonta huomiota: aina oli syliä, hymyjä, laulua ja soittoa. Isovanhemmat saivat puuhata ja touhuta sydämensä kyllyydestä ja antaa ja vastaanottaa rakkautta. Ja vanhemmat saivat kerrankin syödä kahdella kädellä ja käydä saunassa samanaikaisesti. Mieheni kanssa turisimme, että taisi olla yhdentoista vuoden käynneistä jopa se kaikkein mukavimmin sujunut reissu.

Ja nyt sitten ollaan takaisin arjessa. Miehellä alkoivat työt ja koska alkuun päivät tuppaavat olemaan tavallista pitempiä, joten saamme pärjäillä Pöpön kanssa täällä kahdestaan. On se surkeaa, kun toinen ehtii olla lapsen seurassa vain parin tunnin ajan ennen kuin pikkuinen menee jo nukkumaan. (Joo ja tietty vaikuttaahan tämä omaankin jaksamiseen, mutta ei siitä nyt sen enempää.) 

Pöpö sai eilen 5-kuukautisrokotuksen ja rotavirus -rokotuksen vahvistuksen ja kiukkuaa nyt niistä noussutta pientä kuumetta ja mahakipua. Pikkuista väsyttää ja itkettää ja olemme pesineet pedissä lähes koko päivän torkkuen, nukkuen ja kirjoja lukien.

Keväällä emme vielä ehtineet mihinkään näistä lähinurkkien äiti-lapsi -piireistä. Nyt asiaan on tarkoitus tehdä korjausta. Mikäli tuleva yö ei mene ihan piparin atomeiksi, yritämme huomenna jaksaa vaunutella lähiseudun mammapiiriin mukaan. Hitsi, kun ne alkaa aina niin varhain aamulla!  Keväällä ehdimme tutustua vauvauintiin kolmen pulikointikerran verran ja aiomme jatkaa jonkin aikaa…Muskariinkin ilmoittauduimme, mutta se alkaa vasta kuukauden päästä.  Jopa tästä viikko-ohjelmaa jo kertyykin. Liikaa ei saisi ahmia, mutta pari säännöllistä viikkomenoa voisi kuvitella jaksavansa.

Ja vielä lisää lapsiperheen arkea: mies on muuttanut omaan sänkyynsä nukkumaan. Koska työläisen on jaksettava, vaikka pieni kaveri olisi päättänyt treenata juuri oppimaansa käännöstä koko yö, mies otti patjansa ja muutti alakertaan. Haikeaa, mutta käytännöllistä.

Väliaikatietoja

Viime yö nukuttiin hyvin, vain kolme syöttöä.  Jopa näyttää ja tuntuu erilaiselle. Aurinko paistaa ja on ihana ilma. Niin ulkona kuin sisälläkin.

Pöpö harjoittelee kovasti vatsalleen kääntymistä ja melkein tänä aamuna jo onnistuikin. Kaikki raajat koskettivat jo maata, mutta siitä sittenkin vielä palattiin takaisin selälleen.

Tänään lähdetään Pöpön mummilaan ja siellä poikanen saa loppumatonta huomiota ja äiti valmiin ruokapöydän.

Menomatkalla pysähdytään ystäväperheen luo. Jee!

Kaksi naista

(Ryhdyin kirjoittamaan tätä ensin edellisen kirjoituksen kommenttilootaan mutta stoori levisikin sellaiseen suuntaan, että siitä tulikin oma postauksensa.)

Edellistä kirjoitusta raapustin tipat linsseissä. Naputteluni aikana mies vei Pöpöä makuuhuoneeseen ja mutisi mennessään: “Me pojat mennään ainakin nukkumaan”. Sen kuullessani oma syyttävä sisäinen ääneni jatkoi… “ja jätetään tuo äiti parjaamaan meitä tänne”. Saatuani tekstini valmiiksi en jaksanut edes lukea sitä kertaalleen läpi vaan painoin julkaise-nappia silmät kyynelistä sumeina ja raahauduin sänkyyni. Ja imetin.

Ja heräsin puolen tunnin päästä uudelleen imettämään. Nukkuvaa, kaunista lastani katsellessani itkin yhä enemmän. Miten saatankaan olla niin kärsimätön ja heikko? Toinenhan on vasta niin pieni, niin riippuvainen, niin haavoittuvainen. Minä olen se vanhempi: minun tehtäväni on olla se turva, vahvuus, luotettavuus – miksi en osaa olla sitä?

Juuri tämä kaksinaisuus, pahan olon ja siitä seuraavan syyllisyyden tunteen ja katumuksen kipeä vuorottelu on raskasta. Ja tätä samaa keinahteluahan olen elänyt jo pienestä lapsesta asti – suhteessa omiin vanhempiini: ensin isäni, sittemmin äitini kanssa.

Poltin lauantaina jälleen kerran päreeni äidin kanssa. Hänestä ei ollut jälleen kuulunut pitkiin aikoihin, ensin kahteen viikkoon, sitten viikkoon. Soitin, juttelimme hetken ja hän kertoi omia päällimmäisiä kuulumisiaan. Olin juuri astumassa kauppaan ja ehdotin, että soittaisin hetken kuluttua uudelleen kaupasta tultuani. “No ei tarvitse, tässä nämä kuulumiset jo tulivatkin”, sanoi äiti. Tunsin veren kiehahtavan suonissani. Aivan. Kyllähän sinä ehditkin jo omasi kertoa, mutta tulitko kysyneeksi mitään siitä, mitä meille kuuluisi? Et. Eihän sinua kiinnosta. Et sinä meillä käy, et sinä meille soita. Ja puhelun olet valmis lopettamaan heti, kun olet kiireisesti saanut kerrottua, mistä olet tulossa ja mihin menossa.

Sain kuitenkin vielä tässä vaiheessa pidettyä itseni kasassa ja sanoin vain tyynesti, että kyllähän meilläkin on kuulumisia, joista haluaisin kertoa ja sen takia soitan hetken päästä uudelleen.

Ennen uutta puhelua yritin valmentaa itseäni, etten räjähtäisi heti luuriin. Sain kerrottua viime aikojen tapahtumistamme, mutta sitten annoin tulla miten tyytymätön olen siihen, että häntä ei kiinnosta, mitä meille kuuluu. Että toivoisin, että hän kävisi meillä tai edes soittaisi meille. Tai edes silloin, kuin minä soitan, jaksaisi kuunnella, mitä meille kuuluu. Kysyin jopa suoraan, että eikö hän ole kiinnostunut meidän asioistamme.

Mutta eihän äitimuori pysty tällaiseen keskusteluun. Hän puolustautuu monin, mutta hyvin tyhjin sanoin. Selittelee, kiertelee, yrittää päästä pihdeistäni puhumalla asian vierestä. Ja kävi kuten aina ennenkin: hänen selittelynsä vain kasvattavat raivoani. “Lopetetaan jo nyt”, pyysi äiti. Lopetin kyllä – sillä klassisella tavalla, lyömällä luurin korvaan. Ja itkin koko kotimatkan. En tiedä, mitä tehdä. Haluaisin lopettaa koko vaivaisen yhteydenpidon. Olkoon sitten. Eläköön omaa elämäänsä ja katukoon joskus hiipunutta yhteyttämme, jos niikseen tulee.

Ööö… miksihän vuodatan tätä tähän? Ehkä siksi, että nämä kaksi kokemusta kohtaavat jossakin sfäärissä jollakin tavalla, liittyvät osittain yhteen. Että on raskasta tuntea negatiisivia tunteita niiden ihmisten lähellä, joista haluaisi välittää. Tai jotain. Ehkä tämä selviää joskus.

—

Jk 1. Tänään luin naistenlehdestä, että pilailupuodeissa myödään suihketta, joka saa tyttäret välittömästi ymmärtämään äitejään. Pitäisiköhän heti mennä ostamaan?

Jk 2. Luojalle kiitos, että Pöpö on poika! Uskon, että äideillä on murrosiässä poikiinsa mutkattomammat välit kuin tyttäriinsä. Mikäli vanhat merkit paikkaansa pitävät, minulla olisi tyttärieni kanssa helisemistä.

Osaamista

Appivanhemmat ovat kylässä ja toivoin saavani tästä itselleni ns. vapaapäivän anopin vaihtaessa leikittäessä, nukuttaessa ja vaihtaessa vaippoja Pöpöliinille. Mutta mutta. Joudun olemaan jälleen kerran tulkkina Pöpön eleille ja ilmeille. “Se varmaan toivoo, että se otettaisiin syliin”. “Nyt taitaa olla jo nälkä”.  Ja kun vekara herää (yllätys, yllätys) 30 minuutin unen jälkeen itkien, anoppi aukoo vaunun verhoja ja väittää että Pöpö haluaa jo herätä. “Ei se halua”, ilmoitan, laitan verhot kiinni ja ryhdyn heijaamaan vaunuja rivakalla otteella. Kohta kaveri jo saakin unen päästä uudelleen kiinni.

Niin kiusallista kuin kaikki tämä vapaapäivän viettäjälle onkin, on mukava kuitenkin huomata, että joistakin vastoinkäymisistä (kuten uniongelmista) huolimatta näytämme Pöpön kanssa ymmärtävän toisiamme ihan hyvin.

—

Toisenlaista osaamista. Alunperin perheemme suunnitelmana oli, että palaisin töihini lokakuun lopussa ja mieheni jäisi tuolloin vanhempainvapaalle sekä sen jälkeen  hoitovapaalle. Suunnitelmasta kuullut ystävä vihjaisi, että yli kymmenen vuotta työelämässä olleena mieheni kannattaisi ottaa selvää mahdollisuuksistaan jäädä vuorotteluvapaalle, sillä siitä maksetaan hoitovapaata enemmän. Ja nyt näyttääkin, että voisimme todellakin hyödyntää vuorotteluvapaata Pöpön kotihoitoon.

Yksi sudenkuoppa systeemissä on: vuorotteluvapaalle jäävä ei ole saanut olla edellisen 13 kuukauden aikana 30 päivää enempää palkattomalla vapaalla (esim. isyysloma, vanhempainvapaa). Eli vaikka isiä kannustetaan ottamaan osaa lastensa hoitamiseen, systeemi potkii itseään varpaille. Kokonaisen isyysloman ja isyyskuukauden viettäneen isän on vietettävä vuosi töissä, ennen kuin voi jäädä hoitamaan lastaan vuorotteluvapaan avulla. Periaatteessa yhteiskunta siis tarjoaa mahdollisuuksia työn ja perhe-elämän joustavampaan yhteensovittamiseen, mutta todellisuudessa erilaisten joustojen yhteensovittaminen ei olekaan mahdollista.

Monellekohan lastensa hoitoon orientoituneelle ja täydet perhevapaat viettäneelle  isälle tuo tieto tulee liian myöhässä?

Perinne

Jo raskausajalta saakka olen laulanut Pöpölle kahta laulua, Oravan pesää sekä Pikku Inkerin laulua (“Tiu, tau tilhi äidin ryytimaassa…”). Muistan kun oma mummuni tapasi laulaa tuota tilhilaulua minulle sekä sylittelylauluna että iltalauluna. Juttelimme monet kerrat laulun sanoista ja surkuttelin kovasti pakkasessa pärjäämään joutuvaa pikkulintua. 

Tilhilaulusta tuli Pöpön synnyttyä meidän imetyslaulumme. Olen laulanut sitä melkein joka päivä ja monesti useitakin kertoja päivässä imetyshetken aikana. Laulusta on apua ainakin silloin, kun joudumme imuttelemaan jossakin levottomassa ja Pöpölle kovin mielenkiintoisessa paikassa, esim. kaupungilla. Laululla voi hieman rauhoittaa tunnelmaa ja luoda suojaavaa piiriä pienten korvien ympärille.

Rintaraivareihin laulusta sen sijaan ei tunnu olevan apua. Kun Popöläinen kiemurtelee, potkii. tönii ja riekkuu kaikin keinoin, äiteellä on helposti tippa linssissä ja tuskanhiki otsalla. Imetystukilistan vinkeistä mikään ei oikein tunnu istuvan meille. Ehkä aika auttaa – sitten joskus.

Mutta nämä tilhilaulun sanat: eivätkös ole kuin tehdyt imetystilanteeseen. Vieläkin, noin 300 kertaa laulua laulettuani, tulee joskus tippa linssiin näitä ajatellessa.

Pikku Inkerin laulu
säv. M. Nyberg, san. I. Kianto, sov. L. Kangas

Tiu, tau, tilhi,
äidin ryytimaassa,
joko sinä lensit
syömähän taas?

Syö, syö, tilhi,
punapihlajaani!
Heitä Inkerille
pikkusen myös!

Onko sulla kylmä?
Älä lennä poikkeen!
Minä haen vanttuut,
turkinkin tuon.

Tautista menoa

Reissu oli mukava, ja mukavaa on myös se, että se on takana! Kävimme molempien sukulaisissa ja kavereilla, yhteensä kymmenessä eri kyläpaikassa. Laskeskelimme, että Pöpöläinen tapasi viikon aikana 46 ihmistä. Kun eräänä iltana nukkumaan ryhtyessämme Mies kysyi Pöpöltä, että väsyttääkö, vekara vastasi: “Oh-hoh”.

Matkailu sujui hyvin, lapsi nukkui turvaistuimessa suurimman osan ajomatkoista. Ehkä kyläreissut olivat niin täysipainoista seurustelua, että autossa oli aina sopivan rauhallista nukahtaa. Tosin loppumatkasta alkoi vaikuttaa, että joka kerran, kun matkanopeus hidastui alle 100 km/tunnissa, Pöpöläinen osoitti heräämisen merkkejä. Ehkä olemme jäämässä vauhtikoukkuun: kohta on ajeltava vain moottoriteitä (120 km/h), että lapsi nukkuisi autossa

Eipä tästä lapsesta sittenkään tule  tynnyrissä kasvanutta, vaikka joskus aikaisemmin sitä pelkäsin.

Päivää ennen kotiinlähtöä Pöpöläiselle nousi kuume. Nähtävästi yhden kyläpaikan hieman flunssaiset lapset olivat sittenkin onnistuneet tartuttamaan poikasellemme ensimmäisen nuhataudin (eikö äidinmaito sitten suojaakaan??). Kuumeista oloa on hoidettu supoilla (niitä ON sitten hankala saada sinne peppuun, sulavat sormiin) väliin suun kautta annettavalla parasetamolilla (tulee helposti yökkäyksenä takaisin ulos). On ollut kurjaa nähdä rakas pikkuinen kipeänä, väsyneenä ja riutuneena. Oma pinnakin on saanut taas venyä joitakin senttejä. Nyt kuitenkin tauti taitaa olla jo taittumassa, ainakaan tänään ei ole enää ollut kuumetta.

Huomenna voitais kai siis taas lähteä johonkin, vai? Vitsivitsi.