Vielä ollaan kaappiraskaina, ainakin ns. suurelle yleisölle.

Osalle ystävistä olemme kertoneet, koska voin kolmisen lomaviikkoa niin pahoin, että meillä kyläille oli parempi selittää, miksi vain makoilen sängyssä tai terassilla kippurassa enkä syö mitään. Grilliherkut ovat jääneet lähes koko kesältä maistamatta. Hieman harmittaa, että lomasta suuri osa meni pahoinvoinnin takia ihan sumussa. Aiemmin keväällä varatusta viiden päivän lomamatkasta meni kaksi päivää oksentaessa. Loppuina pääsin sentään katselemaan kaupunkiakin.

Mutta eipä ainakaan tarvinnut hakea sairaslomaa ja kertoa raskaudesta työpaikalla näin aikaisessa vaiheessa. Nyt paha olo on jo loppunut, onneksi.

Näin äitiä jokin aika sitten. Äiti kertoi, miten entiselle naapurin tytölle on tulossa lapsi. Sanoin, että meillekin on tulossa vauva. Ihanko totta, milloin, äiti kysyi.  Vieressämme leikkivä Pöpöläinen kuunteli, mistä puhuimme ja alkoi selittää: Äitin masussa on vauva ja sitten kun se tulee, se juo äitin tisusta maitoa.

Hymyilytti.

Sen enempää äiti ei kuitenkaan asiasta kysellyt. Ei tuolloin, ei vierailumme muina päivinä eikä sen jälkeenkään. Saapa nähdä, milloin palaamme asiaan.

Tällä viikolla kävimme ensimmäisessä ultrassa.  Ja kyllä jännitti. Onko siellä ketään? Jos on, onko se enää hengissä? Tai onko niitä jopa useampi? Ja missä kunnossa?

Kyllä, siellä se Hilla oli. Sydän löi. Siellä se kääntyili, vaikka en vielä liikkeitä vielä tunnekaan.

Ihan lopuksi Hilla heilautti kättään. Nähdään!

Äiti oli täällä pitkästä aikaa käymässä. Vaikka hänen sairastuessaan olin ajatellut, että nyt jos koskaan on aika lisätä yhteydenpitoa, niin eipä alkujärkytyksen jälkeen asiaan ole juuri tullut korjausta. Ei hänenkään puolelta. Tietysti soittelemme, jos jotakin erityistä on ilmassa, mutta muuten pirauttelemme ehkä kerran viikossa, puolessatoista.

No, nyt sitten sain järjestettyä hänet tänne äitienpäiväviikonlopun viettoon. Viikonlopun aikana totesin, että puhelimessa tullut mielikuva hoidoista jo ennalleen toipuneesta äidistä oli ennenaikainen, sillä äiti oli paljon kuvittelemaani raihnaisempi, väsyneempi, kiukkuisempi ja lyhytpinnaisempi.

Voi miten vaikeaa on olla provosoitumatta hänen tempauksiinsa, voi miten vaikeaa on säädellä missä määrin näyttää omaa kiukkuaan. Ja jos jostain hänelle murahdin, hän – yllätyksekseni loukkaantui aidosti.

Äitienpäivän aattona sattui ikävä tapaus. Pöpöläinen oli herännyt ja istuskeli unisena sylissäni, kun mies löysi keittiön pöydältä irrallisen 100 mg:n Orudis-kipulääkkeen. Ei olisi ollut kuin ajan kysymys, milloin Pöpöläinen olisi noussut sylistäni ja lähtenyt keittiöön aamupalalle, ja kuvitellut, että hänelle on tavalliseen tapaan siihen pöydänkulmalle laitettu vitamiini- tai kalsiumtabletti odottamaan. Sydän pamppailen ja mieli kiukusta kihisten yritin ystävällisesti sanoa äidille, että tuommoisia vahinkoja ei saa tapahtua. Ymmärrätkö, että ei tuo lapsi kestä tuollaisia lääkkeitä? Jos kaksivuotiaalle annetaan tavallistakin kipulääkettä vain neljäsosa aikuisen annoksesta, tuo sinun hevoslääkkeesi on hänelle kaksikymmenkertainen annos! Kuka tietää, millainen hengityslama tai sisäelinvaurio siitä olisi syntynyt, emmekä me olisi edes ymmärtäneet, mikä Pöpöläiselle olisi tullut! Äiti kääntyi pois päin eikä sanonut mitään muuta kuin “Minulle tulee niin paha mieli siitä, miten sinä minulle puhut.” Loppupäivän hän oli poissaoleva, mökötti kiukkuisena.

Vaikka tuo oli häneltä asiaton reaktio itse tehtyyn hirvittämään mokaan, aavistin että hänen vastauksessaan oli jotakin enemmänkin. Vuosien ajan olemme kisailleet toistemme oikomisessa. Olen antanut hänelle melko rehellisesti kuulua, mitä ajattelen. Sillä laillahan meillä kotonakin tehtiin. Olen toki oppinut, ettei samaa linjaa voi jatkaa ystävien, työkavereiden eikä puolison tai lasten kanssa, mutta äitini kanssa olen tehnyt niin. Sitä saa, mitä tilaa, niin makaa kuin petaa – tässäpä hänen kasvatuksensa hedelmä.

Puhuin vierailun sujumisesta ja äidin kuntoutumisen hitaudesta siskoni kanssa puhelimessa. Ohimennen sain kuulla, miten äiti on jo joskus aikaisemmin kommentoinut Helsingin reissujaan raskaiksi, koska minä olen niin kova häntä kouluttamaan. No niin, sieltähän se tuli, se mitä olin joskus epäillytkin. Ei yllättänyt, mutta jotenkin silti harmitti. Nähtävästi äidin vähäiset vierailut ja kova kiire takaisin kotiin johtunevat siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ei ole kanssani mukava olla.

Äidistä on tullut väsynyt vanhus, joka ei siedä ristiriitoja. On kai aika lopettaa naputtamasta. Antaa seitsemänkymppisen olla. Ei sen ikäistä enää muuteta. Taaplaatkoon tyylillään, olkoon mitä on, tehköön omat mokansa. Minä yritän kestää, ehkä en rinnalla mutta siellä jossakin peräjoukoissa.

Kiukku, häpeä ja sääli vuorottelevat mielessäni.

Jokin aika sitten postailin Mikkosbuumin jälkimainingeissa ja lupasin palata siihen, miksi en toivo lapseni kasvavan vain kotipiirissään.

Olen kasvanut vanhempieni iltatähtenä. Vaikka minulla oli kaksi vanhempaa sisarusta, meillä on ikäeroa niin paljon, että en muista heidän koskaan asuneen kotona samaan aikaan kanssani.  He kun muuttivat lapsuudenkodistamme jo peruskoulun jälkeen jatkaakseen opintojaan muilla paikkakunnilla ja jäivät noille teilleen. Vanhemmillani oli maatila ja vaikka he olivat työskentelivät kotipiirissä, työt pitivät heidät kiireisinä aamusta iltaan. Ensimmäisten vuosieni aikana minusta huolehti samassa taloudessa kanssamme asunut mummu. Eräänä päivänä hän sitten muutti omaan pieneen mökkiinsä.

Olin varsin yksinäinen lapsi. Viihdytin itseäni lukemalla, opin lukemaan neljä-viisi -vuotiaana ja pakenin kirjojen maailmaan jo paljon ennen kouluikää. Kävin päiväkerhoa, joskus muskaria ja pistäydyin leikkimässä naapureilla, mutta olisin kaivannut paljon enemmän seuraa kuin mitä sain. Olin varsin nälkäinen kaikille kontakteille: oli juhlaa, kun kahdeksan vuotta minua vanhempi serkkutyttöni tuli meille kesiään viettämään. Pienessä päiväkirjassani on iloisia merkintöjä niiltä viikonlopuilta, kun sisko tuli kotona käymään ja ankeita merkintöjä niiltä lomien jälkeisiltä arkiaamuilta, kun olin jälleen kotona yksin.

Vasta aikuisena ja oikeastaan vasta seuratessani puolisoni aktiivista kanssakäymistä sisarustensa kanssa ymmärsin, miten sisaruksien puute oli vaikuttanut elämääni. Miten sisarusten kanssa leikitään, viihdytään. Miten sisarusten kanssa opitaan riitelemään ja myös sopimaan, pyytämään anteeksi. Miten sisarusten kanssa opitaan juonimaan, tekemään salaliittoja ja liittoutumaan ja sietämään rannalle jäämistä. Miten sisaruksien kanssa jaetaan vanhempien huomiota hyvässä ja pahassa: jos ei saa kaikkea kiitosta, ei joudu huonona päivänä kaiken kiukunkaan kohteeksi.

Yksi hartaimpia toiveitani lapsena olisi ollut sisar tai veli, koira  – tai edes joku läheinen leikkikaveri, jonka kanssa jakaa arkea päivittäin.

Muutama vuosi sitten löysin eräästä lapsuuteni aikaisesta kirjasta uusintapainoksen. Ostin kirjan muistamatta, mitä se oikeastaan sisältikään. Luin sen kirjakaupan ulkopuolella yhdeltä istumalta.  Kirjan tullessa loppuun itkin. Kirja kertoi pojasta, joka eli ilman sisaruksia ja leikkikavereita ja oli kovin yksinäinen. Kirjan lopussa perheeseen poika monien vaiheiden ja pettymyksien jälkeen sai yllättävällä tavalla pikkusiskon. Kirja päättyy sanoihin:

Shui Siin kasvoi suuremmaksi ja suuremmaksi, ja pian Ah-Fu sai liekkiä hänen kanssaan. Voi, miten hauskaa heillä olikaan yhdessä! Ah-Fulla ei enää koskaan ollut ikävää.

On jouluihmisiä, neutraalisti jouluun suhtautuvia ihmisiä ja jouluninhoajia. Minä olen yksi noista jälkimmäisistä…

Vuosikymmen sitten haaveilin ja toivoin kaikenlaista joulunvietolta. Jossain vaiheessa lakkasin muuttamasta sitä, mikä ei suostu muuttumaan ja muutin omia ajatuksiani. Niinpä olen jo vuosien ajan olen ottanut jouluun jo alkumetreillä pessimistisen asenteen. Kun ei mitään toivo, ei niin pahasti petykään.

Kun ei kuvittele mielessään puhtaanvalkeaa piparintuoksuista kotia, eivät ruoanroiskeet keittiön seinissä haittaa. Kun ei unelmoi lahjakortista luksuskauneushoitoon, eivät paketista uskollisesti ilmestyvät Anttilan pörrösukat niin ärsytä. Ei myöskään kannata odottaa elokuvien ja lehtikuvien hienosti järjestettyjä sukulaisjouluja, koska “saunaan ja sitten punaposkisina uudessa yöpuvussa syömään” -jouluaattoilta on lähempänä totuutta.

Kummallista oman sukuni joulunvietossa on myös se, että jokainen perheyksikkö haluaa toteuttaa jouluaan omassa torpassaan, mahdollisimman pienessä kokoonpanossa. Lapsena säälin isoäitäni, joka halusi viettää joulunsa yksin omassa mökissään. Mummu on jo kuollut, mutta yksinään jököttämisen perinne jäi elämään sukumme seuraaville vanhoille.  Vaikka siskoni asuvat perheineen pienen ajomatkan päässä äidistäni, he viettävät juhlansa omien lastensa kanssa, eikä äitini halua heille “tuppautua”.

Meidän pieni ydinperheemme on ehtinyt jo kokeilla kaikkia keksimiämme joulunviettomuotoja. On jouluja Miehen vanhempien luona, jouluja äitini luona,  jouluja meillä kotona kaikkien elossaolevien vanhenpien kanssa. Ja jouluja matkoilla. Aina vaan jokin tuntuu jäävän puuttumaan. Tuntuu kuin en löytäisi kaipaamaani joulua, eikä sekään tunnu löytävän minua.

Tänä vuonna menimme äitini luokse. Keittöroiskeita, pörrösukkia ja yöpaitoja en tässä vaiheessa enää surrut, ennemminkin sitä, että sairauden varjostamasta joulusta voisi tulla turhan raskas. Onneksi pieni Pöpöläinen piti huolta siitä, että emme päässeet surkuttelemaan toisiamme. Pöpöläinen toi leikkauksesta toipuvalle äidille iloa touhukkaiden leikkiensä muodossa. Siinä tikit napsuivat, kun Pöpöläinen komensi mummuaan ryömimään pöydän alle leikkimään. Siskojenkin luokse oli aikaisempaa helpompi kyläillä, kun sai katsella nauravaista lasta, joka leikki yhtenä keränä kissojen ja koirien kanssa. Vähäpuheista tätiäkin päätin mennä ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen tervehtimään, ja puhumaan opettelevan pikkupojan omatekemät sanat ja filosofisilta kuulostavat väläykset naurattivat meitä moneen otteeseen.

Kyllä oli pienellä pojalla paljon lahjoja meille kaikille.

Lentokentällä oli vastassa väsynyt isompi mies ja epäuskoinen pikkumies. Kun pääsimme halailemaan, meiltä kaikilta pääsi iso yhteinen itku. Olimme helpottuneita siitä, että koettelemus oli ohi.

Autossa matkalla kotiin Pöpöläinen mökötti: yritti katsella coolina ikkunasta ulos, eikä vastannut jutteluuni. Välillä huomasin, kuinka lapsi katseli minua salaa: On se totta, äiti on täällä taas. Kotona Pöpöläinen kiipesi syliini ja pysytteli siinä koko illan kuin pieni koalakarhu. Äiti on tässä! Jos pidän äidistä kiinni, niin se ei enää häviä.

Viikot matkalla menivät hitaasti ja raskaasti. Pysyin hajuilla kotiperän tapahtumista silloin tällöin vaihdettujen tekstiviestien avulla. Ensimmäisellä viikolla Pöpöläinen ei ollut poissaoloani juuri huomannutkaan. Toisella ja kolmannella viikolla mies oli saanut kymmeniä kertoja päivässä kuulla, kuinka “äiti ei ole, äiti tulee.”. Jokainen minusta muistuttanut esinekin oli muistettu nimetä: äitin. Mummilassa kuultiin: “äiti ei oo, mummi on.”

Onneksi lapsella kuitenkin pysyi koko matkani ajan luottamus siihen, että äiti todellakin tulee, eikä ole lähtenyt lopullisesti. Ikävää oli hoidettu peukalon imemisellä ja pitkiä sylituokioita istumalla. Ennen matkaani jo aika hyvälle mallille ehtineet pottahommat kärsivät reissustani selvää takapakkia: potta pysyi puhtaana koko matkani ajan. Luottamus elämään ja äitiin ovat kuitenkin palautumassa: alkuviikosta lapsi vielä parahti itkuun, kun vedin takkia eteisessä ylle. Eilen kävin ensimmäistä päivää töissä, eikä päivän poissaoloni teettänyt Pöpöläiselle kauhukohtauksia. Tänä aamuna pottaankin saatiin ensimmäinen saalis.

Lentokentällä miehiäni halatessani luulin, että koettelemuksemme olisi ohi ja nyt alkaisi rauhallinen laskeutuminen jouluun. Kotiinpaluu ei kuitenkaan ollut iloinen. Juuri ennen matkalle lähtöäni olin nimittäin saanut kuulla äitini käyneen lääkärillä sekalaisten oireidensa vuoksi. Matkalla sain siskoltani tekstiviestin, jossa kaiken muun arkisen lisäksi luki: äidin koepalavastaukset eivät ole vielä tulleet. Ajaessamme lentokentältä kotiin kyselin mieheltäni, tietääkö hän tästä enempää. Katseemme kohtasivat taustapeilissä, kun kuulin: kyllä sillä on se syöpä, munasarjoissa.

Tuon illan aikana putosin kylmään, mustaan veteen. Ei voi olla totta. Taas.

Isäni kuoli vajaat kymmenen vuotta sitten melanoomaan. Ja taas olisi edessä sama paska: hoidot, leikkaukset, selittämättämättömät kivut, toivon ja epätoivon vuoristorata kunnes lopulta tauti kuitenkin voittaa. Eikö ihminen saa pitää edes toista vanhemmistaan yli neljäkymppiseksi? Mutta ei, eipä tuo tauti lupaa kysele. Eikä elämässä jo aikaisemmin itkettyjen itkujen määrä suojele tulevilta itkuilta.

Munasarjasyövästä kertoviin esitteisiin ja artikkeleihin tutustuminen vei viimeisetkin toivon rippeet: se on yksi kaikkein tappavimmista syövistä. Näyttää siltä, ettei siitä oikeastaan parane – se voidaan saada hetkeksi hallintaan, mutta lopulta se tulee aina jatkamaan kasvuaan tai uusimaan.

Onneksi, onneksi tätä uutista ei kerrottu minulle tuonne matkan päälle. Järkytys on ollut suuri. Paljon pitää ajatustyötä tehdä, että löydän voimat edessä olevaan. Sitä ennen keräilen niitä täällä  kotikolossa rakkaitteni kanssa.

Toukokuussa kävimme äidilläni kylässä. Samalla reissulla kävin Pöpöläisen kanssa kylän hautausmaalla, jossa en ole kävellyt vuosiin. Jostakin syystä tunsin tarvetta käydä mummuni ja isäni haudalla kertomassa Pöpöläisestä ja uudesta elämäntilanteestamme: “Tässä se on, meillä on nyt lapsi. Pöpöläinen. Se on jo vuoden ikäinen ja osaa melkein jo kävellä. Se on iloinen ja hyväntuulinen ja tykkää värkätä kaikenlaista käsillään, niin kuin sinäkin, isä.”

Haikea vihlaisu nostatti silmäkulmaani kyyneleitä. Mummuni ja isäni ovat olleet kuolleina lähes kymmenen vuoden ajan. Tuona aikana elämässäni on tapahtunut niin paljon, josta olisin halunnut heidän tietävän: opiskelujen loppuun saattaminen, työuran alkaminen, oman alan löytyminen ja vakiintuminen, oman talon hankkiminen…ja sitten tämä suloinen pikku poika, jonka olisin niin mielelläni nyt esitellyt heille. Erityisesti surin kuollutta isääni. Olisi niin mukavaa, jos Pöpöläisellä olisi kaksi isoisää erilaisine harrastuksineen ja miehenmalleineen. Pöpöläinen joutuu kasvamaan varsin naisisessa ympäristössä neljän tädin, kahden isoäidin ja yhden isoisän vaikutuspiirissä. Lähin miehen esimerkki oman isänsä lisäksi Pöpöläiselle taitaa rakentua naapurin 77-vuotiaasta papasta.

Samalla hautausmaareissulla kävin myös katsomassa äitini vanhempien hautaa. Hautakiven vuosiluvuista tajusin, että isoäitini on ollut 36-vuotias saadessaan äitini. Eipä siis ihme, jos äidilläni ei ole ollut taitoa helliä omia lapsiaan, sillä hänen vanhemmillaan ei taatusti ollut aikaa tai voimia huvitella yhdeksän pienen räkänokan kanssa maatilan hoidon viedessä suurimman osan päivästä ja tarmosta.

Ja samassa kolmenkymmenenkuuden vuoden iässä äitini sai minut.

36-vuotias äiti on taatusti ollut harvinaisuus 1930-luvulla, sillä se oli sitä vielä 1970-luvullakin. Mutta nyt se on varsin tavallinen synnytysikä. Ehkä minullakaan ei ole kiire sen toisen lapsen suhteen. Kolmekymmentäkuusivuotiaaksi on vielä kaksi vuotta aikaa.

Uh huh. Olen tosi rättipoikki. (Yleensä tätä lausetta seuraa uusi entisiäkin huonommasti nukuttu yö, mutta silläkin uhalla…) Päällä on vielä matkaväsymystä, alla kaksi viikkoa todella reikäisiä öitä (5-50 herätystä/yö) ja painolastina runsaasti tekemättömiä työtehtäviä (työkaveri otti loparit ja jätti osan tehtävistään mulle kunnes jatkaja löytyy, jipii).

Näitä arjen sekalaisia haasteita seurasi rasittava viikonloppu: äitini oli vierailulla uuden miesystävänsä kanssa ensimmäistä kertaa, ja jos aikaisemmat äidin soolovierailut ovatkin menneet joskus jopa hyvin, niin tämä oli yhtä kivirekeä ylämäkeen koko viikonloppu.

Tämä päivä oli sitten kuin sokeri pohjalla: äitien laupeuden ja hyvyyden virallinen kansainvälinen ylistyspäivä, jolloin olin räjähtää pienelle pirpanallemme noin x-kymmentä kertaa…. Aamu alkoi suloisesti puoli viisi, jolloin kaveri päätti aloittaa päivänsä istuskelemalla sängyssään, juttelemalla ja lauleskelemalla…tunnin jälkeen Pöpöläinen armahti itkun partaalla olevia vanhempiaan ja nukahti vielä uudelleen pariksi tunniksi. Sen jälkeen olemme tasaisesti skabailleet vuorotellen syömisestä ja nukahtamisesta: aamupala: ei kelvannut, lounas: kelpasi, välipala: ei kelvannut, päivällinen: kelpasi, puuro: ei kelvannut. Aamupäiväunia varten sain työnnellä Pöpöläistä rattaissaan maailman ääreen ja takaisin kunnes hänen ylhäisyytensä vihdoin suostui nukahtamaan kolmeksi vartiksi. Iltapäivällä yritin saada ylikierroksilla käyvää vekaraa  ensin nukahtamaan viereen rinnalle, ja kun Pöpöläisen lisäksi itku tuli omiinkin silmiini, otin tossut jalkaan ja lähdin kolmen kilsan vaunulenkille metsän siimekseen: ei toivottua tulosta sieltäkään. Lapsi vain yritti kiinnittää metsässä liikkuvien lastensuojeluviranomaisten mielenkiinnon a) huutamalla lähes tauotta b) hyppäämällä vauhdissa kyydistä c)  rimpuilemalla irti valjaista, joihin hänet oli tämän jälkeen vaunuissa kiinnitetty c) hirttämällä itsensä vaunujen valjaisiin yrittämällä kääntyä niissä mahalleen. Silmiään väsymyksestä hierovalle Pöpöläiselle ei vaan koskaan tainnut mennä jakeluun, miksi niissä kirotuissa kärryissä ollaan ja siellä metsässä tarvotaan. Taisi luulla että äitimuori jotenkin huvikseen ulkoilee, joo. Kateellisena ja kiukkuisena katsoin sitä unelmaperhettä, joka oli polkupyöräillyt samoille metsäpoluille valkovuokkojen poimintaan: äiti tarjoili retkimehuja kolmelle alle kouluikäselle lapselleen, joilla kaikilla oli jo suloiset kimput käsissään. Meillä ei moisia retkiä tulla pelkästään äidin ohjauksessa tekemään – eikä kolmen lapsen kanssa.

No mutta jotenkin tänne iltaankin on nyt päästy. Se hyvä puoli päivästä seurasi, että Pöpöläinen nukahti todella helposti ja vaivattomasti, onneksi. Kun kahdeksan aikaan olimme nauttineet iltatissin, lapsosen silmissä oli jäljellä enää lasittunut jähmettynyt katse. Hän oli yksinkertaisesti nukahtanut silmät auki. Kun hyräilin pari tavua Sinisestä unesta, silmät sulkeutuivat.

Nyt istun valkoviinilasin kanssa ja aion mennä vielä katselemaan alkukesän kukkeaa puutarhaani.

Aah tätä äitienpäivän ihanaa rauhaa.

Oo, täällä ei ole sittenkään pilattu lasta ja tehty hänestä vain vanhempien salakonsteilla ja muilla kikkakolmosilla ohjailtavaa Vaikeaa Tapausta, jonka kanssa voisi päästä samalle aaltopituudelle vain 13-sivuisen manuaalin tentittyään. Nimittäin Pöpöläisen täti oli täällä eräänä päivänä koenukuttamassa lasta ja katso, ihme taivainen: lapsi nukahti tätinsä viereen puolessa tunnissa. Jippi jai jee. Voimme lähteä hyvillä mielin perjantaina kuuntelemaan mjuusikkia. Vai oliko se niin, ettei salama iske kahta kertaa samaan paikkaan…

Meillä on taas kerran meneillään yökoulu, oiskohan jo kolmas sellainen…Tällä kertaa maitohanat on laitettu koko yön ajaksi kiinni ja ulkoistettu vielä varmuuden vuoksi alakertaan. Ensimmäinen yö oli Pöpöläiselle ja Miehelle jälleen hankalin, mutta sen jälkeen itkut ovat kuittaantuneet helposti silittelemällä. Herätyksiä on kyllä vielä joka yö useita. Olen itse saanut nauttia suhteellisen makoisisista yöunista: alkuöiden hämmingin jälkeen saatan herätä enää vain kerran-pari yössä ihmettelemään sitä, ettei yläkerrasta kuulu mitään. Ja vaikka välillä kuuluukin, en enää säikähdä sydänjuuriani myöten. Päättelen tästä, että olen vihdoin alkanut uskoa siihen, että Mies saa Pöpöläisen omin avuin, ilman äidin taikatissiä rauhoittumaan. Varmaankin vasta nyt meillä on todelliset edellytykset näille yöelämän muutoksille – miten kummassa lapsi oppisi luottamaan uuteen maailmanjärjestykseen, jos äitikään ei siihen luota?

Tänä iltana meillä on myös menossa nukuttamiskoulu. Vaikka Pöpöläinen ei ole enää pitkään aikaan nukahtanut rinnalle, nukuttamiset ovat tähän asti olleet mitä suurimmassa määrin minun vastuullani. Tissittelyjen jälkeen Pöpöläinen mönkköstelee kainalossani, yrittää lähteä vielä ryömimään, konttaamaan, tutkimaan yöpöydän lampun katkaisijaa. Kaveria on palautettava kainaloon kerta toisensa jälkeen, pideltävä tiukasti kiinni, yritettävä rauhoittaa silittelyillä ja lauluilla. Välillä makaan lapsen jalkojen päällä ja pitelen kaveria paikoillaan kiukusta kihisten. Pöpöläisen kierrokset eivät vähene helpolla vaan monesti menee puoli tuntia tai jopa tunti, ennenkuin lapsi antaa periksi väsymykselleen ja sallii unen tulla. Kun Pöpöläinen vihdoin alkaa itse laulaa itselleen unilaulua, tiedän homman kohta saapuvan onnelliseen päätökseensä.

Parin viikon päästä olemme kuitenkin Miehen kanssa lähdössä yhteiseen iltarientoon, ja olemme jo tilanneet Tädin hoitamaan Pöpöläistä illaksi. Tämä on perheessämme Suuri Tapaus, sillä se tulee olemaan järjestyksessään vasta toinen kerta, kun olemme Miehen kanssa yhtä aikaa poissa Pöpöläisen luota.  Ja ensimmäinen kerta, kun joku muu kuin jompi kumpi meistä saattaa lapsosen iltalaivaan Höyhensaarille.  Täti on nyt tänään meillä tänään opissa, ja ensimmäinen nukutusoppitunti on juuri parhaillaan menossa yläkerrassa: Mies ja Täti yrittävät siellä rauhoittaa pientä vilperttiä. Vielä äsken sieltä kuului kirkas Pöpöläisen kujerrus. Totta puhuen, en usko, että Pöpöläinen tulee antautumaan unelle moisessa seurassa kovin pian. Aika iso ihme olisi sekin, jos Täti kahden viikon päästä saisi Pöpöläisen nukahtamaan viereensä.

Eli jos parin viikon päästä perjantai-iltana näette ahdistuneen naisihmisen työntämässä itkevää lasta lastenvaunuissa kahdentoista aikaan yöllä pohjoisessa Helsingissä, olette tainneet tavanneet epätoivoisen Tädin ja  vähintäänkin yhtä epätoivoisen Pöpöläisen.

Kolme vuotta sitten, juuri tsunamikatastrofin sattuessa, olimme mieheni kanssa pitkällä matkalla. Vaikka olimme kokonaan toisella mantereella kuin missä katastrofi tapahtui, anoppi oli hyvin huolissaan voinnistamme koko loppumatkamme ajan. Hän mm. vaati saada yksityiskohtaisen matkasuunnitelmaamme, jotta voisi seurata, missä minäkin päivänä liikumme. Moinen holhous sai minut kihisemään kiukusta. Ja sitäpaitsi, meidän perheemme matkoilla ei koskaan voi etukäteen tietää, missä liikutaan ja minne lopulta päädytään. Yksityiskohtaisen matkasuunnitelman teko etukäteen olisi ollut järjetöntä.

Eikä holhous rajoitu vain seikkailuilta kuulostaville ulkomaanmatkoille. Aina kun valtakunnan medioissa uutisoidaan pääkaupunkiseudun onnettomuuksista, ehdimme laskea korkeintaan kymmeneen, ennen kuin puhelin soi ja anoppi kysyy, onko meillä kaikki hyvin.

Aina pahinta pelkäävä anoppi tuli mieleeni tänään, kun näin iltapäivälehtien lööpit kotipihassaan kuolleesta taaperosta (Iltalehden mukaan 1-vuotias, Iltasanomien mukaan taas 2-vuotias, vai oliko se toisin päin?). Lööppien kohdalla mahastani kouraisi. Vaikka meidän pihamme on todellisuudessa niin pieni ettei kukaan mahdu edes peruuttamaan siinä Pöpöläisen päälle, näin mielessäni, miten naapuri rusauttaa mustalla Hummerillaan pienen poikamme littanaksi. Oli aivan pakko kaivaa puhelin esiin, soittaa kotiin ja kysyä, miten Pöpöläinen voi.