Piikkiä

…. ja sikainfluenssapiikki tuli sittenkin otettua tänä aamuna. Kun kuulin että työkaveri on menossa viikonlopuksi Pohjois-Suomen sikainfluenssasta kuuluisille alueille käymään, tuli kiire jonon jatkoksi neuvolaan.

Anoppi ehtikin tällä viikolla ja kahteen otteeseen kysellä, että joko olen piikin saanut (eilen oli vasta eka päivä, kun niitä annettiin).

Hieman vain ajatteluttaa se, että tätä(kään) rokotetta ei tietenkään ole testattu raskaana olevilla (no, kuka siihen testiin ilmoittautuisi?).

Entäs jos, jos kyse onkin jostakin meidän sukupolven talidomidi-tapauksesta…. Että muutaman kuukauden päästä, kun niitä sikainfluenssarokotettujen äitien vauvoja alkaa syntyä, huomataan yhtä sun toista kummallista….Tai vasta vuosien päästä todetaan, että näille lapsille on kehittynyt jokin yhteinen syndrooma…

 

 

Vapaita pohdintoja

Nyt tarvitaan Milla Magian kristallipalloa, Pelle Pelottoman tulevaisuuden kurkistuskonetta tai jotakin muuta asiankuuluvaa vimpainta. Huomenna pitäisi osata esimiehelle kertoa, miten pitkäksi aikaa haluan jäädä kotiin lapsia hoitamaan.

Pöpöläistä odottaessani en osannut kuvitella jaksavani kotiarkea siinäkään mittakaavassa, kuin lopulta jaksoin. Olin vain vähää aikaisemmin aloittanut kiinnostavassa uudessa työpaikassa, josta lupailtiin vakituista työsopimusta tietyn ajan sisällä. Minulle oli tärkeää kiinnittää itseni työpaikallani. Samaan aikaan Miehelle oli tärkeää päästä hengähtämään 11 vuoden työputkesta. Meille sopi hyvin, että minä palasin töihin ja mies jäi lasta hoitamaan kotiin.

Mutta nyt ollaan toisissa kuopissa. Minulla on vakituinen työsopimus,  jonka suomin turvin voin jäädä kotiin pidemmäksikin aikaa. Pöpöläisen kanssa opin, miten pitkän tuntuinen mutta kalenterista katsoen lyhyt voi lapsen ensimmäinen vuosi olla.

Eihän minun periaatteessa tarvitsisi tässä vaiheessa ilmoittaa kuin jääväni äitiys- ja vanhempainvapaalle ja ilmoittaa hoitovapaasta sitten kuukautta-paria ennen, kuin työhön pitäisi palata. Toisaalta, koska itselläni on takana tusina pätkätyösuhdetta, ajattelen, että sijaista kohtaan olisi reilua osata sanoa jo nyt, minkä verran suunnilleen aion kotona olla. Saattaisihan myös olla, että tehtävääni saataisiin rekrytoitua  kerralla joku kokeneenpi, kun olisi tarjota pidempää määräaikaisuutta.

Mutta kun … pohdintaa vaikeuttavat noin tusina erilaista z-faktoria…

• Millaiseksi arki kahden pienen kanssa sitten muodostuu?
• Miten tulee pärjänneeksi kahden pienen lapsen kanssa? Miten hanskata kaksi kiehuvaa kattilaa yhtä aikaa?
• Miten jaksaa oman kodin kuvioita? En todellakaan ole edelleenkään pullantuoksuinen äiti, jolle riittävät oman kodin ruutuverhot arjen piristykseksi…
• Saattaapi hyvinkin olla, että tämä toinen lapsi tulee olemaan meille myös viimeinen, ja sitten kun sinne työelämään palaa, siellä saa seuraavat 30 vuotta hyvinkin viettää. Että ehtiihän siellä sitten polkata.
• Kestääkö talous? Asuntolainaa ei kai voi jättää iankaikkisesti lyhentämättä?
• Mies on opintovapaalla, eikä ole selvää, mistä työpaikka opintojen päättymisen jälkeen löytyy. Hänellä onneksi on kyllä ammatti, jolle varmasti löytyy kysyntää vaikka ajat menisivät miten tiukoiksi tahansa. Mutta eri asia on, löytyykö mielekkäitä työtehtäviä…
• Löytyisikö itselle mielekkäitä, kotielämän ohessa suoritettavia työtehtäviä, joista voisi vähän ansaita lisätienestiä kotihoidontuen päälle? (Enkä nyt tarkoita vaate- tai astiamyyntiä tai webbikaupan pitämistä….)
• Hoitovapaata voi pidentää yhden kerran, keskeyttäähän sitä ei saa kuin erityisen painavista syistä. Minun työssäni ei todennäköisesti ole mahdollista palata työpaikalle kesken hoitovapaan, ellei sijainen ole juuri sattunut irtisanoutumaan…
• Toiveena on, että pienintä ei tarvitsisi viedä hoitoon ennen 2,5 vuoden ikää.
• Ja voihan olla, että jahka pojat ovat jo vähän isompia, mieskin haluaa jäädä jo uudelleen kotiin lasten kanssa.

Kun nämä kaikki ainekset pannaan koneeseen ja kammesta käännetään, niin mitä ruutuun tulee?

• Hoitovapaata lokakuuhun 2011 saakka (pieninkin jo 1,5 vuotias). Silloin olisi vielä optio toisesta hoitovapaakaudesta käyttämättä.  Jos vaikka pidentäisi puolella vuodella, maaliskuun 2012 alkuun?  Ja jos sen jälkeen mieskin jäisi vielä puoleksi vuodeksi kotiin? Sitten oltaisiin saatu pienempi 2,5 -vuotiaaksi ja isompi jo 5,5 -vuotiaaksi.

Hurjaa.

Tuntuu kuin puhuisi toisesta maailmanajasta. Siitä, kun ydinvoimasta on jo luovuttu ja maailmanrauha on arkipäivää.

Toisaalta, kun tarkemmin ajattelee – työpaikalla ei varmaan monikaan asia ehdi tuossa ajassa liikahtaa kuin nytkäyksen verran eteenpäin.

Hillittömät bileet

Oltiinpa naapurintytön 3-vee synttäreillä. Kun viisi samanikäistä reikäpäätä pääsee sokerihumalaan, meno on karmeaa.  Lyhyen ajan sisällä tapahtui seuraavaa:

-synttärisankari jäi jumiin leikkimökin yläkertaan, ei päässyt yksin tikasportaita alas eikä saanut leikkimökin ovea sisältä päin auki

- koko synttäriseurue (lapset siis) lukitsivat itsensä leikkimökkiin, eivätkä saaneet leikkimökin ovea sisältä päin auki (miksi hitossa siinä ovessa ei ole kahvaa!)

- pienin vieras tavattiin lukitsemasta itseään työkaluvarastoon. Oli jo vetämässä ovea perässään kiinni mairea hymy kasvoillaan. Sielläpä olisi hetken päästä ollut varmassa tallessa mattoveitsen, ruuvien, naulojen ja monen muun mielenkiintoisen tavaran kanssa.

- pihaportin havaittiin olevan sepposen selällään ja yhden vilkkaimmista lapsista kadoksissa. Säntäilyn, joukkojen liikekannallepanon ja huutelun jälkeen kadonnut löydettiin syömästä raffeleita tarjoilupöydän äärestä. Epäselväksi jäi, oliko kadonnut ollut hetkeäkään kadoksissa vai oliko jo ehtinyt juosta talon ympäri takapihalle.

- kaksi vieraista innostuivat kiskomaan samaa lahjanarua. Narunveto sai myös uuden käänteen, kun toinen vieraista kietoi lahjanarun kaulansa ympärille ja toinen veti siitä täysillä.

- loppujuhlista pari vierasta kaivoi pihan periltä vanhoja listanpätkiä, joilla alettiin hutkia toisia. Ai, silmään sattui, juoksi Pöpöläinen kertomaan. Piilotin listanpätkät.

Ja nämä olivat vain niitä yksityiskohtia, joihin itse ehdin/jouduin puuttumaan.

Vielä loppuillastakin, jo kun olimme olleet hyvän aikaa kotona, Pöpöläisellä oli aivan selvästi vaikeuksia rauhoittua. Iltakylvyssä mukula liukastui kahdesti ammeenpohjalle veden alle, tavalla, josta hän ei olisi yksin päässyt ylös. Säikähdimme molemmat aika tavalla. Nukkumaan mennessä minunkin sydämeni hakkasi vielä tuhatta ja sataa.

Koko päivästä jäi kummallinen olo. Muut vanhemmat olivat lähes rauhallisia, porisivat grilliantimien äärellä ja minä tein kolmen metrin pikajuoksupyrähdyksiä milloin tuohon ja milloin tähän suuntaan.  Katseellani skannasin vaaran paikkoja ja yritin puuttua asioihin heti kun ne kärjistyivät.

Muut varmaan pitivät minua hermoheikkona vanhempana, joka ei luota omaan eikä muiden kakaroihin.

No en tasan luotakaan.

Huomiota

Juuri kun olen saanut itseni aamulla töihinlähtökuntoon ja olen hiippailemassa ulko-ovelle, yläkerrasta kuuluu pienen pojan ääni: “Äidin syliin!” En raaski kurvata ovesta ulos, vaan jään hellittelemään pienen unilämpöisen pojan kanssa. Istumme sylikkäin pitkään ja hartaasti. Ihanaahan se on. Ja ehtiihän sitä seuraavallakin bussilla.

Viikonloppuaamuisin lapsi vaikuttaa epäilevältä. Tukkaa en saa kammata enkä vaatteita pukea, etten vain vaikuttaisi töihin lähtevältä. Vakuuttelemme Miehen kanssa kilpaa, että tänään äidillä on vapaapäivä, eikä äiti mene minnekään vaan on koko päivän kotona Pöpöläisen ja Isin kanssa. Jossain vaiheessa aamua lapsi sitten uskoo, mitä hänelle on yritetty sanoa, ja vapautuu leikkimään itsekseen.

Muutenkin viime aikoina Pöpöläinen on osoittanut tietynlaista äiti-kapinaa.  Pissakupla otsassa kiemurteleva lapsi ei suostu menemään potalle, jos minä häntä sinne kannan, mutta isin kanssa pissat suhisevat pottaan milloin vain.  (Minun syliini on sen sijaan pissattu melkein päivittäin.)

Mietin, mistä oikein on kyse. Teen pitkiä päivä: lähden kahdeksalta ja tulen puoli kuudelta, mutta olen kaikki illat kotona lapsen kanssa. Viikonloppuisinkin olen melkein aina Pöpöläisen seurassa, nytkään en ole edes kaupassa käynyt.  Omaa kahdenkeskistä aikaa Miehen kanssa meillä on viimeksi ollut … hetkinen… kun jätimme Pöpöläisen lastenvahdin huomaan yhdeksi illaksi kolme kuukautta sitten.

Vanhempiensa huomiota tämä lapsi mielestäni saa, onhan hän ollut koko ikänsä kotihoidossa. Mutta mistä tämä viime aikoina tullut uusi “ripustautuminen” kertoo? Enkö huomioi häntä täällä kotona ollessani tarpeeksi? Ovatko ajatukseni jossakin muualla, vaikka olisin fyysisesti läsnä?  Milloin olen viimeksi ihan varmasti keskittynyt häneen, enkä vain leikkinyt leikkimistä?

Miten muut vanhemmat pystyvät tarjoamaan lapsilleen riittävästi huomiota, jos molemmat vanhemmat käyvät töissä, perheessä on muitakin lapsia ja vanhemmat haluavat tehdä joskus jotakin ilman lapsiaan?

Vai mistä tässä on kyse? Onko taas menossa jokin uusi Vaihe, josta en tiedä?

Pääparka

Joka päivä huomaan miettiväni

toista kierrosta,
pikkukakkosta,
uutta yritystä,
toisen lapsen tekoa.

Olen aina tiennyt, että jos lapsien tekoon joskus ryhdyn, haluan niitä sitten useamman. Että joko lapsia ei tule koskaan tulemaan tai sitten niitä täytyy olla useampi.  Lähes ainoana lapsena kasvaneena en halua moista lapsuutta kenellekään toiselle.

Ja nyt tuo lupauksen lunastaminen kaivaa mieltäni. Yhtenä päivänä laskeskelin tuttavaperheitämme, ja tajusin, kuinka suuri osa niistä on yksilapsisia. Todella moni. Näyttäähän tuo elämä noinkin menevän. Aika monessa perheessä on myös kaksi lasta huomattavan suurella ikäerolla. Esikoinen voi olla vauvan tullessa jo esikoululainen.

Eihän minun tietenkään tarvitse itseäni tähän lupaukseen hirttää, mutta …

Kun tuo ykkönen vihdoinkin  osaa syödä ja nukkua, niin, olisiko jo aika?
Kun maaginen kolmeviis tulee kesällä täyteen, niin vielä saattaisi olla mahdollista?
Kestäisivätkö päät – ala- ja yläpää?

Vähältä piti, ettei asia ratkennut luonnostaan. Piti nimittäin käydä apteekissa ostamassa uusi satsi e-pillereitä, mutta suureksi yllätyksekseni farmaseutti ilmoittikin, ettei käyttämääni merkkiä ole toistaiseksi saatavilla, sillä maahantuoja ei jostakin syystä pysty toimittamaan uusia eriä kauppoihin. “Ota yhteys lääkäriisi,” oli neuvo.  Hetken aikaa olin jo valmis ottamaan tämä kohtalon sormena, taivaallisena tietona siitä, että NYT on sen aika. Muutaman päivän päästä kuitenkin kävelin lähiömme pikkuapteekkiin – ja heillä oli käyttämääni merkkiä laatikkokaupalla.

Joitakin viikkoja sitten juttelin tuttavani kanssa. Hän oli järjestelemässä kaikkia pieneksi jääneitä lastenvaatteitaan kirpputorimyyntiä varten. Mieleeni nousivat parin vuoden takaiset keskustelumme, joissa hän kertoi, että toinen lapsi saisi tulla vaikka heti. Varovasti kyselin, että ovatko he varmoja, ettei vauvanvaatteille tule enää omaa käyttöä. Vastaus löi ällikällä: “Meille selvisi, ettemme pysty saamaan lisää lapsia. Se oli yllätys, sillä mitään sellaista ei tullut ilmi, kun odotin poikaamme. Meidän perheeseemme kuuluvat nyt me kolme. Onneksi on näin, eikä niin että meitä olisi vain kaksi.” Sydämeni tykytti ja päässäni suhisi. Sain sähköiskun, joka säikäytti. Niinpä niin.  Noin voisi käydä meillekin. Minä, jolla on aina kaipuu jonnekin muualle, aina hinku jotakin enemmän – olenko osannut täysin nauttia tästä yhdestä, tästä Pöpöläisen pikkulapsiajasta – jos vaikka tällaista ei koe enää koskaan uudelleen?

Ja ne käytännön asiat…  Kun arki on tällaista juoksemista, niin miten tätä rallia ehtisi polkea kahden lapsen kanssa? Miten käytännön logistiikka? Miten täältä mökistä ikinä pääsisi ihmisten ilmoille kahden kanssa? Miten selviäisin tuosta sohjoisesta ylämäestä tuplarattailla? Kauhulla muistelen puistossa tapaamaani kolmen lapsen äitiä, joka vino hymy suupielessään kertoo, miten hänen viikon kohokohtansa on käynti viiden kilometrin päässä olevalla keskikokoisella ostarilla.

Ja vielä tämäkin. Mies on suunnitellut olevansa kotona nyt tämän vuoden loppuun saakka. Jos meille tulisi vauva joskus tuossa ensi vuoden puolella, Pöpöläiselle se tarkoittaisi tarkoittaisi jatkoa kotihoidon mahdollisuuteen, tai miten sen nyt ottaa.

Mutta koska meidän kummankaan ihanteemme eivät salli lapsen viemistä kokopäivähoitoon alle kaksivuotiaina, tarkoittaisi uuden lapsen kohdalla tämä todennäköisesti siis sitä, että nyt olisi minun vuoroni jäädä kotiin heti kerralla pitemmäksi ajaksi. JA ….. tämä taitaakin olla tässä prosessissa nyt tällä hetkellä se vaikein asia.

Kun kerran tämä äidin roolin hakeminen on yhdenkin kanssa  ollut näin työlästä, niin miten pääni kestäisi usean vuoden mittaista kotiäitiyttä?

Tunne-ilmastoa

Vielä jatkan tuon edellisen postauksen tunnelmissa.

Pöpöläinen on kova poika tarkkailemaan, mitä me isommat teemme ja on jo hetken kuluttua koittamassa samaa tai soveltamassa näkemäänsä johonkin omaan tarkoitukseensa. Eräänä aamuna nousin keittiössä tuolin päälle seisomaan ylettyäkseni yläkaapissa olevaan kaakaopurkkiin. Tunsin kiinteän katseen selässäni. Arvasin, että nyt tuli tehtyä jotakin, jota ei Pöpöläisen nähden ehkä olisi pitänytkään toteuttaa. Laskeuduttani tuolista meni noin seitsemän sekuntia, kun Pöpöläinen muina miehinä mahdollisimman viattoman näköisenä työnteli tuolia haluamaansa paikkaan päästäkseen korkeuksiin.

Samalla lailla Pöpöläinen opiskelee myös tunne-ilmastoamme. Sitä, miten meillä kiukutellaan ja miten meillä sovitaan. Hän opiskelee sitä, mitä hän saa tehdä muille ja sitä, mitä muut saavat tehdä hänelle. Samalla lailla kun hän katseellaan seuraa, mitä itsensä loukanneelle puistokaverille tapahtuu, hän tutkii myös sitä, mitä hänen päällään hyppineelle Isolle Pahalle tapahtuu.

Eräs kaveri kerran kertoi omasta lapsuudenperheestään, että siellä sai näyttää tunteensa ja varmaankin sen takia he lapset oppivat empaattisiksi. Tästä lauseesta jäi mieleeni erityisesti se, että sen myötä tajusin, että empaattiseksi todellakin opitaan, ei synnytä.  Sitä opiskellaan ja sitä opitaan. Ja sitä tietotaitoa minäkin tahtoisin Pöpöläiselle.

Vielä tuosta leikkipuistovälikohtauksesta, joka ei jäänyt ainoaksi, vaan on toistunut saman pojan seurassa jo useita kertoja. Arvelisin, että osa Pöpöläisen luonteen “pehmeyttä” on kotihoidon seurausta. Toistaiseksi lapsi luottaa kaikkiin aikuisiin ja toisiin lapsiin, jopa niin että tarjoilee omia lelujaan toisille, vaikka viimeiseen lapioon saakka. Ehkä sitten joskus, kun tulee Pöpöläisen päiväkotivaiheen aika, tuo pehmeys tulee varisemaan ja lapsi hiljalleen oppii, että kaikki eivät halua hänelle hyvää. Ja miten toisten ikäviltä tarkoituksilta voi suojautua.

Mutta toivottavasti kyky oppia empatiaa säilyy läpi elämän.

Isot Pahat

On se niin lutuinen tuo meidän pieni. Niin sympaattinen. Ystävällinen. Huomioi ihanasti muut lapset, kiikuttaa puistossakin toisille leluja. Jos joku jossain itkee, keskeyttää leikkinsä ja kuikuilee huolestuneena sinne suuntaan. Katsoo kysyvästi minuun, että huolehtiiko kukaan tuosta toisesta.

Mutta sitten. Tulee Iso Paha. Ehkä kaksivuotias tai jo kolmevuotias. Ottaa lelun kädestä. Työntää rajusti leikkiaitauksen reunaa vasten. Liukumäen huipulla yrittää tönäistä mäkeen. Äitinsä ei näe, kääntää katseensa vasta kun kuulee että kiellän hänen lastaan ja vaadin lopettamaan hakkaamisen. Kiljahtaa lapselleen, uhkaa että leikit loppuvat tähän: Jos et heti lopeta, me lähdemme heti kotiin.  Mutta eiväthän he mene.

Äiti pahoittelee. Onhan sieltä tarhastakin tullut jotakin sellaista, että tönitään muita. Mutta sellaista se on, joku aina tönii. Jää se tämä meidänkin lapsi isompien tönimäksi. Paska valuu alaspäin, tiedäthän.

Kiukuttaa. Ei se noin voi mennä. Yritän kuitenkin ajatella, että pian kai olen itsekin tuon äidin tilalla. Kotiin päästyäni tiedän: en ole. Meidän lapsi on niin lutuinen, ettei siitä tule Isoa Pahaa edes isona.

Eihän?

Valintoja

Tuttavajoukossani on monta perhettä, jotka ovat joko saaneet adoptiolapsen, jonottavat jo monennetta vuotta tai vasta harkitsevat adoptioon ryhtymistä.

Monesti mietin, miten lujille vanhemmat joutuvat adoptioprosessin sisältämien valintojen myötä.

Yksi näistä on adoptiomaan valinta. Valittavana ei ole vain lapsen kulttuuritausta, vaan se, minkä ikäisestä, millaisella taustalla varustetusta ja miten terveestä tai sairaasta lapsesta saattaa olla kyse. Ja tietenkin myös siitä, miten kauan jonon eteneminen vie.

Ulkomailta adoptoitaessa lapsi on useimmiten vähintään parivuotias perheeseen tullessaan. Mitä vanhemmaksi lapsi on ehtinyt, sitä enemmän hänellä saattaa olla takanaan vaikeita kokemuksia vaihtelevista perheoloista, lastenkodeista ja muista laitoksista. Se voi tarkoittaa takkuista alkutaivalta yhdessä, fyysisiä ja jopa psyykkisiä sairauksia vielä vuosikymmeneksi.

Ylipäätänsä koko ulkomainen adoptio – onko se adoption ylevin laji, ja olisiko kaikkein tärkeintä adoptoida kaikkein köyhimpien maiden sairaita lapsia – voiko ajatella, että juuri he eniten tarvitsisivat suomalaisia vanhempia, jotka voivat tarjota rakkauden lisäksi myös mahdollisesti tarvittavan hoidon ja terapian?

Uskaltaako tuollaisen ajatuksen jälkeen koskaan myöntää, että kaikkein eniten haluaisi ihan pienen ja suomalaisen näköisen lapsen, joka ei olisi joutunut kokemaan kovia ja joka ei joutuisi erivärisen ihonsa takia kiusatuksi koulussa?

Tai, jos valitsee kotimaisen adoption, niin mitä tehdä, jos kysytäänkin, haluaako ottaa vastaan FAS-/FAE-lapsen, joka on vammautunut raskauden aikaisen alkoholinkäytön seurauksena? Lapsi, joka on joutunut äitinsä pahoinpitelemäksi – saako häntä hylätä? Entä jos häntä ei kukaan ottaisi, mitä hänelle sitten tapahtuisi? Saako itsekkäästi toivoa, että haluan sellaisen lapsen, joka on mahdollisimman terve?

Miten kukaan voi koskaan pystyä päättämään, mitä vastata tällaisiin kysymyksiin?

Minunkin elämässäni oli vaihe, jolloin olin kiinnostunut kansainvälisestä adoptiosta. Seurattuani näitä lähellä olleita adoptioprosesseja en enää ole niinkään varma adoption mielekkyydestä oman perheeni kohdalla. Olen onnellinen niiden perheiden puolesta, jotka ovat adoptioon ryhtyneet ja lapsensa saaneet, mutta luulen, että minulla ei olisi näiden kysymysten jälkeen vastauksia.

Kysyn vaan

Kaikkialla imetysmyönteisissä tiedotusvälineissä korostetaan, että yöimetyksen pois jättäminen ei välttämättä eheytä lapsen yötä ja takaa, että yöunet siitä paranisivat. Meillä tämä piti kirjaimellisesti paikkaansa. Lapsi heräsi edelleen parin tunnin välein kokeilemaan, josko sitä mammaa saisi, tosin tyyntyi kerta kerran jälkeen vähemmin tyynnytyksin, mutta jatkoi silti tarkasteluaan viikkotolkulla.

Mutta nyt, kun päiväimetyksetkin ovat jääneet minimiin (taikajuomaa kaivataan päivittäin enää aamulla herätessä, joinakin päivinä myös päiväunilta herätessä ja yleensä myös iltaunille mentäessä), yöunet paranivat kuin taikaiskusta. Kolmen vähädrinkkisen päivän jälkeen nukuimme yhtäjaksoisesti jo aamukuuteen. Imemisen tarve lienee siis niin vahva, että vauvaa ei voi vierottaa vain öistä, vaan on vieroitettava sekä yö- että päiväimetyksistä.

Imetysmyönteisenä (1 v 5 kk ja pauttia rallaa 3500 imetyskertaa takana) olen nyt aivan hölmistynyt. Tästäkö siis kaikki on johtunut?

Olisimmeko nukkuneet jo monta kuukautta hyvin, jos olisimme vähentäneet rinnalla käyntiä jo aikaisemmin?

Minä kun luulin tekeväni lapselleni hyvää imettämisellä. Ja varmaan teinkin, mutta kaupan päälle sain unettomia öitä, itkuisia kiukkukohtauksia, sekavia aamuja, laahaavia päiviä. Ja oliko rintamaidosta saatavan tyydytyksen määrä riittävä kumoamaan hermostuneen äidin ja väsyneen isän lähettämät negatiiviset väreet? Aaaaaarghhh.

Tervetuloa tahto

Houston, we have a problem. Tai ainakin haaste.

Pöpöläinen, eilen vielä vauva. Tänään omatahtoinen taapero. Muutama viikko sitten panin ensi kertaa merkille, kuinka Pöpöläinen osasi käyttää ei-sanaa oman tahtonsa ilmaisemiseen. Ei, tänne ette saa tulla. Minä haluan leikkiä täällä yksin. Ei, en ota enää. Ei, ei ei puuroa! Ei, mene pois.

Kaikkea tätä voi yhdellä sanalla sanoa. Tuolloin olin hyvilläni siitä, että pieni poikamme on kasvanut taas pykälän verran ja osaa jo komennella meitä.

Mutta…. nyt lomani aikana Pöpöläisen oma tahto yhdistettynä alati läsnäolevaan maitobaariin on aiheuttanut räjähdysherkän tilanteen. Olen imettänyt Pöpöläistä tähän saakka osittain kai hyvityksenä siitä, että olen niin paljon poissa päivisin. Pidin imettämistä lahjana lapselle, joka ei saa äitinsä syliä joka käänteessä. Ja mikäs siinä, silloin kun imuttelu on pysynyt osana aamu- ja iltaseremonioita. Mutta nyt ne äidin ihanat roikkutissit ovat saatavilla aamulla, aamupäivällä, keskipäivällä, ennen unia, heti unien jälkeen, illansuussa, ennen unia, yöllä… Kaiken aikaa. Niitä lutkutellaan tyytyväisenä varttitunti toista, sitten varttitunti toista. Ja senkin jälkeen, jos yritän saada pienen nahkiaisen pois rinnalta ennen hänen omaa päätöstään, ollaan loukkaantuneita. Moinen syöminen tuhoaa täysin ruokarytmimme ja sitä myöten unirytmimme. Yöunet ovat taas pätkittäisiä. Onhan se äidinmaito niin ihanaa herkkua, että sitä kannattaa herätä pyytämään vaikka ei sitä saisikaan. Viime yönäkin kävimme kolme kamppailua aiheen tiimoilla. Pisin niistä kesti tunnin.

Kun pientä tahtoihmistä yrittää saada unohtamaan aivoituksiin nousseen tissikuumeen, niin siitä seuraa kohtaus: hyeenamaista HUUTOA, thainyrkkeilijämäistä POTKIMISTA, klassista LYÖMISTÄ, kaikenlaista RAIVOA, jäykäksi/lötköksi valahtamista, pään lattiaan hakkaamista. Junassa. Puistossa. Kotona. Ihmisten ilmoilla tai vain ihan kahdestaan. Ja kun kohtaus ei tahdo mennä millään ohitse, vaan jatkuu ja jatkuu, ehkä laimenee hetkeksi alkaakseen sitten taas uudelleen. Äitiä ahdistaa, ketuttaa, hävettää, tympäisee, huolestuttaa, ahdistaa, ketuttaa, hävettää, hävettää, hävettää. Ai niin, ja hävettää.

Oijoivoi joi oi.

Tämä tarkoittaa vain yhtä asiaa: tissittely on tullut loppuunsa. Nyt alkaa vieroitus. Hyvät neuvot ovat tarpeen!