Täällä on mopo karkaamassa käsistä arjen hallinnan suhteen. Siitä kertovat muutamat pienet sattumukset parin viime viikon ajalta:

Tapaus 1

Mies lähtee töihin, minä jään vielä pukemaan Pöpöläistä ja itseäni. Tarkoitukseni on viedä lapsi hoitoon ja ehtiä neuvolalääkärin vastaanotolle. Kun olemme valmiit, alan etsiä auton avaimia. Ja sitten vara-avaimia. Kumpiakaan ei näy. Soitto miehelle: siellähän ne ovat hänen taskussaan  kaukana kotoa. Enää varttitunti lääkäriajan alkuun.

Äkkiä naapuriin, onkohan siellä ketään kotona? Naapuri on suihkussa, mutta lupaa lähteä heittämään meitä hoitoon ja lääkäriin, vaikka on itsekin myöhässä omista menoistaan.  Hoitotäti ihmettelee, kun tuikkaan lapsen ovenraosta sisälle ja häivyn saman siliän tien. Hyvää huomentakin jää kesken. Vasta lääkärissä muistan, että taksejakin on olemassa.

Illalla Pöpöläistä naurattaa: Isi otti kaikki auton avaimet.

Tapaus 2

Mies vie lapsen hoitoon aamulla töihin lähtiessään. Vannotan, että muistaa ottaa autoon mukaan vaunut ja muistaa jättää ne hoitotädille jotta pääsemme Pöpöläisen kanssa kaksi kilometriä ylämäkeä kotiimme. Puolilta päivin Mies soittaa: Unohdin ne vaunut tänne auton takakonttiin. Soitto hoitotädille: Oisko sulla vaunuja lainata iltapäivällä? Kun menen hakemaan Pöpöläistä, lapsi nauraa: Isi unohti vaunut…

Tapaus 3

On maanantaiaamu, kiire töihin. Miehen työavaimia ei löydy ei sitten mistään. Viimeisin muistikuva avaimista on, että ne on nähty Pöpöläisen kädessä lauantaina. Alkaa kovistelu: Missä ne nyt ovat? Mihin olet laittanut ne? Niihin ei saa koskea!!! Pöpöläinen neuvoo surkeana: ne ovat siinä avainpurkissa portaiden vieressä. Lasta kiikutetaan purkille ja osoitellaan: Katso nyt, eivät ole, mihin olet ne jättänyt? Koko koti pengotaan metrin korkeudelta. Kaikki vedetään mullin mallin. Sitten Mies kysyy minulta: Oletko varma, että ne eivät ole sinun takin taskussasi? Hymähdän, sillä olen tietenkin katsonut takkini taskut jo kertaalleen. Sitten kuitenkin mieleen juolahtaa jotakin…. enkös vain piipahtanut lauantai-iltana ulkona se yksi toinen takki päälläni…. Sujautan käteni takin taskuun: Siellähän ne avaimet ovat!

Pöpöläinen on helpottuneen näköinen ja riemuitsee avaimien löytymisestä. Pyytelemme vuolaasti lapselta anteeksi syytöksiämme.

Lapsi ei illalla kommentoi asiaa enää mitenkään. Minua sen sijaan hävettää vieläkin.

Tapaus 4

Matkalla töihin puhelin soi, hoitotäti soittaa. Kummeksun ja vastaan. Linjalta kuuluu heti kysymys:  – Onkohan sulla miehesi kännykkä mukana?

Miesparka oli töihinlähtöni jälkeen saanut, taas kerran,  kääntää joka paikan etsiessään, tällä kertaa, kännykkäänsä. – No en tietenkään ole ottanut sitä mukaani, vastaan.   – Nehän ovat aivan eri näköiset ja kyllä minä ne erotan, miksi se nyt olisi mulla mukana?

Mutta kurkistin laukkuuni kuitenkin: ja siellähän se oli. Voi perhana. Miten pöljä voi ihminen olla?

Tapaus 5

Sovitaan hoitotädin kanssa, että Pöpöläistä tullaan hakemaan kolmelta, ja että lapsi olisi jo puettuna ja ulkona valmiina, sillä klo 15.15 on neuvola. Kolmelta hoitotäti soittaa:  – Onko suunnitelmiin tullut muutoksia? Ollaan tässä ulkona odottamassa, eikä kukaan ole vielä tullut hakemaan.

Lupaan kysellä asiaa Mieheltä.

Heti tämän jälkeen huomaan, että kännykkään on tullut mieheltä viesti: Olen vielä kaukana, en ehdi kolmeksi…

Soitto hoitotädille: – Nyt ei ehditä kolmeksi enkä tiedä, milloin ehditään.

- No, mitäs me nyt tehdään, kyselee hoitotäti, ei me täällä pihalla enää viihdytä pitkään. – No, menkää sisälle, neuvon. -No, mites sitten sen neuvolan kanssa, kyselee hoitotäti ällistyneenä.- No, se jää nyt tältä kerralta väliin, huokaisen.

Ja soitan vielä monta puhelua…

Hoitotädin kummasteleva äänensävy jäi  jotenkin lähtemättömästi mieleen.

Oltiinpa naapurintytön 3-vee synttäreillä. Kun viisi samanikäistä reikäpäätä pääsee sokerihumalaan, meno on karmeaa.  Lyhyen ajan sisällä tapahtui seuraavaa:

-synttärisankari jäi jumiin leikkimökin yläkertaan, ei päässyt yksin tikasportaita alas eikä saanut leikkimökin ovea sisältä päin auki

- koko synttäriseurue (lapset siis) lukitsivat itsensä leikkimökkiin, eivätkä saaneet leikkimökin ovea sisältä päin auki (miksi hitossa siinä ovessa ei ole kahvaa!)

- pienin vieras tavattiin lukitsemasta itseään työkaluvarastoon. Oli jo vetämässä ovea perässään kiinni mairea hymy kasvoillaan. Sielläpä olisi hetken päästä ollut varmassa tallessa mattoveitsen, ruuvien, naulojen ja monen muun mielenkiintoisen tavaran kanssa.

- pihaportin havaittiin olevan sepposen selällään ja yhden vilkkaimmista lapsista kadoksissa. Säntäilyn, joukkojen liikekannallepanon ja huutelun jälkeen kadonnut löydettiin syömästä raffeleita tarjoilupöydän äärestä. Epäselväksi jäi, oliko kadonnut ollut hetkeäkään kadoksissa vai oliko jo ehtinyt juosta talon ympäri takapihalle.

- kaksi vieraista innostuivat kiskomaan samaa lahjanarua. Narunveto sai myös uuden käänteen, kun toinen vieraista kietoi lahjanarun kaulansa ympärille ja toinen veti siitä täysillä.

- loppujuhlista pari vierasta kaivoi pihan periltä vanhoja listanpätkiä, joilla alettiin hutkia toisia. Ai, silmään sattui, juoksi Pöpöläinen kertomaan. Piilotin listanpätkät.

Ja nämä olivat vain niitä yksityiskohtia, joihin itse ehdin/jouduin puuttumaan.

Vielä loppuillastakin, jo kun olimme olleet hyvän aikaa kotona, Pöpöläisellä oli aivan selvästi vaikeuksia rauhoittua. Iltakylvyssä mukula liukastui kahdesti ammeenpohjalle veden alle, tavalla, josta hän ei olisi yksin päässyt ylös. Säikähdimme molemmat aika tavalla. Nukkumaan mennessä minunkin sydämeni hakkasi vielä tuhatta ja sataa.

Koko päivästä jäi kummallinen olo. Muut vanhemmat olivat lähes rauhallisia, porisivat grilliantimien äärellä ja minä tein kolmen metrin pikajuoksupyrähdyksiä milloin tuohon ja milloin tähän suuntaan.  Katseellani skannasin vaaran paikkoja ja yritin puuttua asioihin heti kun ne kärjistyivät.

Muut varmaan pitivät minua hermoheikkona vanhempana, joka ei luota omaan eikä muiden kakaroihin.

No en tasan luotakaan.

Meillähän nämä syömisasiat eivät ole vieläkään siitä yksinkertaisimmasta päästä.

Eräänä aamuna tyhjentelin jääkaapista edellispäivän nuudeleita kompostiastiaamme. Hetken päästä näin Pöpöläisen dyykkaavaan kompostia. Eikös vaan vilpertti ehtinyt kahmaista sieltä pari kourallista “valkoisia matoja” suuhunsa.

Illalla töistä tullessani sain kuulla, että päivä oli jatkunut samaan malliin. Kohta lapsi oli tavattu vessasta juomasta potastaan. Ei nyt sitä p:aa itseään, vaan oli tiristänyt vessan pikkusuihkusta vettä pottaan ja joi sitä.

Seuraavana päivänä puistossa lapsi hihkui ilosta nähdessään, kuinka saman ikäisellä kolleegalla valui vihreää räkää nenästä. Nam nam, sanoi Pöpöläinen ja osoitti räkätappia.

Tässä pari päivää sitten yritimme saada lapsosta syömään iltapuuroaan. Väsykierroksilla käyvä Pöpöläinen ei olisi enää millään jaksanut keskittyä paikallaan istumiseen. Mies sanoi tietävänsä keinon, millä puuro saataisiin alas, ja katsoi hieman kysyvällä ilmeellä. Arvasin odottaa jotakin tavallisesta poikkeavaa syöttövälinettä. Mies haki kaapista ruiskun. Ja laittoi siihen – vettä.

Kun ruiskulla tirautti vettä Pöpöläisen suuhun, leikistä ihastunut lapsi hyväksyi pari seuraavaa lusikkaa puuroa vastaanpanematta. Kätevää, mutta meni hieman sille lääräys-osastolle, jota olen yrittänyt pitää ruokapöydästä poissa.

Eilen illalla olin sitten yksin syöttämässä iltapuuroa väsymyksestä itkevälle lapselle. Kun mikään muu ei tilanteen tunnelmaa tahtonut parantaa, muistin ruiskun. Ja tällä kertaa, todellakin, ruisku täytettiin puurolla. Iltapuuro katosi ennätysvauhtia, ja kummankin mieli pysyi paremmalla puolella.

Pahoittelen virtuaalihiljaisuutta. Nettielämäni korreloi käänteisesti irl-aktiivisuuden kanssa. (Bongasin tuon niin nuorekkaan sanonnan Elanorin blogista, ja aikani luulin sen tarkoittavan jotakin keskustelukanavaa, vaikkapa jotakin imaginaaristä Irti Rinnasta -Listaa, kunnes minua ystävällisesti valistettiin: In Real Life).

Neljän viikon kesäloman jälkeen on vierähtänyt jo kolme ja puoli viikkoa töissä. Arki jyskyttää raiteillaan kiivasta vauhtia. Joko pitää herätä? Nyt pian junalle! Vieläkin vois juoda yhden kupin kahvia. Näppäimistön takomista. Ah, lounasaika. Lisää näppäimistön takomista. Vieläkö ehtis tehdä yhden jutun? Ei ehdi, pakko lähteä jo kotiin. Tehokasta perheaikaa ulkona ja sisällä, kaupassa, leikkipuistossa, pihalla, ystävien luona. Nyt pitää jo kyllä mennä nukkumaan. Jaksetaanko laulaa loppuun edes Tuu tuu tupakkarullaa ? Simahdus sänkyyn kilpaa Pöpöläisen kanssa.

Arjen tahdista selviytyäkseni olen juottanut itseäni kahvilla. Tunnuslauseena on Drink coffee to do stupid things faster with more energy.

Eräänä päivänä laskin klo 14 aikaan juoneeni jo viisi mukillista pahaa, kitkerää pomoni keittämää kahvia. Aamulla menee kaksi kupillista, ennen kuin saan sähköpostit selvitettyä. Vielä yksi kupillinen ennen lounasta. Lounaan päälle yksi. Sitten vielä toinen vähän ajan päästä. Kolmen aikaan tekisi taas mieli, koska pitäisi vielä jaksaa painaa pari tuntia. Olen pahassa kahvikoukussa. Olen pahan kahvin koukussa.

Termi “Äidin oma aika” on varmaan jotakin sukua joulupukille, hellekesälle ja virikkeitä saaneille häkkikanoille.

Aamunhetki kullan kallis.

Eilen aamulla Pöpöläinen päätti herätä jo 6.25. Jotta reissuun lähdössä oleva Mies saisi nukuttua edes karvan verran pidempään, otin lapsen kainalooni ja lähdimme aamupuuhiin alakertaan. Saatuani Pöpöläiselle vaatteet päälle suuntasimme pihalle klo 7.09. Itselleni en välittänyt vaihtaa vaatteitani, mitä nyt hupparin laitoin yöpuvun päälle lämmikkeeksi.

Hiekkalaatikon reunalle istahtaessani kuulin kipakan rusahduksen housuistani. Suloisen pehmoisiksi kuluneet yöhousuni repesivät haaroista vaatimattomalta kahdenkymmenen sentin matkalta. Joo.o, kyllähän sitä on pullaa tullut kesälomalla syötyä, mutta että noin paljoa?

Pöpöläinen jatkoi leikkejään enkä jaksanut irrottaa häntä lapionvarresta korjatakseni vilautuslookkiani. Päätin jatkaa laatikkoilua, ja mietin, että täytyypä muistaa olla turhaan pyllistelemättä, ettei aidan toiselta puolen mahdollisesti kulkeva naapurin koiranulkoiluttajarouva kohtaisi epätoivottavaa näkyä.

Tätä tuumiessani Pöpöläinen olikin jo noussut lähteäkseen leikkimökille. Syöksyin hänen peräänsä avustamaan hieman hankalassa portaikossa jolloin… tulin vilkaisseeksi aidan yli naapurin tontille. Siellähän se naapurinrouva, ikkunassaan tähyilemässä meidän puolellemme. Syöksyin matalaksi leikkimökin lattialle perälistoni peitellen. Toivottavasti punainen pyrstöni ei näkynyt hänelle saakka.

Samalla tajusin, mikä näky oli piirtynyt verkkokalvoilleni: naapurin rouva oli ikkunansa ääressä ilkoalasti kiinnittämässä rintsikoitaan. Eipä tainnut rouva arvata, että pieni poikamme työskentelee jo toimistossaan.

Kannattaa herätä aikaisin. Uskomattoman paljon ehtii tapahtua jo kahdeksaan mennessä.