Tervetuloa tahto

Houston, we have a problem. Tai ainakin haaste.

Pöpöläinen, eilen vielä vauva. Tänään omatahtoinen taapero. Muutama viikko sitten panin ensi kertaa merkille, kuinka Pöpöläinen osasi käyttää ei-sanaa oman tahtonsa ilmaisemiseen. Ei, tänne ette saa tulla. Minä haluan leikkiä täällä yksin. Ei, en ota enää. Ei, ei ei puuroa! Ei, mene pois.

Kaikkea tätä voi yhdellä sanalla sanoa. Tuolloin olin hyvilläni siitä, että pieni poikamme on kasvanut taas pykälän verran ja osaa jo komennella meitä.

Mutta…. nyt lomani aikana Pöpöläisen oma tahto yhdistettynä alati läsnäolevaan maitobaariin on aiheuttanut räjähdysherkän tilanteen. Olen imettänyt Pöpöläistä tähän saakka osittain kai hyvityksenä siitä, että olen niin paljon poissa päivisin. Pidin imettämistä lahjana lapselle, joka ei saa äitinsä syliä joka käänteessä. Ja mikäs siinä, silloin kun imuttelu on pysynyt osana aamu- ja iltaseremonioita. Mutta nyt ne äidin ihanat roikkutissit ovat saatavilla aamulla, aamupäivällä, keskipäivällä, ennen unia, heti unien jälkeen, illansuussa, ennen unia, yöllä… Kaiken aikaa. Niitä lutkutellaan tyytyväisenä varttitunti toista, sitten varttitunti toista. Ja senkin jälkeen, jos yritän saada pienen nahkiaisen pois rinnalta ennen hänen omaa päätöstään, ollaan loukkaantuneita. Moinen syöminen tuhoaa täysin ruokarytmimme ja sitä myöten unirytmimme. Yöunet ovat taas pätkittäisiä. Onhan se äidinmaito niin ihanaa herkkua, että sitä kannattaa herätä pyytämään vaikka ei sitä saisikaan. Viime yönäkin kävimme kolme kamppailua aiheen tiimoilla. Pisin niistä kesti tunnin.

Kun pientä tahtoihmistä yrittää saada unohtamaan aivoituksiin nousseen tissikuumeen, niin siitä seuraa kohtaus: hyeenamaista HUUTOA, thainyrkkeilijämäistä POTKIMISTA, klassista LYÖMISTÄ, kaikenlaista RAIVOA, jäykäksi/lötköksi valahtamista, pään lattiaan hakkaamista. Junassa. Puistossa. Kotona. Ihmisten ilmoilla tai vain ihan kahdestaan. Ja kun kohtaus ei tahdo mennä millään ohitse, vaan jatkuu ja jatkuu, ehkä laimenee hetkeksi alkaakseen sitten taas uudelleen. Äitiä ahdistaa, ketuttaa, hävettää, tympäisee, huolestuttaa, ahdistaa, ketuttaa, hävettää, hävettää, hävettää. Ai niin, ja hävettää.

Oijoivoi joi oi.

Tämä tarkoittaa vain yhtä asiaa: tissittely on tullut loppuunsa. Nyt alkaa vieroitus. Hyvät neuvot ovat tarpeen!

Pienen kanssa matkustamisen huomioita

Turvaistuin

* lentokoneessa

Pöpöläisemme on jo liian iso ja menevä sullottavaksi lennon ajaksi ns. baby basketiin, jollaisia voi joillakin lennoilla etukäteen tilata vauvoille. Sain kuitenkin idean kysyä lähtöselvityksessä, josko koneesta löytyisi niin paljon tilaa, että saisimme viereemme tyhjän paikan, johon voisimme kiinnittää turvaistuimen ja antaa Pöpöläisen matkustaa siinä. Koska matkustimme päivälennoilla, tyhjää tilaa oli mennen tullen yllin kyllin ja saimme turvaistuimelle oman paikan. Tämä osoittautui napakymppiratkaisuksi: Pöpöläinen matkusti tyytyväisenä omassa tutussa istuimessaan, rauhallisena kuin viilipytty, nähtävästi ymmärtäen, että tämä on hänen oma paikkansa, jossa istutaan rauhallisesti. Olin etukäteen pelännyt, miten lentomatkat menisivät, jos joutuisimme pitelemään poikaa sylissä: veikkaanpa että se olisi ollut pitemmän päälle todella vaikeaa. Sylissä kun Pöpöläinen kiermustelee, vääntelehtii, haluaa seisomaan, haluaa kävelemään, haluaa taputtaa edessä istuvan päälakea, kurkistaa penkkien välistä takariville.

* autossa

Meille oli selvää, että ottaisimme Pöpöläiselle turvakaukalon mukaan tälle matkalle. Olisimme voineet vuokrata turvaistuimen myös paikan päältä, mutta halusimme ottaa oman istuimen mukaan lentokonetta varten. Hänen vauva-aikojensa turvakaukalo ei ole jäänyt vieläkään liian pieneksi, joten jätimme isomman
turvaistuimen mukaan ja reissasimme kevyemmällä turvakaukalolla. Turvakaukaloa tarvittiin lomalla tehtäviä pitempiä automatkoja varten. Jäin kuitenkin miettimään, miten muut vanhemmat tekevät, jos lomaan liittyy useita pieniä taksimatkoja kaupungilla, käykö sitten niin, ettei turvakaukaloa tule raahattua mukana, koska sille ei ole kaupungilla säilytyspaikkaa? Kätevää olisi, jos käyttäisi sellaisia rattaita, joissa kaukalo voidaan integroida runkoon. Mutta kun lapsi kasvaa, ei hän enää sovi kaukaloon ja tarvitsee oikean turvaistuimen? Miten perhe sitten matkustaa turvallisesti vilkkaassa kaupunkiliikenteessä?

Miten saada lapsi jaksamaan

Otimme mukaan runsaan varaston herkkuja: maissinaksuja, muumikeksejä, rusinoita, joilla tsemppasimme pientä matkalaistamme lentokoneessa, tungoksessa, jonoissa ja muissa tylsissä tilanteissa. Ostimme matkaa varten myös pari uutta kiinnostavaa lelua sekä hiljoonabiljoona läppää sisältävän läppäkirjan, jonka kanssa puuhatessa saatiin aina kulumaan tovi jos toinenkin. Kaikessa auttoi se, että aikuisia oli mukana useita, jolloin aina joku jaksoi/ehti/saattoi ottaa väsyneen lapsosen erikoishuomaansa.

Ruokapurkit, vesipullo, vaipat, käsipyyhkeet

Nämä olivat ne arkielämän tärkeät, joita ei saanut unohtaa majapaikkaan. Roudasimme kilokaupalla Pilttejä mukanamme, jotta nirsoksikin välillä heittäytyvä lapsemme saisi varmasti hänelle kelpaavaa ruokaa. Hätävarjelun liiottelua ehkä, mutta kun yritimme ruokkia Pöpöläistä myös paikallisilla oikeilla aikuisten
ruoilla, menestys oli varsin laihaa.

Aurinkosuojat

Pienelle oma aurinkorasvansa, jota laitettiin ahkeraan. Mutta miten saada lapsi hyväksymään päähänsä lippahattu tai mikä vielä kauhempaa, aurinkolasit? Pöpöläinen nakkasi ne kymmenessä sekunnissa rattaista ulos. Tyydyimme vain vetämään rattaiden kuomua syvempään niin, että suurin osa auringon säteistä ei pääsisi porottamaan suoraan kohti.

Ruokailut

Meidän aikuisten lomafiilikseen olisivat kuuluneet pitkät ja herkulliset lounaat tai päivälliset. Nyt taas tilanne oli toinen. Ruoka-aika ja -paikka tuli valittua useimmiten sen perusteella, että siellä olisi tilaa heti, siellä olisi lapselle mukavaa viihdykettä katseltavaksi (kuten akvaario, joka oli heti iso hitti), paikka ei näyttäisi liian hienolle, jos Pöpöläinen innostuu hihkumaan tai vinkumaan liian äänekkäästi ja mikä tärkeintä: ruoka tulisi nopeasti. Varsinkin tuo jälkimmäinen oli vaikeaa arvioida oikein. Puolen tunnin odotus tuntui olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, ja siinä vaiheessa Pöpöläiseltä oli loppunut jo kaikki mielenkiinto naksuihin, leluihin, akvaariokaloihin ja mihin ikinä. Sitten jonkun seurueesta oli vain lähdettävä työntelemään lasta rattaissa ja jatkettava omaa ateriaansa myöhemmin, kun joku vuorostaan viihdyttää lasta. Yhtenä päivänä saimme lounasseuraksi toisen lapsiperheen, ja oli ilmiselvää, että toisen samanikäisen seura tsemppasi molempia lapsia jaksamaan. Vekarat olivat aika söpöjä yrittäessään juottaa toinen toisiaan omista pienistä juomamukeistaan…

Syöttötuolissa istuminen, silloin kun sellaisia joistakin paikoista löytyi, saattoi lisätä lapsen jaksamista. Sack ‘n seat -matkasyöttötuoliä käytimme lähinnä majapaikoissamme, emmekä kahviloissa tai ravintoloissa.

Aika pian me aikuiset kuitenkin tajusimme, että päiväruokailut kannattaa hoitaa mahdollisimman nopeasti ja eleettömästi, nukuttaa lapsi illalla aikaisin ja keskittää herkuttelutarpeet ilta-aikaan… Siitä tietysti seurasi, että lapsi heräsi seuraavana aamuna kukonlaulun aikaan ja vanhemmilla olisi vielä uni painanut silmää, mutta mitä siitä, eipä tätä lomaa oltu nukkumista varten suunniteltukaan…

Matkalle mieli

Ollaan lähdössä pienelle kevätlomalle ensi viikolla. Jännittää, pääsemmekö ylipäätänsä lähtemään. Pelkään että tuttavapiirissä riehunut karrrrmea yrjötauti iskee juuri lähtöä edeltävänä yönä. Olen mahtikäskylläni kieltänyt miestä viemästä lasta perhekerhoihin tai muskariin tällä viikolla, jotta minimoisimme tartunnan lähteet. Harmi vain, että lauantaina joudumme osallistumaan Pöpöläisen pikkuserkun synttäreille. En keksi mitään hyvää tekosyytä olla poissa, enkä kehtaa esittää tätä varsinaistakaan syytä. Sieltä muiden samanikäisten joukosta se tauti kuitenkin tulee.

Samaan aikaan, kun en oikein usko, että pääsemme edes lähtemään, olen kuitenkin  yrittänyt saada itseäni matkustamismoodiin. Omat suosikit -blogista bongasin linkin Äitiharjoittelijan kirjoitukseen,  jossa kerrotaan kokemukseen pohjautuen, mitä pienten lasten kanssa ei kannata edes ajatella tekevänsä matkalla. Ja kiellettyjen asioiden listasta löytyi useampikin sellainen, mitä olemme matkallemme suunnitelleet: ajomatkoja pieniä polveilevia maanteitä pitkin, useampia kohteita yhdelle päivälle, keskiaikaisten kaupunkien läpikävelyä ja ihailua ja ravintolassa syöntiä iltakahdeksan jälkeen.

Uh huh. Hiki nousi otsalle. Uskon että Mies ja minä osaamme tarpeen tullen joustaa, jotta pienperheemme hyvä matkamieli säilyy. Toivottavasti myös matkakumppaninamme oleva lapseton ystävämme jaksaa ymmärtää pientä despoottiamme, jonka tarpeet sanelevat päiväohjemamme etenemisen. Muistan nimittäin, kuinka itse pari vuotta sitten vielä kovasti ihmettelin ja tuhahtelin sitä, miten lapsiperheet noudattavat niin orjamaisia tapoja ja aikatauluja.  Joku ystävistäni yritti valistaa minua kertomalla, että se on pitemmän päälle kaikkien etu. En ymmärtänyt, vaan ärsyynnyin siitä, kun kaikki oli niin vaikeaa ja mahdotonta: iltapäivätreffejä puistoon oli vaikea saada tehtyä, koska paikalle ei pääse, koska raitiovaunuun ei mahdu vaunuilla ja meidän Sakari nukkuu siihen aikaan päiväunet ja että sitten unien jälkeen pitäisi ensin syödä ja kotona pitäisi olla heti takaisin, koska iltapuuro pitää syödä jo seitsemältä.  Juupa juu. Nyt sitä sitten ollaan itsekin tässä samassa pisteessä: selitettelemässä muille, miksi asiat kannattaa nyt tehdä näin, jotta kaikilla voisi olla mukavaa…

Vuosi väliä

Uskomatonta, mutta totta: Pöpöläinen on kovaa vauhtia tulossa yhden vuoden ikään!

Ajatukseni seilaavat ahkerasti vuoden takaisissa tapahtumissa. Tänään on tasan vuosi siitä, kun otimme viimeisiksi jääneet mahakuvat. Niitä sitten lähetin ystävilleni sähköpostissa ja motkotin samalla, että missään ei tunnu siltä, että mitään alkaisi tapahtua. Niin sitä voi olla onnellisen tietämätön oman kehonsa liikkeistä – seuraava päivä tuli jäämään viimeiseksi raskauspäiväkseni…

Viime viikolla olen melkein saanut itselleni aikaiseksi jännetuppitulehduksen käymällä läpi vuoden varrella Pöpöläisestä otettuja valokuvia. Tarkoituksenani on valita parhaimpia otoksia kehitystö varteb ja koostaa niistä yksivuotiskollaasi, jossa olisi yksi osuva kuva kultakin kuukaudelta. Uuh. Kuvia on paljon, mutta niiden laatu on varsin kirjavaa. Ensimmäisten kuukausien aikana otetut kuvat näyttävät onnistuneen parhaiten – johtunee varmaan paljolti siitä, että kuvattava ei osannut vielä karata kuvasta pois. Muutaman vuoden takaisella ja erittäin hitaalla digikameralla, joka ottaa kuvan noin kaksi sekuntia napin painalluksen jälkeen, ei oikein tee lasta kuvatessa mitään. Kesän jälkeen otetuista kuvista suurin osa on kummallisia suhahduksia, joista voi päätellä, että jotakin merkittävää/mukavaa/kummallista tapahtui hetki sitten. Onneksi tajusin joulun alla investoida parempaan kameraan, joten tämän vuoden puolella otetuissa kuvissa on sentään tunnistettavia ihmisiä.

Näin jälkeenpäin harmittelen, miksi en hoksannut kuvata Pöpöläistä säännöllisesti vaikka aina joka kuukausi syntymäpäivän aikaan, ja kirjoittaa samalla pari riviä muistiin kuluneen kuukauden virstanpylväistä. Nyt nimittäin pelkään jo unohtaneeni osan tärkeistäkin asioista. Eilen illalla yritin kaivella muistini syövereitä ja koostaa tuota kuukausittaista kirjoitusta siitä, mitä mikin kuukausi tämän ensimmäisen vuoden varrella on tuonut tullessaan, millaisia asioita Pöpöläinen on oppinut, mitä olemme tehneet yhdessä ja mitä perheellemme on kuulunut. Kaikkein vaikeinta oli muistaa, miten päivämme kuluivat ja miten Pöpöläinen kehittyi kahden-kolmen kuukauden iässä. Onneksi blogimerkinnät, kalenteriin merkityt menot, valokuvat, videot ja vauvakirjankin pienet muistiinpanot palauttivat osan arjesta mieleen.

Meille on tulossa oikea juhlakierre, sillä olemme päätyneet juhlimaan Pöpöläisen yksivuotissynttäreitä monessa osassa ystävien ja eri puolella Suomea asuvien sukulaisten kesken. (Tästä oppineena olen jo päättänyt, että ensi vuonna on tasan yhdet juhlat, ja jos niille ei pääse, niin oi-voi!)

Oikea juhlapäivä on nyt keskiviikkona, ja perjantai-iltana vietämme pieniä lastenkutsuja muutaman lähimmän vauva- ja taaperokaverin kesken. Yritin tuossa surffailla ja etsiä sopivia vinkkejä ihan pienten lasten tarjoiluihin. En oikein onnistunut, sillä löytämäni ohjeet olivat tarkoitettuja isommille lapsille. Juhlatarjoiluni uhkaavat kilpistyä lajitelmaksi hedelmäsoseita ja maissinaksuja. Onko parempia ehdotuksia?

Tylsistynyttä porukkaa

Pitäisikö sitä jaksaa aina olla sen lapsen kanssa, kysyy ystävä. Ja minä mietin… ja mietin ja mietin. 

Pöpöläinen ja varmasti suurin osa ikätovereistaan vaativat hoitajiensa huomiota lähes katkeamatta. Horjuva ja huojuva pystyasento yhdistettynä sinnikkääseen tutkijaluonteeseen ja rohkeaan uteliaisuuteen tekevät sen, että peräänkatsojan on parempi olla siellä perässä, siis metrin etäisyydellä seikkailijasta joko nappaamassa kiinni kaatuvasta lapsosesta tai siitä esineestä, joka on tulossa romisten niskaan.

Huomaan kuitenkin, että minun on vaikea pysähtyä olemaan juuri siellä, missä kulloinkin olen. Ajatuksissani nimittäin listaan jo tekemättömiä töitä ja soittamattomia puheluita, mietin kauppalistaa, kuikuilen lehteä, kuuntelen televisiouutisia, yhtäkaikki siis haikailen aina jonnekin muualle.

Mietin kyllä, että jaksavatkohan ne muutkaan äidit keskittyneesti näyttää lapselle maailmaa, sanoittaa esineitä ja kokemuksia, ojennella esineitä ja olla seuraneitiä. Luultavasti eivät jaksa. Siitäkin huolimatta moitin itseäni, jos katselen lapsen olan yli televisiota tai pakkaan Pöpöläisen autoon ja vien meidät kauppakeskukseen ihan vain saadakseni aikamme kulumaan paremmin. Etten vain pakenisi lasta ja kanssakäymistämme?

Eräänä unettomana iltana puhun tästä miehen kanssa. Mies on sitä mieltä, että kyllä pääasiassa pitäisi jaksaa – ainakaan lapsi ei saisi joutua kokemaan kerta toisensa jälkeen,  ettei äiti jaksa kommunikoida hänen kanssaan.

Mutta sitten mietin, mitä oikein tapahtuisi jos meillä olisikin täällä yhden vuosikkaan sijasta kaksi tai kolme lasta. Eipä siinä äiti ehtisi enää rakentaa palikkatornia tai pelastaa pöydän alle vierinyttä palloa kolmattakymmenettä kertaa. Ongelmani taitaa siis olla ihan nykyaikaista mallia. Eipä entisaikojen äideillä ollut aikaa viihdyttää lapsiaan, kun piti hakata avanto auki, hakea halkoja ja tehdä leipätaikina, jotta iltaruoalla olisi syötävää.

Ja sitä paitsi, ei se Pöpöläinenkään aina jaksa meitä. Ihan selvästi lapsikin voi tylsistyä näihin samoihin vanhuksiin ja näihin samoihin olohuoneen nurkkiin. Ja vastaavasti iloita siitä, kun saa välillä leikkiä kaverin erikoisilla leluilla ja seurata isompien lasten touhuja.

Palvelutehtävä

Työkaveri kysyi perjantaina, mitä minulle tulee mieleen ajatuksesta, jonka mukaan vanhemmuus on palvelutehtävä. Hänen vanha ystävänsä oli kertonut saavansa tästä ajatuksesta paljon voimia lapsen kanssa olemiseen, mutta työkaveriani lause ei oikein puhutellut.

Mietimme tätä yhdessä. Paljon kai riippuu siitä, miten tuon palvelu-sanan mieltää. Pahimmillaan mieleen saattaa nousta “vaativa asiakas”, eli pompottava lapsi ja häntä alistuneesti totteleva väsynyt vanhempi. Mieleemme nousi myös karmea 1970-luvun lastenlaulu, jossa lapsi pyytää äidiltään viikkorahaa, jonka äiti kieltää ja laulaa: yhdeksän kuukautta minä kannoin sinua ilman palkkaa.

Palveluammattiin ryhtyviltä monesti toivotaan erityistä suuntautumista palvelualalle ja aikaisempaa kokemusta vastaavista tehtävistä  Tällä kai siis tarkoitetaan, että palvelutehtävässä työskentely vaatii tietynlaista luonnetta, ehkä kärsivällisyyttä, ymmärtäväisyyttä, luonnetuntemusta ja hyvää omaa itsetuntoa. Auts. Pitäisikö äidinkin siis olla tätä kaikkea????

Positiivisesti ajateltuna palvelutehtävä kai voi tarkoittaa lapsen ohjaamista ja opastamista ihmisenä olemiseen, sen iloihin ja vaikeuksiin. Kasvamisessa auttamista. Ihmisenä olemisessa auttamista. Sitähän me kaikki tarvitsemme, olimme sitten pieniä tai isoja lapsia.

Haisukäsiä

Olen aina ollut herkkä kaikille epämiellyttäville hajuille ja yökkäilen kaupan juustotiskeillä, virtsalle tuoksuvissa hisseissä ja hikisten ihmisten lähellä. Uuh, vaikka kuinka pidättäisin hengitystäni ja yrittäisin tsempata, vatsan sisälmykset tekevät u-käännöksen ja pyrkivät yläkautta ulos.

Aiemmin seurasin ihmetellen, miten coolisti äidit pystyvät vaihtamaan ne karrrrseimmankin hajuiset kakkavaipat lapsiltaan. Itse kun olin kuin suoraan jostakin kotivideosta, jossa hengityssuojuksiin pukeutunut isä oksentaa ja lopulta pyörtyy laspsensa vaippoja vaihtaessaan. Nyt olen kuitenkin yllättynyt siitä, miten vähän oman lapsen kakka oikeastaan ällöttää hajultaan. Onhan se toki voimakasaromista, mutta ei nyt sentään niin pahan hajuista kuin mitä muilta tuntuu tulevan. Mistähän tämä johtuu? Siitäkö, ettei se omakaan tuotos itsestä yleensä pahalle haise – ja siitä, että lapsella on samat suolistobakteerit kuin minulla?

Mutta on kuitenkin sellaistakin kakanhajua, jota en haluaisi koko päivää ympärilläni haistaa. Siis miten saisin omat käteni hajuttomiksi? Pöpöläinen kun tapaa tehdä oikeita liisterikakkoja, joita saa sitten pyyhkimisen jälkeen vielä hyvän tovin vesihanan alla liotella ja käsin rapsutella pyllynposkista pois. Pari kertaa olen jopa harjannut takapuolta, jotta saisin ne laastinomaisesti nahkaan tarttuneet laatat irtoamaan. Kun takapuoli hohtaa punaista puhtauttaan, lapsi on ehkä hajuton… mutta äiti ei. Vaikka kuinka pesisin käsiäni mitä tehokkaimmilla käsisaippuoilla, kakan haju leijuu ympärilläni.  Onko a) laitettava keltaiset taloushanskat käteen b)  pestävä kädet tolulla  c) muuta, mitä?

Puutetta

Täältä puuttuu aikaa! Kellä sitä on liikaa, lähettäköön tänne, mieluiten pikapostissa! Myös pienet lahjoitukset tervetulleita!

Mihinkään ei ole nykyään enää aikaa. Saatuani tissitainnutettua Pöpöläisen unten maille mietin, mihin ryhtyisin tällä noin vajaan tunnin “iltavapaallani”. Pyykkiteline pitäisi ainakin tyhjentää ja uudet pyykit laittaa kuivumaan. Fiksu ihminen myös silittäisi pari työpaitaa, ettei tarvitsisi aamulla stressata vaatekaapilla. Keittiötä pitäisi raivata, olohuonetta samaten.

Alakertaan tultuani pyysin Miestä auttamaan lelujen raivauksessa. Hän tarttui tänään postissa tulleeseen Tekniikan Maailmaan ja kieltäytyi kunniasta: ei nyt jaksa, ja olisi kivempi vilkaista lempilehteä. Eipä tuosta voinut edes pahastua, niin samoissa fiiliksissä mennään. Meikäläisen Kodin kuvalehdet (ilmestyy 2 krt kuukaudessa) ja Suomen Kuvalehdet (joka viikko!) jäävät nykyään selailuasteelle. Jokin aika sitten lainasin kirjastosta toiveikkaana viikon pikalainaksi Rosa Meriläisen ja Simo Frangenin mainion kirjan Nollasta Ykköseksi. Taitaa ykkönen ehtiä jo puoleksitoista, ennenkuin saan kirjan luettua. Viikon laina-aika on jo ylittynyt kahdella ja sakkomittari painuu punaiselle.

Niin se vain on, että työ lohkaisee päivästä suhteettoman suuren palan. Ja vaikka olen tämän työhön paluun alun ajan tehnyt lyhyempää päivää, kotonaoloaika on silti lyhyt ja oma vapaa-aika olematon. Työpäivän jälkeen kiirehdin tukka putkella kotiin – Pöpöläisen hereilläoloaikaahan ei ole enää siinä vaiheessa jäljellä kuin kolmisen tuntia. Mitään iltaharrastusta en halua ajatellakaan, sillä se vähentäisi yhdessäoloamme entisestään. (Espanjan kurssilla käyn, koska saan tehdä sen päivällä ja työajallani. Mutta läksyjen tekemiseen onkin vaikeampaa löytää aikaa. Kun viime sunnuntaina paistoi ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon aurinko, mies vei Pöpöläisen vaunukävelylle ja minä jäin tekemään käännöslauseita keittiön pöydän ääreen.)

Lisäksi mietin, osaanko olla läsnä silloin kun olen kotona. Olen ottanut huonoksi tavaksi aukaista telkkarin ja kuikuilla niin hömppä- kuin asiaohjelmiakin Pöpöläisen kanssa pyöriessäni. Eilen tajusin, miten Pöpöläinen ymmärtää minun katsovan tv:tä kiinteämmin kuin häntä – pikkuinen käänsi aina välillä katseensa töllöön nähdäkseen, mikä minua siellä houkuttelee. Auts! Miksi onkaan niin vaikeaa jaksaa keskittyä lapseeni edes sen lyhyen hetken ajan, jonka voisin hänelle päivästäni suoda?

Temppu ja sen tekeminen

Vauvakirjassa kirjoitetaan yömelskauksista: “Miten saa vauvan nukahtamaan ihan ite, omin avuin sinne sänkyynsä? Jollei Elias oo ihan taju kankaalla, kun me se lasketaan sänkyynsä nukkumaan, se nousee pystyyn ja itkee. Eli miten ihmeessä se tapahtuu? Tiedän, että lapsen pitäisi nukahtaa sinne, mistä se sitten jossain vaiheessa yötä saattaa herätä, mutta miten? MITEN.“

Olen ihmetellyt monta monta kertaa samaa asiaa. Meillä pelataan nyt tissipeliä, mutta kohta on keksittävä muita keinoja. Tuttipullosta ei osata juoda. Tutista ei ole apua, se ei ole kelvannut missään vaiheessa.

Arvoisa lukijani, kerro, miten teillä toimitaan! Kaikki pienetkin vinkit ovat kullan arvoisia.

Toivoo nimimerkki

Epätoivoinen äiti

Sekaisin

Joulu tuli, meni, vuosi vaihtui. Juhlakausi ei mennyt ihan putkeen, sillä sairastimme vatsataudin ja joululomakiertueemme joutui palaamaan matkan päältä etuajoissa kotiin.

Päivien ja öidenkin kuuma puheenaihe on vieroitus. Yösyönnit jatkuvat edelleen yhtä tiheinä. Hyvinä öinä tankilla käydään neljästi, tavallisesti kuitenkin kuutisen kertaa. Tuntuu, että en jaksa näitä reikäisiä öitä enää pitkään. Jo illalla alan pelätä, millainen seuraavasta yöstä tulee. Nukutuksista on tullut aikasempaa vaikeampia: iltasyötöstä unenpöpperöinen Pöpöläinen ei suostukaan enää siihen, että siirrän hänet omaan sänkyynsä nukahtamaan, vaan nostaa päänsä ja alkaa protestoida ensin itkien, sitten huutaen ja potkien. Kun myöhemmin illalla tulen makuuhuoneeseen nukkumaan, Pöpöläinen herää – luultavasti hajuuni, sillä tulostani ei synny minkäänlaista ääntä.

Yölliset kutsuhuudot toistuvat täsmällisesti joko tunnin tai puolentoista välein unisykliä noudattaen. Jokaista itkua mies yrittää aluksi tassuttaa rauhoittavasti, mutta tassutus onnistuu yleensä vain yhden kerran yössä. Useimmiten itku yltyy nopeasti raivoisaksi karjunnaksi ja siitä hysteeriseksi huudoksi, potkinnaksi, ryöminnäksi ja pyörinäksi joka ei isän konstein lopu. Jotta pääsisimme nopeasti takaisin uneen, otan Pöpöläisen rinnalle – ja hetken juomisen jälkeen uni jo tuleekin, hyvässä tapauksessa meille kaikille.

Pää kuumana yritän miettiä, mikä auttaisi. Pitäisikö Pöpöläisen sänky siirtää toiseen huoneeseen, jotta emme vahingossa heräisi toisiemme ähinöihin? (Kuinka sitä jaksaisi siellä käydä roikkumassa sängyn laidalla?). Pitäisikö minun muuttaa toiseen makuuhuoneeseen ja jättää yörauhoittelut kokonaan miehen tehtäväksi ja tulla imettämään vain, kun mikään muu ei todella auta (Korvatulpat korvissa alakerrassa valvominen ja lapsen itkun pelkääminen ahdistaa jo ajatuksenakin!). Tuntuu kuin mikään annetuista vinkeistä ei toimi meillä. Pelkään, että tilanne vain pahenee hampaiden tulon ja kävelemisen oppimisen myötä. En jaksa enää uskoa tilanteen korjautuvan. Tuntuu, kuin olisimme syöksykierteessä, josta emme pääse pois.

Ehkä Pöpöläisen kiivas imeminen kertoo, että nyt ei ole oikea aika syöntien vähentämiselle: ehkä eroahdistus on pahimmillaan, työhönpaluuni on vähentänyt päivänajan seurusteluamme, hampaitakin pukkaa. Olen jo useampaan kertaan yrittänyt tsempata itseäni jaksamaan vielä tämän tammikuun – jospa sitten olisimme sitten taas hieman eri vaiheessa ja vieroituksella olisi paremmat mahdollisuudet onnistua.

Viime yönä näin sitten tästä kaikesta todella pelottavaa unta.

Unessa harhailin Hesan keskustassa tarkoituksenani mennä mahdollisimman pian Meilahteen laivalaiturille josta appivanhempani olisivat viemässä meitä kesämökkisaarelleen veneellä. Kaikki vain tuntui menevän päin mäntyä. Ensimmäisessä välähdyksessä olin Hakaniemen metroasemalla. Aseman liukuportaat olivat kadonneet ja tilalla oli metallinen läpinäkyvä pelottavan jyrkkä pyöreä portaikko, jota pitkin en uskaltanut laskeutua metrotasanteelle. Siinä portaiden yläpäässä seisokellessani näin, kuinka nuori poika tuli metrosta, lähti kiipeämään portaita ylös ja päästyäni samalle portaalle kuin minä, heittäytyikin tarkoituksellisesti alas metrotasanteelle – ja kuoli.

Seuraavassa välähdyksessä olin Töölössä pyrkimässä kolmosen ratikkaan. Kaikki pysäkit olivat kuitenkin katutyön takia muuttuneet metrin syvyiksi kuopiksi, joihin olin upota.

Sitä seuraavaksi harhailin etsien nelosen ratikan pysäkkiä, mutta kadulla vastaan tullut mies kävikin ahdistelemaan minua. Yritin päästä hänestä eroon huutamalla muita pysäkilläseisojia apuun. Kukaan ei kuitenkaan tehnyt elettäkään auttaakseen.

Seuraavassa tilanteessa olin psykiatrisessa sairaalassa – hoidettavana. Minut oli kuulemma korjattu psykoottisena kadulta. “Olit monessa vaarallisessa tilanteessa ja olisit voinut päästä hengestäsi”, hoitaja kertoi. Olin helpottunut – tuntui kuin pitkä kujanjuoksu olisi päättynyt turvaan. Kysyin, olisiko paikalla jotakin vanhempaa hoitajaa, jonka kanssa voisin keskustella. “Mistä asioista?”, kysyi hoitaja. “No äitiydestä ja vaikka siitä, miten olen epäonnistunut imetyksen lopettamisessa”. Kohta mieheni tuli tapaamaan minua Pöpöläinen sylissään. Mukanaan heillä oli valkoisesta sääskiverkosta tehty prinsessan viitta ja foliosta tökerösti tehty kruunu.  Olin kuulemma kulkenut kaupungilla niihin pukeutuneena.

Heräsin helpottuneena ja säikähtäneenä, kun Pöpöläinen parahti maitoitkuunsa. Kertooko alitajuntani, että kuljen väsymyksen äärirajoilla?