Muistoja

Eilen mies puhkesi puhumaan: “Muistatko synnytyksen? Se oli kamalaa puuhaa. Minua pelotti, että sinä et selviä siitä. Ei sitä tullut ajateltua lasta ollenkaan. Kunhan vain sinä selviäisit.”

Itsekin siinä kivuissani ehdin ihmetellä, miten vähän tuli ajateltua syntyvää lasta ja hänen hyvinvointiaan.

Nyt on kyllä ihan toisin. Pelkkä ajatuskin pienestäkin kivusta, joka Pöpölle aiheutuisi, on vaikeaa kestää. Otamme osaa b-hepatiitti -rokotustutkimukseen ja kyllä oli äidillä sietämistä kun lasta piikitettiin.

Monena päivänä olen myös miettinyt raskaudenaikaisia mielikuviani tästä lapsesta. Jotenkin on vaikeaa ajatella, että tämä on se lapsi. Ihan kuin raskausaikana olisi ollut kyseessä eri lapsi kuin nyt. Kyse ei ole mistään hyvä/paha -akselista vaan jostakin muusta. En osaa sanoa mistä.

Shh

On asioita, joita en uskalla ajatella. Ja silti ajattelen niitä, vieläpä usein. Yksi niistä on Pöpön kuolema.

Synnytyslaitokselta saakka olen joka päivä surrut sitä mahdollisuutta, että Pöpölle sattuisi jotakin. Että joidenkin päiväunien jälkeen löydän sen sinisenä ja hengettömänä sängystään. Että se saa tuberkuloosirokotteestaan infektion, kamppailee tautia vastaan, mutta pieni elimistö pettää. Että minä kömpelyyttäni tai huolimattomuuttani pudotan luottavaisen lapseni. Että moottoritiellä joku kolaroi automme siihen kylkeen, jonka vieressä Pöpö istuu. Että…

Välillä, kun käärin lapseni valkoiseen kapaloliinaan, säikähdän. Hänhän näyttää aivan ruumisarkkuun puetulta. Hitto, äkkiä jotakin värikästä ylle!

Ei, en ole menossa sekaisin, en sairastumassa psykoosiin, enkä todellakaan aio satuttaa lastani. 

Olen vain rakastumassa lapseeni. Rakkaus ja menettämisen pelko – ne kulkevat käsi kädessä.

Ykkösellä on menossa elokuva lapsensa menettäneestä perheestä. En uskalla avata telkkaria. Menen sen sijaan iltateelle keittiöön ja katselen, kun Pöpö nukkuu luottavaisena isänsä sylissä.

   

Tässä ja Nyt

“Voi kun se on pieni! Nauttikaa nyt tästä ajasta! Ne ovat niin vähän aikaa pieniä.”

Pöpöä ihastellaan kaikkialla. Ja kaikilla tuntuu olevan tuo sama viesti: se aika, kun lapset ovat pieniä, kuluu nopeasti.

Juuri nyt minun on vaikea uskoa, että Pöpö tuosta kasvaa ylipäätänsä ollenkaan. Aika tuntuu jotenkin unenomaisella tavalla pysähtyneen. Tuntuu, kuin me eläisimme tätä aikaa aina, muuttumattomina.

Toisaalta pelkään, että nämä ainutlaatuiset päivät pääsevät vilistämään ohitseni salaa. Että jonakin päivänä vuosien päästä, kun yritän muistella tätä kevättä ja sitä, millaista oli  vauvan tuoksu, niin ainoa asia, joka mieleeni nousee, oli se huoli, jota kannoin likaisista keittiön ikkunoista ja haravoimattomasta pihasta.

Olla läsnä tässä hetkessä. Siinäpä tekemistä kerrakseen.

Ajankäyttöä ja ajankulua

Pahoitteluni kaikille siitä, että tämä blogi päivittyy niin epäsäännöllisen säännöllisesti. Ajatuksia olisi ja kai vähän asiaakin, mutta kun… ne hetket, jotka eivät mene Pöpön ruokkimiseen tai muihin huoltotoimenpiteisiin, ovat niin ladattuja… itsekin pitää a) syödä b) käydä suihkussa c) pitää kotona seiniä pystyssä.

Tarkoituksenani on, että tämä blogi toimisi myös muistikirjanani perheemme vauva-ajan osalta. Muistikirjan yksi ominaisuushan on, että se kulkee helposti mukana ja on saatavilla silloin, kun jokin ajatus, neronleimaus tai huolenaihe ilmentyy. Täytyy kuitenkin todeta, että tällainen vanha pöytäkoneen rousku sopii huonosti muistikirjaksi ja senpä takia nämä kirjoittamishetket jäävät aina tänne päiväunien aikana toteutettavien mielitekojen joukkoon siihen saakka, kunnes opin imettämään koneen äärellä tai bloggaamaan kännykälläni. 

—

Kävimme tänään neuvolassa, ja vekara on venynyt kaksi senttiä  ja lisännyt painoaan periaatteessa ihan toivotussa määrin. Jotakin painovajetta neuvolan täti on kuitenkin haistavinaan, sillä pyysi meidät punnitukseen myös ensi viikolla: “Katsotaan nyt että se paino lähtee hyvin nousuun”. No, mikäs siinä. Itselläni on kyllä luottavainen olo, sillä Pöpö syö hyvin, usein, hartaasti ja pitkään ja on virkku ja muutenkin ihan tolkku, joten ei täällä nälkää kärsitä.

—

Isyysloma lähestyy loppuaan. Mies menee huomenna takaisin töihin. Olen kyllä äärettömän kiitollinen yhteiskunnalle edes tästä kolmesta viikosta, jonka se suo tuoreelle isälle jälkikasvuunsa tutustumiseen. Miehen kotona olo on ollut tarpeen myös oman fyysisen ja henkisen jaksamiseni kannalta. Ensimmäinen synnytyksen jälkeinen viikko meni kipuineen ja kuohuineen meikäläiseltä niin usvassa, että olisi kyllä vaikeaa kuvitella, miten siitä olisi selvitty ilman toisen aikuisen panosta.  Senkin jälkeen uusia ihmeellisiä tilanteita on ollut riittämiin, ja on ollut helpottavaa, kun niitä on voinut kohdata toisen aikuisen kanssa. Jännittääkin nähdä, miten osaan ja jaksan pyörittää tätä arkipäivää ja -yötä ilman toisen 24/7 -apua. Erityisesti nuo yötouhut mietittyvät: tämän kolmen viikon aikana olen saanut nauttia siitä, että mies on hoitanut öiset vaipanvaihdot ja tyynnyttämiset. Nyt tilanne kääntynee toisinpäin: jäänee minun tehtäväkseni taata, että  työssäkäyvä saa mahdollisimman paljon yöunta.

—

Vielä pieni yksityiskohta: vihkisormukset  sopivat tänään ensimmäistä kertaa sormiin kahteen kuukauteen. Vanhoja farkkujakin tekisi mieli testata, mutta kiikutin ne syksyllä varastoon enkä ole vielä ehtinyt hakea niitä takaisin… 

maailma laajenee

Eilen ulkoilimme ensimmäistä kertaa Pöpön kanssa. Otimme esille uudet uljaat vaunut ja vaatetimme lapsen niin hyvin kuin osasimme, oli toppapukua ja makuupussia. Pienestä pojasta kasvoi niin suuri käärö, että hyvä kun vaunukoppaan mahtui!

Ovella katsastin vielä koppaan ja huomasin, että raukalla on kaula ihan paljaana. Eikä pipoa ollenkaan. Juupa juu, eikös ne äidit yleensä huomauttele jälkikasvulleen piponkäytön tarpeellisuudesta! Niin….pitäähän sitä päätäkin jollakin suojata, pelkkä toppapuvun huppu ei taida siihen riittää. Onneksi pienellä penkomisella kaverilta saadusta laajasta vaatevarastosta löytyi yksi juuri sopiva kypärälakki. Se oli kyllä sen verran pieni ja tiukka, että sen kiskominen päähän sai lapsen hieman protestimielialalle.

Ulospäästyämme työnsimme Miehen kanssa vaunuja ylpeinä ja vuorottelimme aisan takana vähän väliä: työnnä sinä tuonne mutkaan asti, sitten on minun vuoroni. Rattaat kulkivat kevyesti, ja meistä molemmista hehkui ensiajelun onnea.

Pöpö nukkui koko kierroksen ajan ja oli täysin tietämätön ohimenevistä maisemista. Ehkäpä reissun suurin hyötyjä olinkin minä itse: tuntui hyvälle päästä haukkaamaan happea, liikuttelemaan kolottavia hartioita ja katsastelemaan kotikulmia lähes kahden viikon sisälläolon jälkeen. Viimeisin pitempi ulkokävelyni onkin todella ollut Pöpön syntymää edeltävänä päivänä eli tasan kaksi viikkoa sitten. Sen jälkeen päivät ovatkin menneet suurimmaksi osaksi kotona sisällä, kun pienokaista ei ole vielä saanut uloskaan viedä ja äidin tissien on pitänyt olla saatavilla kolmen minuutin sisällä ensiparkaisusta. Huimat kaksi kertaa olen käynyt läheisellä huoltoasemalla ostamassa jotakin puuttuvaa evästä.

Ulos tekisi taas mieli, mutta askarruttaa kovin, missä välissä sinne oikein kannattaa lähteä. Päivärytmimme ovat vielä kovin muuttuvaisia. Useimmiten syötön jälkeen seuraa uni, mutta ei aina. Joskus vekara jaksaa sinnitellä syötön jälkeen hereillä pitkänkin aikaa.  Enkä osaa sanoa, miten pitkäksi aikaa sitä unta kulloinkin riittää. Ja kun kaveri herää, nälkä tulee minuuteissa! Ensi parkaisusta on parempi ryhtyä aukaisemaan  maitobaaria sen saman tien, ettei toinen joudu paniikin valtaan.

Tästä kaikesta johtuen tuo uloslähteminen ei kauheasti hotsita. Mitäs sitten, kun olen tuolla pururadalla/naapurilähiössä ja Pöpö on vaunuissa, eikä nukahda, vaan itkee vain nälkäänsä tai jotakin muuta? Menenkö imettämään lähimmän tupakansavuisen juottolan naistenvessaan vai jäänkö istuskelemaan bussipysäkille ja kaivan tissin esiin? Kesällä se onnistuisi, nyt kai tulisi vain rintatulehdus! Ja miten ikinä pääsen täältä kotoa Pöpön kanssa kaupungille, kun menomatkakin kestää jo kolmisen varttia? Yhtäkkiä Cafe Lasipalatsi tuntuu yhtä vaikeasti saavutettavalta kuin maalla sijaitseva mummola.

Kokeneemmat, antakaa vinkkejä, ennen kuin sammaloidumme näille sijoillemme. Pöpöstä saattaa muuten tulla Tynnyrissä kasvanut poika.