Kotikolossa

Lentokentällä oli vastassa väsynyt isompi mies ja epäuskoinen pikkumies. Kun pääsimme halailemaan, meiltä kaikilta pääsi iso yhteinen itku. Olimme helpottuneita siitä, että koettelemus oli ohi.

Autossa matkalla kotiin Pöpöläinen mökötti: yritti katsella coolina ikkunasta ulos, eikä vastannut jutteluuni. Välillä huomasin, kuinka lapsi katseli minua salaa: On se totta, äiti on täällä taas. Kotona Pöpöläinen kiipesi syliini ja pysytteli siinä koko illan kuin pieni koalakarhu. Äiti on tässä! Jos pidän äidistä kiinni, niin se ei enää häviä.

Viikot matkalla menivät hitaasti ja raskaasti. Pysyin hajuilla kotiperän tapahtumista silloin tällöin vaihdettujen tekstiviestien avulla. Ensimmäisellä viikolla Pöpöläinen ei ollut poissaoloani juuri huomannutkaan. Toisella ja kolmannella viikolla mies oli saanut kymmeniä kertoja päivässä kuulla, kuinka “äiti ei ole, äiti tulee.”. Jokainen minusta muistuttanut esinekin oli muistettu nimetä: äitin. Mummilassa kuultiin: “äiti ei oo, mummi on.”

Onneksi lapsella kuitenkin pysyi koko matkani ajan luottamus siihen, että äiti todellakin tulee, eikä ole lähtenyt lopullisesti. Ikävää oli hoidettu peukalon imemisellä ja pitkiä sylituokioita istumalla. Ennen matkaani jo aika hyvälle mallille ehtineet pottahommat kärsivät reissustani selvää takapakkia: potta pysyi puhtaana koko matkani ajan. Luottamus elämään ja äitiin ovat kuitenkin palautumassa: alkuviikosta lapsi vielä parahti itkuun, kun vedin takkia eteisessä ylle. Eilen kävin ensimmäistä päivää töissä, eikä päivän poissaoloni teettänyt Pöpöläiselle kauhukohtauksia. Tänä aamuna pottaankin saatiin ensimmäinen saalis.

Lentokentällä miehiäni halatessani luulin, että koettelemuksemme olisi ohi ja nyt alkaisi rauhallinen laskeutuminen jouluun. Kotiinpaluu ei kuitenkaan ollut iloinen. Juuri ennen matkalle lähtöäni olin nimittäin saanut kuulla äitini käyneen lääkärillä sekalaisten oireidensa vuoksi. Matkalla sain siskoltani tekstiviestin, jossa kaiken muun arkisen lisäksi luki: äidin koepalavastaukset eivät ole vielä tulleet. Ajaessamme lentokentältä kotiin kyselin mieheltäni, tietääkö hän tästä enempää. Katseemme kohtasivat taustapeilissä, kun kuulin: kyllä sillä on se syöpä, munasarjoissa.

Tuon illan aikana putosin kylmään, mustaan veteen. Ei voi olla totta. Taas.

Isäni kuoli vajaat kymmenen vuotta sitten melanoomaan. Ja taas olisi edessä sama paska: hoidot, leikkaukset, selittämättämättömät kivut, toivon ja epätoivon vuoristorata kunnes lopulta tauti kuitenkin voittaa. Eikö ihminen saa pitää edes toista vanhemmistaan yli neljäkymppiseksi? Mutta ei, eipä tuo tauti lupaa kysele. Eikä elämässä jo aikaisemmin itkettyjen itkujen määrä suojele tulevilta itkuilta.

Munasarjasyövästä kertoviin esitteisiin ja artikkeleihin tutustuminen vei viimeisetkin toivon rippeet: se on yksi kaikkein tappavimmista syövistä. Näyttää siltä, ettei siitä oikeastaan parane – se voidaan saada hetkeksi hallintaan, mutta lopulta se tulee aina jatkamaan kasvuaan tai uusimaan.

Onneksi, onneksi tätä uutista ei kerrottu minulle tuonne matkan päälle. Järkytys on ollut suuri. Paljon pitää ajatustyötä tehdä, että löydän voimat edessä olevaan. Sitä ennen keräilen niitä täällä  kotikolossa rakkaitteni kanssa.

Pitkiä päiviä

… on edessä sekä koti- että ulkorintamalla. Olen ensimmäistä kertaa sitten työhönpaluuni lähdössä työmatkalle, vieläpä heti kerralla kolmeksi viikoksi.

Joskus kesällä, kun matkasta piti päättää ja lähtöön oli vielä kuukausitolkulla, tällainen matka tuntui vielä ihan mahdolliselle. Nyt, kun lähtöön on kaksi vuorokautta, haluaisin peruuttaa typerän suunnitelmani heti.

Tunnen hirvittävää syyllisyyttä lähdöstäni. Miten Pöpöläinen pärjää, kun tajuaa parin yön jälkeen, ettei äiti ole vieläkään tullut? Miten Mies jaksaa pitkät päivät ja pimeät raskaat illat lapsen kanssa? Tämä tulee olemaan meille kaikille kamala ravistus irti vauva-ajan symbioosista. Seuraavat kolme viikkoa merkitsevät paitsi ensimmäistä poissaoloani Pöpöläisen luota, myös imetyksen loppumista. Koska Miehellä tulee olemaan matkani aikana myös omia menojaan, Pöpöläinen joutuu ajoittain uusien lastenhoitajien hoiviin. Edessä on  myös ensimmäinen mummolaviikonloppu pelkästään isovanhempien hoidossa.

Joka ilta Pöpöläistä nukuttaessani itken pienet itkut: taas on yksi päivä yhteistä aikaa vähemmän. En tiedä, miten kestän katsoa hänen nukahtamistaan tulevana sunnuntai-iltana: pieni väsynyt poika antaa unen tulla luottaen siihen, että hän voi herätä aamulla turvalliseen ja iloiseen päivään. Mutta maanantaiaamuna äiti ei olekaan kotona -  eikä tule pitkään aikaan.  Päivät varmaan sujuvat omalla painollaan, mutta mitä tapahtuu yöllä, kun Pöpöläinen tapansa mukaan herää huutaen äitiä, ja haluaa päästä kainalooni, mutta en olekaan siellä.  Mitenkähän kauan menee, ennen kuin Pöpöläinen lakkaa odottamasta minua takaisin?

Saapa nähdä, ketkä kaikki tästä traumatisoituvat. Tai jäävät yleensä henkiin.

Kun tulen takaisin, adventtikalenterin ensimmäinen luukku on jo aukaistu.

Tunne-ilmastoa

Vielä jatkan tuon edellisen postauksen tunnelmissa.

Pöpöläinen on kova poika tarkkailemaan, mitä me isommat teemme ja on jo hetken kuluttua koittamassa samaa tai soveltamassa näkemäänsä johonkin omaan tarkoitukseensa. Eräänä aamuna nousin keittiössä tuolin päälle seisomaan ylettyäkseni yläkaapissa olevaan kaakaopurkkiin. Tunsin kiinteän katseen selässäni. Arvasin, että nyt tuli tehtyä jotakin, jota ei Pöpöläisen nähden ehkä olisi pitänytkään toteuttaa. Laskeuduttani tuolista meni noin seitsemän sekuntia, kun Pöpöläinen muina miehinä mahdollisimman viattoman näköisenä työnteli tuolia haluamaansa paikkaan päästäkseen korkeuksiin.

Samalla lailla Pöpöläinen opiskelee myös tunne-ilmastoamme. Sitä, miten meillä kiukutellaan ja miten meillä sovitaan. Hän opiskelee sitä, mitä hän saa tehdä muille ja sitä, mitä muut saavat tehdä hänelle. Samalla lailla kun hän katseellaan seuraa, mitä itsensä loukanneelle puistokaverille tapahtuu, hän tutkii myös sitä, mitä hänen päällään hyppineelle Isolle Pahalle tapahtuu.

Eräs kaveri kerran kertoi omasta lapsuudenperheestään, että siellä sai näyttää tunteensa ja varmaankin sen takia he lapset oppivat empaattisiksi. Tästä lauseesta jäi mieleeni erityisesti se, että sen myötä tajusin, että empaattiseksi todellakin opitaan, ei synnytä.  Sitä opiskellaan ja sitä opitaan. Ja sitä tietotaitoa minäkin tahtoisin Pöpöläiselle.

Vielä tuosta leikkipuistovälikohtauksesta, joka ei jäänyt ainoaksi, vaan on toistunut saman pojan seurassa jo useita kertoja. Arvelisin, että osa Pöpöläisen luonteen “pehmeyttä” on kotihoidon seurausta. Toistaiseksi lapsi luottaa kaikkiin aikuisiin ja toisiin lapsiin, jopa niin että tarjoilee omia lelujaan toisille, vaikka viimeiseen lapioon saakka. Ehkä sitten joskus, kun tulee Pöpöläisen päiväkotivaiheen aika, tuo pehmeys tulee varisemaan ja lapsi hiljalleen oppii, että kaikki eivät halua hänelle hyvää. Ja miten toisten ikäviltä tarkoituksilta voi suojautua.

Mutta toivottavasti kyky oppia empatiaa säilyy läpi elämän.

Isot Pahat

On se niin lutuinen tuo meidän pieni. Niin sympaattinen. Ystävällinen. Huomioi ihanasti muut lapset, kiikuttaa puistossakin toisille leluja. Jos joku jossain itkee, keskeyttää leikkinsä ja kuikuilee huolestuneena sinne suuntaan. Katsoo kysyvästi minuun, että huolehtiiko kukaan tuosta toisesta.

Mutta sitten. Tulee Iso Paha. Ehkä kaksivuotias tai jo kolmevuotias. Ottaa lelun kädestä. Työntää rajusti leikkiaitauksen reunaa vasten. Liukumäen huipulla yrittää tönäistä mäkeen. Äitinsä ei näe, kääntää katseensa vasta kun kuulee että kiellän hänen lastaan ja vaadin lopettamaan hakkaamisen. Kiljahtaa lapselleen, uhkaa että leikit loppuvat tähän: Jos et heti lopeta, me lähdemme heti kotiin.  Mutta eiväthän he mene.

Äiti pahoittelee. Onhan sieltä tarhastakin tullut jotakin sellaista, että tönitään muita. Mutta sellaista se on, joku aina tönii. Jää se tämä meidänkin lapsi isompien tönimäksi. Paska valuu alaspäin, tiedäthän.

Kiukuttaa. Ei se noin voi mennä. Yritän kuitenkin ajatella, että pian kai olen itsekin tuon äidin tilalla. Kotiin päästyäni tiedän: en ole. Meidän lapsi on niin lutuinen, ettei siitä tule Isoa Pahaa edes isona.

Eihän?

Kertomusta III

-No mitä sulle nyt vuoden jälkeen tulee mieleen kun sää aattelet sitä Pöpöläisen syntymää, kysyy ystävä. Ja minä mietin.

Se, miten hurjaa, hienoa ja kuitenkin luonnollista kaikki oli.

27.2.2007

11.25 Hoitaja 1: Tulevat Haikaranpesään lapsiveden menon takia. Vesi mennyt hyvänvärisenä klo 7.30. Supistukset alkaneet pikkuhiljaa, nyt supistaa 5 minuutin välein, vielä heikkoja. Ultrasta painoarvio 3300 g. Kohdunsuu auki tiukasti sormelle, kohdunkaulaa vielä jäljellä 1 sentti. Lähtevät kotiin klo 12, tulevat viimeistään klo 19 takaisin, soittavat jos tulevat aiemmin.

Olin jo vuosia pelännyt ajatusta synnyttämisestä. Aattelin, että jos en voisi olla varma, että niin moni ihminen on siitä selvinnyt, en voisi millään uskoa siitä selviäväni. Eniten pelkäsin sitä, että oman toimintani tai toimimattomuuteni takia lapselle aiheutuisi jotakin. Alkuraskaudesta kieltäydyin ajattelemasta koko synnytystä. Haikaranpesän valmennukset ja synnytyssuunnittelu rohkaisivat, ja lopulta synnytyspäivän aamuna lähdimme Kätilöopistolle ihan hyvin mielin. Tekemään sen, mitä nainen tekee.

Tutkimuksen jälkeen harmitti, että synnytys ei ollut vielä tuon enempää vauhdissa. Nyt vain kotiin syömään makararonilaatikkoa. Kyllä se sieltä vielä tänään kuitenkin syntyisi. Olin kummissani tästä supistusten laadun arviosta, mutta vähänmpä siinä vaiheessa vielä mistään tiesin. Painoarvio muuten osui aika hyvin kohdalleen: syntymäpaino oli 3200 g.

15.00 Kätilö 1:
Palanneet Haikaranpesään. Äitiä supistaa kipeästi 4-5 minuutin välein. Lapsivettä tulee edelleen hyvänvärisenä. Tutkitaan kohdunsuun tilanne, väljästi sormelle auki, tulossa johtoviivaan/-2. Päädytään laittamaan aqua-rakkuloita vatsalle ja selkään, laiton äiti kokee kovasti kipeänä. Menee sen jälkeen suihkuun pallon päälle istumaan.

Supistukset sattuivat jo tosi paljon. Nyt tajuan, miksi aamuisia supistuksiani ei oikein noteerattu. Sisätutkimuksen tulos oli taas pettymys: lapsi ole edes vielä laskeutunut, vaikka toisilla se on sitä jo ennen synnytyspäivää. Tästä tulisi siis pitkä päivä, kun ensin lapsi pitäisi saada edes lähtötelineisiin. No, päästiin kuitenkin sisälle sairaalaan, jipii! Aqua-rakkuloihin suhtauduin varauksella, eikä teho ollut kohdallani kummoinen.

16.20 Kätilö 2: Ulkoinen KTG-rekisteröinti aloitetaan
16.25: Äiti kipeytynyt, suihku ei oikein auta. Siirtyy synnytyshuoneeseen ja saa ilokaasun käyttöön. Ktg piirtää huonosti.
16.30 Ilokaasua/happea annetaan
17.51 Ilokaasu auttanut supistuksiin. Äidillä ammetoive, joten sisätutkimus: kohdunsuu auki 1-2 cm, johtoviivassa. Ohut reuna, tarjoutuvan osan korkeus -1. Pieni pahka, lakisaumoja tai aukileita en saa tuntumaan. supistukset tulevat kipeinä 3-5 minuutin välein. Aletaan täyttämään ammetta. Äiti toivoo epiduraalipuudutusta, mutta ensin koittaa ammetta ja ilokaasua yhdessä. KTg reaktiivista, perustaso 130 akseleraatioita näkyy, vaikka piirtää huonosti. Lapsivesi kirkasta.
18.00 Ammeessa/suihkussa. KTG-rekisteröinti lopetettu.
18.10 Äiti ammeeseen ilokaasun kanssa. Ainakin aluksi tuntuu auttavan. Ohjattu erilaisia asentoja ammeessa oloa varten ja ammeen käyttö.

Suihkussa tuli oltua melko kauan. Samalla kun otin supistuksia vastaan, mies soitteli vanhemmillemme kertoen, että tämä on menoa nyt. Oli mukava kuulla kannustusta ja terveisiä, ja tietää, että meitä ajateltiin. Kesti kauan päästä synnytyssaliin, sillä sitä siivottiin edellisen synnytyksen jäljiltä. Odotimme myös kätilöjen vuorojen vaihtumista. Olin huojentunut huomatessani, että kohdalleni osui tuttu kätilö, hän, joka oli pitänyt meille synnytysvalmennusta. Synnytyshuoneessa tuntui hienolle: nyt ollaan aivan varmasti synnyttämässä. Miestä jaksoi kummastuttaa, miksi synnytyssalin tietokone, ktg-piirturi ja verenpainemittari ovat epäkuntoisia ja väliin toimivat, väliin eivät. Olimme kuitenkin tuurilla päässeet siihen synnytyssaliin, jossa oli toimiva ilokaasumaski. Kylläpä kummista paikoista kaupunki säästää.

18.30 Amme ja ilokaasu eivät enää oikein auta. Äiti toivoo epiduraalipuudutusta, soitetaan sairaalalääkäri T:lle, joka laittaa IU.ecg -anturin. Samalla arvioi synnytyksen edistymistä ja antaa luvan epiduraalipuudutukseen.

Ammeen täyttö tuntui kestävän ikuisuuuden. Siinä vaiheessa kun sinne pääsimme, supistukset sattuivat kamalasti ja niitä tuli yhtenään. Ilokaasumaskin kautta hengittäminen vaatii tiettyä tekniikkaa, jota en jaksanut enää ylläpitää. Pyysin jo saada epiduraalipuudutuksen. Tuosta oli vielä pitkä matka itse puudutuksen vaikutuksen alkamiseen: ensin odotimme lääkäriä tutkimaan ja antamaan luvan: “Annetaan puudutus, kun hän on noin kovin kipeä”. Ammeesta palasin sänkyyn, jossa pian oksensin reilusti. Hoitajat halusivat vaihtaa lakanat, mutta en anna. En kestä ajatusta seisomaan nousemisesta.

18.40 Skalp KTG-rekisteröinti aloitetaan
1905 Aloitetaan Ringer Asetat 1000 ml
1925 Sufenta-Eda laitettu

Vauvan päälakeen asennettiin pinni, josta hänen ktg-käyräänsä seurataan. Supistuksia on vaikea kestää. Yksi kerrallaan, muistuttaa kätilö. Pelkäsin, miten kivuissani kestäisin epiduraalipistoksen laiton, koska silloin ei saisi liikahtaa. Kätilö lupasi ettei pistosta laiteta supistuksen yhteydessä vaan niiden välissä. Toisin kävi, anestesialääkäri iski piikin vaikka sanoin supistuksen jo alkaneen. Näin edessäni kieppuvan mustavalkoisen kuilun ja kuulin kätilön sanovan: jos kuulet tämän, purista kättäni. Tajusin, että nuo sanat oli tarkoitettu minulle. Olin ollut hetken tajuttomana. Hurjaa, mutta onneksi vaaratonta.

19.50 Epiduraalipuudutus auttaa hyvin. Äiti kyljellään. Hieman painontunnetta takapuolessa, ei kipua. Äidin yleisvointi koko ajan hyvä.
19.55 Aloitetaan Syntocinon 12ml/h 500 ml
20.50 Ilokaasu/happea annetaan. Supistukset muuttuneet taas kivuliaiksi ja äidin mukaan niissä ei kunnon väliä ole. Tiputetaan syntocinon inf. 12 ml/h. Sisätutkimus: 8 cm auki, edessä lippaa. Sisätutkimuksessa iso kuoppa tuntuu klo 14.
21.15 Äiti kovin kipeä. Toivoo toista epiduraaliannosta. Sisätutkimus: tulos sama kuin aiemmin

Epiduraali toi pienen levon, mutta pettymyksekseni se ei vienyt kipuja pois kokonaan ja sen vaikutus alkoi vähentyä huomattavasti jo puolen tunnin jälkeen. Epiduraalin vaikutuksesta kohdunsuu oli kuitenkin auennut hienosti. Aloin jo huolehtia seuraavaa annosta. Pettymyksekseni sitä ei luvattu heti suoraan, vaan kätilö haluaa kuulla yövuoroon tulevan seuraajansa mielipiteen. Ponnistusvaihe saattaisi olla niin lähellä, että epiduraalin lisääminen tässä vaiheessa voisi olla myöhäistä. Itkettää, kiukuttaa. En ymmärrä, miten jaksaisin eteenpäin ilman sitä vähääkään apua, mikä puudutuksesta on.

21.47 Lapsivesi kirkasta
21.55 Kätilö 3. Lisäannos alkaa vaikuttaa. Äiti nousee seisomaan mutta alkaa pyörryttämään. Siirtyy takaisin sänkyyn kontalleen. KS auki 10 cm, +1, pahkaa. Iso aukile johtoviivassa?

Toisaalta odotin, toisaalta pelkäsin kätilön vaihtoa, riippuisihan hänen mielipiteestään se, saisinko lisää puudutusta. Seuraava kätilö oli kuin taivaan lahja, edellistä vanhempi ja kokeneempi, joka uskaltaa heti luvata uuden epiduraaliannoksen. Sisätutkimuksessa heräsi epäilys, että lapsi olisi päivän aikana kääntynyt kasvotarjontaan. Siitä seuraisi lisää hankaluuksia. Kätilö kuitenkin ohjeisti minut kontalleen sänkyyn, ja Pöpöläinen päätti kääntyä takaisin oikeinpäin. Huh.

22.50 Aloitetaan aktiivinen ponnistaminen. Äiti ponnistaa ensin kontallaan, käyrässä supistuksen aikana syviä laskuja ja pää ei oikein lähde tulemaan. Käännytään ensin kyljelleen ja sitten puoli-istuvaan asentoon jatkamaan ponnistamista.

Nyt tuli se kuuluisa “ponnistamisen tarve”. Uskomatonta, että olimme sittenkin ja vihdoinkin päässeet tähän vaiheeseen. Nyt saisi panna kaiken peliin, mahtavaa! Ja aivan niin kuin valmennuksessa kerrottiin, ponnistusvaiheessa ei enää sattunut. Pian kuitenkin huomasimme, ettei lapsi tulisi ulos minun voimieni avulla. Pöpöläisen pää kun on hieman vinossa asennossa ja jää jonnekin jumiin. Ilo hiipui.

23.22: Imukuppoulosautto: Toimenpide alkanut klo 2322, loppunut 2326. Indikaatio: uhkaava asfyksia. Klo 2327 syntyy poika ilman napanuoran kiertymistä ja puristumista. Ponnistettu 15 minuuttia, ktg:ssä syviä laskuja, yksi syvä leveä lasku 4 minuuttia. Äiti ponnistaa sinnikkäästi, supistukset lyhyitä. Tarj. osa + 3, hieman pahkaa, suora mitta. Pää ei lähde nousemaan. Päädytään auttamaan imukupilla. Toimenpide luonteeltaan helppo. Koevedoilla pää lähtee seuraamaan. Kätilö puuduttaa välilihan ja leikkaa episiotomian. Vedetään 2 kertaa supistusten myötäisesti äidin ponnistaessa. Saadaan rauhallisesti pää syntymään. Kätilö auttaa hartiat. Toimenpide arvioidaan komplisoitumattomaksi.

Sydänäänten loppuminen aiheuttaa pelottavan tilanteen. Kaikkien päät kääntyvät monitoriin. Kysyn, mitä tapahtuu. Juuri silloin äänet palaavat takaisin. Saliin tulee taas liikettä. Kätilö soittaa lääkärille. Arvailen mitä seuraavaksi; tuleeko hätäsektio. Lääkäri tulee huoneeseen viivana mukanaan imukuppi, olen helpottunut sekä lääkäristä että imukupista. Enää lapsen syntymä ei olisi minun voimistani kiinni.

2327 KTG-rekisteröinti lopetettu. Sukupuoli: poika. Synnytys päättynyt: Imuveto.

Pöpöläinen on ihan veltto, sininen, hiljainen ja katson häntä jännittyneenä. Muistutan itselleni, että valmennuksessa alleviivattiin, että vastasyntynyt on pelottavan näköinen. Limaa imetään ja kun Pöpöläinen päästää parahduksen, huokaisen helpoituksesta. Saan vauvan heti rinnalleni. Katselemme toisiamme. Miten pieni ruikula se onkaan! Isosilmäinen, pitkäjalkainen linnunpoika. Voi, miten ihmeissään se on kokemastaan. Älä sure, me pidämme sinusta huolta. Ensimmäiset pisteet: viisi.

2355 Tarkastetaan vauva yhdessä vanhempien kanssa. Äiti ponnistaa istukan hienosti. Episitomian lisäksi ei repeämiä. Ommellaan. Kohtu hyvin supistunut, napakka. Äiti kääntyy kyljelleen imettämään ja vauva alkaa heti hienosti imeä rintaa.

Oi mikä tehokas ote sillä on, se on Oikea Pikku Nahkiainen. Toisista pisteistä Pöpöläinen saikin täyden kympin.
Poika syö, me syömme ja nautimme lääkekonjakkimaljojamme. Makoilemme synnytyssalin parivuoteessa ja katsomme sotkuista taistelutannerta huoneen toisessa päässä. Eipä ihme, että ne hoitajat olisivat halunneet vaihtaa lakanani! Tekstiviestit lähimmälle kotiväelle, muut saisivat odottaa aamuun. Kätilö ja harjoittelija lähtevät, saamme jäädä synnytyssaliin kolmestaan vetämään henkeä.

0300 Äiti kävi reippaasti suihkussa. Lapsi imenyt oikella imutekniikalla. Isä pesi ja puki poikansa. Jäntevä ja hyvä-ääninen poika.
0320 Onnellinen perhe tuli osastolle. Äidin kohtu hyvin supistunut, jälkivuoto normaali. Käyvät lepäilemään.

Hiippailemme perhehuoneeseen öisiä käytäviä pitkin. Ulkona on satanut lunta. Käymme sängyillemme, kätilö toivottaa hyvää yötä. Mieleeni nousee vielä yksi kysymys: -Apua, mitä mä sitten teen, jos se rupeaa itkemään? -Otat rinnalle, vastaa kätilö.

Kertomusta II

No niin. Selitystä kehiin.

Synnytys…. sitähän tuli odotusaikana kovasti mietittyä, vatvottua, pelättyä, suunniteltua, ja lopulta jopa toivottua. Pöpöläisen syntymän jälkeen jokunen lukija kyseli, miten kaikki itse asiassa oikein menikään. Muutama blogitoverikin näytti kirjoittavan omien synnytyksiensä kulusta ja tapahtumaan liittyneistä fiiliksistään. Itse en saanut ajatuksiani sellaiseen järjestykseen että niistä olisi tullut mitään järjellistä tekstiä. Niinpä päätin, että palaisin asiaan vasta Pöpön yksivuotispäivänä.

Eilen sitten kaivoin Kätilöopiston paperit esille ja kirjoitin pitkähkön referaatin synnytyskertomuksesta joillakin omilla ajatuksilla höystettynä. Aamulla luin kertomukseni netistä uudelleen ja tajusin, miten raa’alta ja pelottavalta sen täytyy tilanteesta ulkopuoliselle kuulostaa. Tiedättehän: sen, mitä ei ymmärrä, tiedä tai näe, täyttää omalla mielikuvituksellaan. Missään nimessä en olisi halunnut pelästyttää ketään tai aiheuttaa lisää paineita niille, jotka jo nyt suhtautuvat mahdolliseen tulevaan synnytykseensä jännityksellä.

Joten päätin sensuroida kirjoitukseni ja sen myötä katosi myös yksi kommenttikin, (Sorry, Outi!). Palaan synnytysasioihin vielä, mutta teen sen nyt omin sanoin ja yritän kertoa kokemuksestani kokonaisvaltaisemmin, pelkkiä lääketieteellisiä faktoja kertoen uuden ihmisen syntymän herkät ja kauniit vivahteet jäivät lähes huomaamatta. Pysykää linjoilla.

Sekaisin

Joulu tuli, meni, vuosi vaihtui. Juhlakausi ei mennyt ihan putkeen, sillä sairastimme vatsataudin ja joululomakiertueemme joutui palaamaan matkan päältä etuajoissa kotiin.

Päivien ja öidenkin kuuma puheenaihe on vieroitus. Yösyönnit jatkuvat edelleen yhtä tiheinä. Hyvinä öinä tankilla käydään neljästi, tavallisesti kuitenkin kuutisen kertaa. Tuntuu, että en jaksa näitä reikäisiä öitä enää pitkään. Jo illalla alan pelätä, millainen seuraavasta yöstä tulee. Nukutuksista on tullut aikasempaa vaikeampia: iltasyötöstä unenpöpperöinen Pöpöläinen ei suostukaan enää siihen, että siirrän hänet omaan sänkyynsä nukahtamaan, vaan nostaa päänsä ja alkaa protestoida ensin itkien, sitten huutaen ja potkien. Kun myöhemmin illalla tulen makuuhuoneeseen nukkumaan, Pöpöläinen herää – luultavasti hajuuni, sillä tulostani ei synny minkäänlaista ääntä.

Yölliset kutsuhuudot toistuvat täsmällisesti joko tunnin tai puolentoista välein unisykliä noudattaen. Jokaista itkua mies yrittää aluksi tassuttaa rauhoittavasti, mutta tassutus onnistuu yleensä vain yhden kerran yössä. Useimmiten itku yltyy nopeasti raivoisaksi karjunnaksi ja siitä hysteeriseksi huudoksi, potkinnaksi, ryöminnäksi ja pyörinäksi joka ei isän konstein lopu. Jotta pääsisimme nopeasti takaisin uneen, otan Pöpöläisen rinnalle – ja hetken juomisen jälkeen uni jo tuleekin, hyvässä tapauksessa meille kaikille.

Pää kuumana yritän miettiä, mikä auttaisi. Pitäisikö Pöpöläisen sänky siirtää toiseen huoneeseen, jotta emme vahingossa heräisi toisiemme ähinöihin? (Kuinka sitä jaksaisi siellä käydä roikkumassa sängyn laidalla?). Pitäisikö minun muuttaa toiseen makuuhuoneeseen ja jättää yörauhoittelut kokonaan miehen tehtäväksi ja tulla imettämään vain, kun mikään muu ei todella auta (Korvatulpat korvissa alakerrassa valvominen ja lapsen itkun pelkääminen ahdistaa jo ajatuksenakin!). Tuntuu kuin mikään annetuista vinkeistä ei toimi meillä. Pelkään, että tilanne vain pahenee hampaiden tulon ja kävelemisen oppimisen myötä. En jaksa enää uskoa tilanteen korjautuvan. Tuntuu, kuin olisimme syöksykierteessä, josta emme pääse pois.

Ehkä Pöpöläisen kiivas imeminen kertoo, että nyt ei ole oikea aika syöntien vähentämiselle: ehkä eroahdistus on pahimmillaan, työhönpaluuni on vähentänyt päivänajan seurusteluamme, hampaitakin pukkaa. Olen jo useampaan kertaan yrittänyt tsempata itseäni jaksamaan vielä tämän tammikuun – jospa sitten olisimme sitten taas hieman eri vaiheessa ja vieroituksella olisi paremmat mahdollisuudet onnistua.

Viime yönä näin sitten tästä kaikesta todella pelottavaa unta.

Unessa harhailin Hesan keskustassa tarkoituksenani mennä mahdollisimman pian Meilahteen laivalaiturille josta appivanhempani olisivat viemässä meitä kesämökkisaarelleen veneellä. Kaikki vain tuntui menevän päin mäntyä. Ensimmäisessä välähdyksessä olin Hakaniemen metroasemalla. Aseman liukuportaat olivat kadonneet ja tilalla oli metallinen läpinäkyvä pelottavan jyrkkä pyöreä portaikko, jota pitkin en uskaltanut laskeutua metrotasanteelle. Siinä portaiden yläpäässä seisokellessani näin, kuinka nuori poika tuli metrosta, lähti kiipeämään portaita ylös ja päästyäni samalle portaalle kuin minä, heittäytyikin tarkoituksellisesti alas metrotasanteelle – ja kuoli.

Seuraavassa välähdyksessä olin Töölössä pyrkimässä kolmosen ratikkaan. Kaikki pysäkit olivat kuitenkin katutyön takia muuttuneet metrin syvyiksi kuopiksi, joihin olin upota.

Sitä seuraavaksi harhailin etsien nelosen ratikan pysäkkiä, mutta kadulla vastaan tullut mies kävikin ahdistelemaan minua. Yritin päästä hänestä eroon huutamalla muita pysäkilläseisojia apuun. Kukaan ei kuitenkaan tehnyt elettäkään auttaakseen.

Seuraavassa tilanteessa olin psykiatrisessa sairaalassa – hoidettavana. Minut oli kuulemma korjattu psykoottisena kadulta. “Olit monessa vaarallisessa tilanteessa ja olisit voinut päästä hengestäsi”, hoitaja kertoi. Olin helpottunut – tuntui kuin pitkä kujanjuoksu olisi päättynyt turvaan. Kysyin, olisiko paikalla jotakin vanhempaa hoitajaa, jonka kanssa voisin keskustella. “Mistä asioista?”, kysyi hoitaja. “No äitiydestä ja vaikka siitä, miten olen epäonnistunut imetyksen lopettamisessa”. Kohta mieheni tuli tapaamaan minua Pöpöläinen sylissään. Mukanaan heillä oli valkoisesta sääskiverkosta tehty prinsessan viitta ja foliosta tökerösti tehty kruunu.  Olin kuulemma kulkenut kaupungilla niihin pukeutuneena.

Heräsin helpottuneena ja säikähtäneenä, kun Pöpöläinen parahti maitoitkuunsa. Kertooko alitajuntani, että kuljen väsymyksen äärirajoilla?

Lapsista ja aikuisista

Viime viikolla tapasin erästä ystävääni. Jo hyvän aikaa istuttuamme hän kysyi varovasti: “Tiedän, että tämä on aika henkilökohtainen kysymys, mutta mistä sinä tiesit, että haluat lapsia?” Tuon keskustelunavauksen jälkeen meillä ei ollut puheenaiheesta puutetta. Hän tuntui miettivän samoja asioita kuin mitä olen viimeiset kymmenen vuotta joko yrittänyt työntää pois mielestäni tai pähkäillyt enemmän tai vähemmän kuuluvasti. Erityisesti häntä poltteli, että millä linjalla hän, tiukalla kurilla ja kädellä kasvatettu, osaisi kasvattaa omia lapsiaan.

Niinpä. Toivon todellakin, että osaisin itse tarjota omalle lapselleni enemmän rohkaisua ja rakkautta, kuin mitä tunnen omilta vanhemmiltani saaneeni. Mutta hankala on kauhalla antaa, jos on itse lusikalla saanut. Välillä tuntuu, että raamatullinen ilmaisu ”isien pahojen tekojen ulottumisesta kolmanteen ja neljänteen sukupolveen saakka” on synkeä loitsu, jonka rikkominen on lähes mahdotonta.

Mutta yhtä asiaa en odotusaikana näitä asioita pohtiessani ottaa huomioon. Nimittäin fysiologiaa. Siis sitä, mitä raskaus- ja imetyshormonit tekevät: sitä väistämätöntä hoitamisen tarvetta, joka minuun on tullut. En todellakaan tiennyt, että tulisin tuntemaan lapsen itkun itsessäni fyysisesti, lähes kipuun verrattavana asiana. Tai että lapsen ääntelehtiessä maito nousisi rintoihin niin, että tunnen kouristuksen itsessäni. Luonto on kirjoittanut minuun oman, elämää suojelevan ohjelmansa.

Onneksi on myös siippa, jolla on toisenlainen, varmasti rakkaudellisempi lapsuuden eväsreppu mukanaan.

Ehkäpä meillä on tarjota ihan hyvä tavallinen koti.

—

Isänpäivä meni hienosti. Olin hankkinut lahjaksi isälle ja pojalle samanlaiset, tietysti hiukan erikokoiset Reino-tossut, joista isä ilahtui ja lapsi kummastui: Miksi ihmeessä jalkoihin pitää laittaa tuollaiset lärpäkkeet? Huis, kaaressa pois! Yhdellä potkaisulla.

Päivän kokkaukset tuottivat jo etukäteen ahdistusta, mutta onneksi suurpiirteinen Mies ei välittänyt, vaikka paahtopaisti maistui vanhalle ja ratatouille kerättiin yhdessä vaiheessa lattialta takaisin kippoon. Sitä painajaisia jo aiheuttanutta kermakakkua en sitten tehnyt tälläkään kertaa, vaan tyydyimme piirakkaan.

Mahdollisuuksien viikko

…Ja kuinkas sitten kävikään?

Mahdollisuuksien maanantai alkoi mukavasti. Kun me Pöpön kanssa heräsimme, mies oli jo lähtenyt töihin. Koska jääkaapissa oli edellisiltana leivottua omenapiirakkaa, kutsuin naapurin yksinasuvan papan luoksemme aamukahville. Mikäpä sen kivempaa: aurinkoinen kiireetön aamu, tuoretta kahvia, omenapiirakkaa ja kivaa kahviseuraa.

Mutta sitten iltapäivällä mies tuli töistä kotiin ja valitti kipeytynyttä polveaan. Terveyskeskuspäivystyksen ja seuraavan aamun lääkärissäkäynnin jälkeen ukkoparka passitettiin sairaalaan niveltulehdusepäilyksen vuoksi. Olemme siis saaneet pärjäillä Pöpön kanssa kahdestaan. Ensimmäiset päivät menivätkin hiukan kurjissa tunnelmissa. Huolta ja murhetta riitti, kun sairaalassa ei tunnuttu saavan edes diagnoosia tehtyä. Voi kuinka pitkiltä päivät tuntuvatkaan, kun ei tiedä, milloin toinen pääsisi takaisin kotiin.

Selvisimme kuitenkin alkuikävästä ja ukko on nyt jo paremmassa kunnossa, vaikkakin edelleen siellä sairaalassa. Olemme Pöpöläisen kanssa yrittäneet tavata joka päivä kavereita, tehdä kauppareissuja ja keksiä pieniä menoja, jotta aika kuluisi jouhevammasti. Kävimme kertaalleen sairaalallakin, mutta koska kyseessä on infektiotautien osasto, siellä ei kannata vierailla lapsen kanssa.

Lisäväriä tilanteeseen toi keskiviikkoiltana nikottelemaan alkanut pyykinpesukone. Masiina on muutenkin jo saattohoidossa, on kovin vanha ja pieni ja onneton linkoamaan, joten tilanne ei tullut yllättäen eikä pyytämättä. Mutta ajankohta on ehkä hiukan heikko. Nyt on sitten pika pikaa metsästettävä uusi sopiva kone ja tilattava se tuonteineen ja asennuksineen.  Ja sitä ennen pestävä pyykkiä naapurissa.

Kotihommat ovat kasautuneet aika lahjakkaasti: pyykit, tiskit, lehdet, lelut ja puklurätit  ajelehtivat pöydillä, lattioilla, nurkissa. Tänne saisi tilata puskutraktorin joka raivaisi lattiat tyhjiksi. Ketään ei kehtaa kutsua kylään ja itsekin on kohta paettava tätä näkyä.

Toinen pari käsiä olisi lapsosen kanssa väliin aika tarpeen… yksin lapsen kanssa ollessa kun ehtii siivota vain viisi minuuttia kerrallaan. Pöpöläinen tuntuu tällä haavaa tarvitsevan vielä aikaisempaa enemmän seuraneitiä: kaveri kun on varsin nokkela kääntämään itsensä  mahalleen, mutta ei pääse vielä omin avuin takaisin selälleen. Sätkyttelevä koppakuoriainen tarvitsee jatkuvaa päivystäjää auttamaan maailman jälleen oikein päin paikoilleen. 

Mutta vaativuudestaan huolimatta tämä viikko on jollakin jännällä tavalla lähentänyt minua lapseeni. Alkuviikon ahdistus on haihtunut ja olen jo paljon paremmalla mielellä. Ehkä tämä totaalinen kahdestaan jääminen on osoittanut minulle, että vastoin odotuksiani pärjäänkin lapseni kanssa. Että me osaamme olla toistemme kanssa. Että ei tässä olekaan mitään hätää.

Muistoja

Eilen mies puhkesi puhumaan: “Muistatko synnytyksen? Se oli kamalaa puuhaa. Minua pelotti, että sinä et selviä siitä. Ei sitä tullut ajateltua lasta ollenkaan. Kunhan vain sinä selviäisit.”

Itsekin siinä kivuissani ehdin ihmetellä, miten vähän tuli ajateltua syntyvää lasta ja hänen hyvinvointiaan.

Nyt on kyllä ihan toisin. Pelkkä ajatuskin pienestäkin kivusta, joka Pöpölle aiheutuisi, on vaikeaa kestää. Otamme osaa b-hepatiitti -rokotustutkimukseen ja kyllä oli äidillä sietämistä kun lasta piikitettiin.

Monena päivänä olen myös miettinyt raskaudenaikaisia mielikuviani tästä lapsesta. Jotenkin on vaikeaa ajatella, että tämä on se lapsi. Ihan kuin raskausaikana olisi ollut kyseessä eri lapsi kuin nyt. Kyse ei ole mistään hyvä/paha -akselista vaan jostakin muusta. En osaa sanoa mistä.