-No mitä sulle nyt vuoden jälkeen tulee mieleen kun sää aattelet sitä Pöpöläisen syntymää, kysyy ystävä. Ja minä mietin.

Se, miten hurjaa, hienoa ja kuitenkin luonnollista kaikki oli.

27.2.2007

11.25 Hoitaja 1: Tulevat Haikaranpesään lapsiveden menon takia. Vesi mennyt hyvänvärisenä klo 7.30. Supistukset alkaneet pikkuhiljaa, nyt supistaa 5 minuutin välein, vielä heikkoja. Ultrasta painoarvio 3300 g. Kohdunsuu auki tiukasti sormelle, kohdunkaulaa vielä jäljellä 1 sentti. Lähtevät kotiin klo 12, tulevat viimeistään klo 19 takaisin, soittavat jos tulevat aiemmin.

Olin jo vuosia pelännyt ajatusta synnyttämisestä. Aattelin, että jos en voisi olla varma, että niin moni ihminen on siitä selvinnyt, en voisi millään uskoa siitä selviäväni. Eniten pelkäsin sitä, että oman toimintani tai toimimattomuuteni takia lapselle aiheutuisi jotakin. Alkuraskaudesta kieltäydyin ajattelemasta koko synnytystä. Haikaranpesän valmennukset ja synnytyssuunnittelu rohkaisivat, ja lopulta synnytyspäivän aamuna lähdimme Kätilöopistolle ihan hyvin mielin. Tekemään sen, mitä nainen tekee.

Tutkimuksen jälkeen harmitti, että synnytys ei ollut vielä tuon enempää vauhdissa. Nyt vain kotiin syömään makararonilaatikkoa. Kyllä se sieltä vielä tänään kuitenkin syntyisi. Olin kummissani tästä supistusten laadun arviosta, mutta vähänmpä siinä vaiheessa vielä mistään tiesin. Painoarvio muuten osui aika hyvin kohdalleen: syntymäpaino oli 3200 g.

15.00 Kätilö 1:
Palanneet Haikaranpesään. Äitiä supistaa kipeästi 4-5 minuutin välein. Lapsivettä tulee edelleen hyvänvärisenä. Tutkitaan kohdunsuun tilanne, väljästi sormelle auki, tulossa johtoviivaan/-2. Päädytään laittamaan aqua-rakkuloita vatsalle ja selkään, laiton äiti kokee kovasti kipeänä. Menee sen jälkeen suihkuun pallon päälle istumaan.

Supistukset sattuivat jo tosi paljon. Nyt tajuan, miksi aamuisia supistuksiani ei oikein noteerattu. Sisätutkimuksen tulos oli taas pettymys: lapsi ole edes vielä laskeutunut, vaikka toisilla se on sitä jo ennen synnytyspäivää. Tästä tulisi siis pitkä päivä, kun ensin lapsi pitäisi saada edes lähtötelineisiin. No, päästiin kuitenkin sisälle sairaalaan, jipii! Aqua-rakkuloihin suhtauduin varauksella, eikä teho ollut kohdallani kummoinen.

16.20 Kätilö 2: Ulkoinen KTG-rekisteröinti aloitetaan
16.25: Äiti kipeytynyt, suihku ei oikein auta. Siirtyy synnytyshuoneeseen ja saa ilokaasun käyttöön. Ktg piirtää huonosti.
16.30 Ilokaasua/happea annetaan
17.51 Ilokaasu auttanut supistuksiin. Äidillä ammetoive, joten sisätutkimus: kohdunsuu auki 1-2 cm, johtoviivassa. Ohut reuna, tarjoutuvan osan korkeus -1. Pieni pahka, lakisaumoja tai aukileita en saa tuntumaan. supistukset tulevat kipeinä 3-5 minuutin välein. Aletaan täyttämään ammetta. Äiti toivoo epiduraalipuudutusta, mutta ensin koittaa ammetta ja ilokaasua yhdessä. KTg reaktiivista, perustaso 130 akseleraatioita näkyy, vaikka piirtää huonosti. Lapsivesi kirkasta.
18.00 Ammeessa/suihkussa. KTG-rekisteröinti lopetettu.
18.10 Äiti ammeeseen ilokaasun kanssa. Ainakin aluksi tuntuu auttavan. Ohjattu erilaisia asentoja ammeessa oloa varten ja ammeen käyttö.

Suihkussa tuli oltua melko kauan. Samalla kun otin supistuksia vastaan, mies soitteli vanhemmillemme kertoen, että tämä on menoa nyt. Oli mukava kuulla kannustusta ja terveisiä, ja tietää, että meitä ajateltiin. Kesti kauan päästä synnytyssaliin, sillä sitä siivottiin edellisen synnytyksen jäljiltä. Odotimme myös kätilöjen vuorojen vaihtumista. Olin huojentunut huomatessani, että kohdalleni osui tuttu kätilö, hän, joka oli pitänyt meille synnytysvalmennusta. Synnytyshuoneessa tuntui hienolle: nyt ollaan aivan varmasti synnyttämässä. Miestä jaksoi kummastuttaa, miksi synnytyssalin tietokone, ktg-piirturi ja verenpainemittari ovat epäkuntoisia ja väliin toimivat, väliin eivät. Olimme kuitenkin tuurilla päässeet siihen synnytyssaliin, jossa oli toimiva ilokaasumaski. Kylläpä kummista paikoista kaupunki säästää.

18.30 Amme ja ilokaasu eivät enää oikein auta. Äiti toivoo epiduraalipuudutusta, soitetaan sairaalalääkäri T:lle, joka laittaa IU.ecg -anturin. Samalla arvioi synnytyksen edistymistä ja antaa luvan epiduraalipuudutukseen.

Ammeen täyttö tuntui kestävän ikuisuuuden. Siinä vaiheessa kun sinne pääsimme, supistukset sattuivat kamalasti ja niitä tuli yhtenään. Ilokaasumaskin kautta hengittäminen vaatii tiettyä tekniikkaa, jota en jaksanut enää ylläpitää. Pyysin jo saada epiduraalipuudutuksen. Tuosta oli vielä pitkä matka itse puudutuksen vaikutuksen alkamiseen: ensin odotimme lääkäriä tutkimaan ja antamaan luvan: “Annetaan puudutus, kun hän on noin kovin kipeä”. Ammeesta palasin sänkyyn, jossa pian oksensin reilusti. Hoitajat halusivat vaihtaa lakanat, mutta en anna. En kestä ajatusta seisomaan nousemisesta.

18.40 Skalp KTG-rekisteröinti aloitetaan
1905 Aloitetaan Ringer Asetat 1000 ml
1925 Sufenta-Eda laitettu

Vauvan päälakeen asennettiin pinni, josta hänen ktg-käyräänsä seurataan. Supistuksia on vaikea kestää. Yksi kerrallaan, muistuttaa kätilö. Pelkäsin, miten kivuissani kestäisin epiduraalipistoksen laiton, koska silloin ei saisi liikahtaa. Kätilö lupasi ettei pistosta laiteta supistuksen yhteydessä vaan niiden välissä. Toisin kävi, anestesialääkäri iski piikin vaikka sanoin supistuksen jo alkaneen. Näin edessäni kieppuvan mustavalkoisen kuilun ja kuulin kätilön sanovan: jos kuulet tämän, purista kättäni. Tajusin, että nuo sanat oli tarkoitettu minulle. Olin ollut hetken tajuttomana. Hurjaa, mutta onneksi vaaratonta.

19.50 Epiduraalipuudutus auttaa hyvin. Äiti kyljellään. Hieman painontunnetta takapuolessa, ei kipua. Äidin yleisvointi koko ajan hyvä.
19.55 Aloitetaan Syntocinon 12ml/h 500 ml
20.50 Ilokaasu/happea annetaan. Supistukset muuttuneet taas kivuliaiksi ja äidin mukaan niissä ei kunnon väliä ole. Tiputetaan syntocinon inf. 12 ml/h. Sisätutkimus: 8 cm auki, edessä lippaa. Sisätutkimuksessa iso kuoppa tuntuu klo 14.
21.15 Äiti kovin kipeä. Toivoo toista epiduraaliannosta. Sisätutkimus: tulos sama kuin aiemmin

Epiduraali toi pienen levon, mutta pettymyksekseni se ei vienyt kipuja pois kokonaan ja sen vaikutus alkoi vähentyä huomattavasti jo puolen tunnin jälkeen. Epiduraalin vaikutuksesta kohdunsuu oli kuitenkin auennut hienosti. Aloin jo huolehtia seuraavaa annosta. Pettymyksekseni sitä ei luvattu heti suoraan, vaan kätilö haluaa kuulla yövuoroon tulevan seuraajansa mielipiteen. Ponnistusvaihe saattaisi olla niin lähellä, että epiduraalin lisääminen tässä vaiheessa voisi olla myöhäistä. Itkettää, kiukuttaa. En ymmärrä, miten jaksaisin eteenpäin ilman sitä vähääkään apua, mikä puudutuksesta on.

21.47 Lapsivesi kirkasta
21.55 Kätilö 3. Lisäannos alkaa vaikuttaa. Äiti nousee seisomaan mutta alkaa pyörryttämään. Siirtyy takaisin sänkyyn kontalleen. KS auki 10 cm, +1, pahkaa. Iso aukile johtoviivassa?

Toisaalta odotin, toisaalta pelkäsin kätilön vaihtoa, riippuisihan hänen mielipiteestään se, saisinko lisää puudutusta. Seuraava kätilö oli kuin taivaan lahja, edellistä vanhempi ja kokeneempi, joka uskaltaa heti luvata uuden epiduraaliannoksen. Sisätutkimuksessa heräsi epäilys, että lapsi olisi päivän aikana kääntynyt kasvotarjontaan. Siitä seuraisi lisää hankaluuksia. Kätilö kuitenkin ohjeisti minut kontalleen sänkyyn, ja Pöpöläinen päätti kääntyä takaisin oikeinpäin. Huh.

22.50 Aloitetaan aktiivinen ponnistaminen. Äiti ponnistaa ensin kontallaan, käyrässä supistuksen aikana syviä laskuja ja pää ei oikein lähde tulemaan. Käännytään ensin kyljelleen ja sitten puoli-istuvaan asentoon jatkamaan ponnistamista.

Nyt tuli se kuuluisa “ponnistamisen tarve”. Uskomatonta, että olimme sittenkin ja vihdoinkin päässeet tähän vaiheeseen. Nyt saisi panna kaiken peliin, mahtavaa! Ja aivan niin kuin valmennuksessa kerrottiin, ponnistusvaiheessa ei enää sattunut. Pian kuitenkin huomasimme, ettei lapsi tulisi ulos minun voimieni avulla. Pöpöläisen pää kun on hieman vinossa asennossa ja jää jonnekin jumiin. Ilo hiipui.

23.22: Imukuppoulosautto: Toimenpide alkanut klo 2322, loppunut 2326. Indikaatio: uhkaava asfyksia. Klo 2327 syntyy poika ilman napanuoran kiertymistä ja puristumista. Ponnistettu 15 minuuttia, ktg:ssä syviä laskuja, yksi syvä leveä lasku 4 minuuttia. Äiti ponnistaa sinnikkäästi, supistukset lyhyitä. Tarj. osa + 3, hieman pahkaa, suora mitta. Pää ei lähde nousemaan. Päädytään auttamaan imukupilla. Toimenpide luonteeltaan helppo. Koevedoilla pää lähtee seuraamaan. Kätilö puuduttaa välilihan ja leikkaa episiotomian. Vedetään 2 kertaa supistusten myötäisesti äidin ponnistaessa. Saadaan rauhallisesti pää syntymään. Kätilö auttaa hartiat. Toimenpide arvioidaan komplisoitumattomaksi.

Sydänäänten loppuminen aiheuttaa pelottavan tilanteen. Kaikkien päät kääntyvät monitoriin. Kysyn, mitä tapahtuu. Juuri silloin äänet palaavat takaisin. Saliin tulee taas liikettä. Kätilö soittaa lääkärille. Arvailen mitä seuraavaksi; tuleeko hätäsektio. Lääkäri tulee huoneeseen viivana mukanaan imukuppi, olen helpottunut sekä lääkäristä että imukupista. Enää lapsen syntymä ei olisi minun voimistani kiinni.

2327 KTG-rekisteröinti lopetettu. Sukupuoli: poika. Synnytys päättynyt: Imuveto.

Pöpöläinen on ihan veltto, sininen, hiljainen ja katson häntä jännittyneenä. Muistutan itselleni, että valmennuksessa alleviivattiin, että vastasyntynyt on pelottavan näköinen. Limaa imetään ja kun Pöpöläinen päästää parahduksen, huokaisen helpoituksesta. Saan vauvan heti rinnalleni. Katselemme toisiamme. Miten pieni ruikula se onkaan! Isosilmäinen, pitkäjalkainen linnunpoika. Voi, miten ihmeissään se on kokemastaan. Älä sure, me pidämme sinusta huolta. Ensimmäiset pisteet: viisi.

2355 Tarkastetaan vauva yhdessä vanhempien kanssa. Äiti ponnistaa istukan hienosti. Episitomian lisäksi ei repeämiä. Ommellaan. Kohtu hyvin supistunut, napakka. Äiti kääntyy kyljelleen imettämään ja vauva alkaa heti hienosti imeä rintaa.

Oi mikä tehokas ote sillä on, se on Oikea Pikku Nahkiainen. Toisista pisteistä Pöpöläinen saikin täyden kympin.
Poika syö, me syömme ja nautimme lääkekonjakkimaljojamme. Makoilemme synnytyssalin parivuoteessa ja katsomme sotkuista taistelutannerta huoneen toisessa päässä. Eipä ihme, että ne hoitajat olisivat halunneet vaihtaa lakanani! Tekstiviestit lähimmälle kotiväelle, muut saisivat odottaa aamuun. Kätilö ja harjoittelija lähtevät, saamme jäädä synnytyssaliin kolmestaan vetämään henkeä.

0300 Äiti kävi reippaasti suihkussa. Lapsi imenyt oikella imutekniikalla. Isä pesi ja puki poikansa. Jäntevä ja hyvä-ääninen poika.
0320 Onnellinen perhe tuli osastolle. Äidin kohtu hyvin supistunut, jälkivuoto normaali. Käyvät lepäilemään.

Hiippailemme perhehuoneeseen öisiä käytäviä pitkin. Ulkona on satanut lunta. Käymme sängyillemme, kätilö toivottaa hyvää yötä. Mieleeni nousee vielä yksi kysymys: -Apua, mitä mä sitten teen, jos se rupeaa itkemään? -Otat rinnalle, vastaa kätilö.

No niin. Selitystä kehiin.

Synnytys…. sitähän tuli odotusaikana kovasti mietittyä, vatvottua, pelättyä, suunniteltua, ja lopulta jopa toivottua. Pöpöläisen syntymän jälkeen jokunen lukija kyseli, miten kaikki itse asiassa oikein menikään. Muutama blogitoverikin näytti kirjoittavan omien synnytyksiensä kulusta ja tapahtumaan liittyneistä fiiliksistään. Itse en saanut ajatuksiani sellaiseen järjestykseen että niistä olisi tullut mitään järjellistä tekstiä. Niinpä päätin, että palaisin asiaan vasta Pöpön yksivuotispäivänä.

Eilen sitten kaivoin Kätilöopiston paperit esille ja kirjoitin pitkähkön referaatin synnytyskertomuksesta joillakin omilla ajatuksilla höystettynä. Aamulla luin kertomukseni netistä uudelleen ja tajusin, miten raa’alta ja pelottavalta sen täytyy tilanteesta ulkopuoliselle kuulostaa. Tiedättehän: sen, mitä ei ymmärrä, tiedä tai näe, täyttää omalla mielikuvituksellaan. Missään nimessä en olisi halunnut pelästyttää ketään tai aiheuttaa lisää paineita niille, jotka jo nyt suhtautuvat mahdolliseen tulevaan synnytykseensä jännityksellä.

Joten päätin sensuroida kirjoitukseni ja sen myötä katosi myös yksi kommenttikin, (Sorry, Outi!). Palaan synnytysasioihin vielä, mutta teen sen nyt omin sanoin ja yritän kertoa kokemuksestani kokonaisvaltaisemmin, pelkkiä lääketieteellisiä faktoja kertoen uuden ihmisen syntymän herkät ja kauniit vivahteet jäivät lähes huomaamatta. Pysykää linjoilla.

Joulu tuli, meni, vuosi vaihtui. Juhlakausi ei mennyt ihan putkeen, sillä sairastimme vatsataudin ja joululomakiertueemme joutui palaamaan matkan päältä etuajoissa kotiin.

Päivien ja öidenkin kuuma puheenaihe on vieroitus. Yösyönnit jatkuvat edelleen yhtä tiheinä. Hyvinä öinä tankilla käydään neljästi, tavallisesti kuitenkin kuutisen kertaa. Tuntuu, että en jaksa näitä reikäisiä öitä enää pitkään. Jo illalla alan pelätä, millainen seuraavasta yöstä tulee. Nukutuksista on tullut aikasempaa vaikeampia: iltasyötöstä unenpöpperöinen Pöpöläinen ei suostukaan enää siihen, että siirrän hänet omaan sänkyynsä nukahtamaan, vaan nostaa päänsä ja alkaa protestoida ensin itkien, sitten huutaen ja potkien. Kun myöhemmin illalla tulen makuuhuoneeseen nukkumaan, Pöpöläinen herää – luultavasti hajuuni, sillä tulostani ei synny minkäänlaista ääntä.

Yölliset kutsuhuudot toistuvat täsmällisesti joko tunnin tai puolentoista välein unisykliä noudattaen. Jokaista itkua mies yrittää aluksi tassuttaa rauhoittavasti, mutta tassutus onnistuu yleensä vain yhden kerran yössä. Useimmiten itku yltyy nopeasti raivoisaksi karjunnaksi ja siitä hysteeriseksi huudoksi, potkinnaksi, ryöminnäksi ja pyörinäksi joka ei isän konstein lopu. Jotta pääsisimme nopeasti takaisin uneen, otan Pöpöläisen rinnalle – ja hetken juomisen jälkeen uni jo tuleekin, hyvässä tapauksessa meille kaikille.

Pää kuumana yritän miettiä, mikä auttaisi. Pitäisikö Pöpöläisen sänky siirtää toiseen huoneeseen, jotta emme vahingossa heräisi toisiemme ähinöihin? (Kuinka sitä jaksaisi siellä käydä roikkumassa sängyn laidalla?). Pitäisikö minun muuttaa toiseen makuuhuoneeseen ja jättää yörauhoittelut kokonaan miehen tehtäväksi ja tulla imettämään vain, kun mikään muu ei todella auta (Korvatulpat korvissa alakerrassa valvominen ja lapsen itkun pelkääminen ahdistaa jo ajatuksenakin!). Tuntuu kuin mikään annetuista vinkeistä ei toimi meillä. Pelkään, että tilanne vain pahenee hampaiden tulon ja kävelemisen oppimisen myötä. En jaksa enää uskoa tilanteen korjautuvan. Tuntuu, kuin olisimme syöksykierteessä, josta emme pääse pois.

Ehkä Pöpöläisen kiivas imeminen kertoo, että nyt ei ole oikea aika syöntien vähentämiselle: ehkä eroahdistus on pahimmillaan, työhönpaluuni on vähentänyt päivänajan seurusteluamme, hampaitakin pukkaa. Olen jo useampaan kertaan yrittänyt tsempata itseäni jaksamaan vielä tämän tammikuun – jospa sitten olisimme sitten taas hieman eri vaiheessa ja vieroituksella olisi paremmat mahdollisuudet onnistua.

Viime yönä näin sitten tästä kaikesta todella pelottavaa unta.

Unessa harhailin Hesan keskustassa tarkoituksenani mennä mahdollisimman pian Meilahteen laivalaiturille josta appivanhempani olisivat viemässä meitä kesämökkisaarelleen veneellä. Kaikki vain tuntui menevän päin mäntyä. Ensimmäisessä välähdyksessä olin Hakaniemen metroasemalla. Aseman liukuportaat olivat kadonneet ja tilalla oli metallinen läpinäkyvä pelottavan jyrkkä pyöreä portaikko, jota pitkin en uskaltanut laskeutua metrotasanteelle. Siinä portaiden yläpäässä seisokellessani näin, kuinka nuori poika tuli metrosta, lähti kiipeämään portaita ylös ja päästyäni samalle portaalle kuin minä, heittäytyikin tarkoituksellisesti alas metrotasanteelle – ja kuoli.

Seuraavassa välähdyksessä olin Töölössä pyrkimässä kolmosen ratikkaan. Kaikki pysäkit olivat kuitenkin katutyön takia muuttuneet metrin syvyiksi kuopiksi, joihin olin upota.

Sitä seuraavaksi harhailin etsien nelosen ratikan pysäkkiä, mutta kadulla vastaan tullut mies kävikin ahdistelemaan minua. Yritin päästä hänestä eroon huutamalla muita pysäkilläseisojia apuun. Kukaan ei kuitenkaan tehnyt elettäkään auttaakseen.

Seuraavassa tilanteessa olin psykiatrisessa sairaalassa – hoidettavana. Minut oli kuulemma korjattu psykoottisena kadulta. “Olit monessa vaarallisessa tilanteessa ja olisit voinut päästä hengestäsi”, hoitaja kertoi. Olin helpottunut – tuntui kuin pitkä kujanjuoksu olisi päättynyt turvaan. Kysyin, olisiko paikalla jotakin vanhempaa hoitajaa, jonka kanssa voisin keskustella. “Mistä asioista?”, kysyi hoitaja. “No äitiydestä ja vaikka siitä, miten olen epäonnistunut imetyksen lopettamisessa”. Kohta mieheni tuli tapaamaan minua Pöpöläinen sylissään. Mukanaan heillä oli valkoisesta sääskiverkosta tehty prinsessan viitta ja foliosta tökerösti tehty kruunu.  Olin kuulemma kulkenut kaupungilla niihin pukeutuneena.

Heräsin helpottuneena ja säikähtäneenä, kun Pöpöläinen parahti maitoitkuunsa. Kertooko alitajuntani, että kuljen väsymyksen äärirajoilla?

Innostuimme viime sunnuntaina ulkoilemaan hellesäässä sillä seurauksella, että sain auringonpistoksen tai migreenikohtauksen. Yhtä kaikki tuloksena oli hillitön päänsärky, ikävä puristava ja sykkivä vanne pään ympärillä, oksennusta, valonarkuutta. Makasin pimennetyssä makuuhuoneessa suurimman osan päivästä.

Koska migreenini oli pysynyt poissa koko raskausajan, en ole tullut vielä miettineeksi, millä lääkitsisin itseäni nyt imetysaikana, jos kohtaus tulisi. Varsinaisia migreenikohtauksen esto- tai kohtauksen aikana otettavia lääkkeitä ei imettäjä voi ottaa. Yritin kylmiä kääreitä, pakastimesta otettua maissi-herne-paprika -pussia (ulkoisesti nautittuna), parasetamolila. Ei mitään suurempaa apua. Mies hieroi päätä ja silitti selkää, se auttoi jaksamaan, mutta kohtausta se ei lopettanut. Pöpö kävi rinnalla pari kertaa, pakkohan sitä oli pientä ruokkia. Onneksi se osaa olla jo varsin omatoiminen. Tissi vain sinne jonnekin suun lähelle, niin poikanen hoitaa itse hommat loppuun.

Mutta sitten, kun kohtausta oli ollut jo kuutisen tuntia ja oksensin jo vatsalaukun mustia nesteitä, oli jo pakko turvautua johonkin lääkitykseen. Muistelin, että joskus muinoin sain päänsäryn loppumaan joko Ketorinilla tai Orudiksella.  Niitähän ei raskausaikana saanut syödä, joten niitä ei talosta löytynyt. Ei niiden kanssa saisi varmaan imettääkään. Jos sellaista ottaisi, mitenkähän kauan pitäisi antaa varastomaitoja tai korviketta?

Soitin Lastenklinikan päivystykseen, mutta sairaanhoitaja kieltäytyi kommentoimasta asiaa. “Vain lääkäri saa ohjeistaa, hakeudu vain omaan päivystykseesi.” No siinä kunnossa ei juuri voinut ajatella lähtevänsä autoilemaan ja jonottelemaan päivystykseen. Oli keksittävä jotakin muuta.

Meillä kyläilevät isovanhemmat hakivat apteekista Ketorinia ja toivat kaiken varalta myös tuttipullon ja korviketta. Heitin pari nappia huiviin ja uni voitti heti. Parin tunnin päästä heräsin Pöpön lohduttomaan huutoon.

Onneksi pääni oli jo huomattavasti selkeämpi. Hoipuin alakertaan katsomaan, mitä siellä oikein puuhattiin. Pakastimesta oli sulatettu sinne varastoimiani maitoja ja Mies yritti parhaansa mukaan tarjoilla niitä lapsukaiselle hörppymukista. Pöpöläinen nielaisi valkoista kultaa kyllä, mutta joka hörpyn välissä ilmolle pääsi surkea huuto. Pettynyt, loukkaantunut itku.

Seuraavaksi päätimme kokeilla maitopulloa. Pullo pestiin ja kiehautettiin. Mies otti lapsen ja pullon, ja jopa kelpasi. Nukkumaan meno ei vain ollutkaan niin helppoa. Pöpöläinen raukka itkeskeli ja nikotteli pettymystään, kun joutuikin asettumaan isänsä kainaloon maitopullon kanssa.

Tässä vaiheessa pääni oli jo selvennyt sen verran, että pääsin netin ääreen. Imetystukilistan kautta päädyin Lääkelaitoksen lääketietosivulle ja kas, siellähän luki, että normaalimääriä Ketorinia käytettäessä saa imettää!

Takaisin yläkertaan, paita pois ja sukkelaan sänkyyn. Voi, millaisella riemulla Pöpöläinen rintaani tarttuikaan. Pidin häntä vieressäni puoli yötä silkasta ilosta.

Pöpöläisestä tuli koettelemuksien takia varsinainen tissitakiainen koko seuraavan päivän ajaksi. Pieneen sydämeen kai jäi pelko, että se ihanin asia maan päällä katoaisi jälleen…

Näin tuli siis samalla selvitettyä, voitaisiinko meillä siirtyä tiukan paikan tullen pulloruokaan. Hätätilanteessa voitaisiin, mutta ei se kenellekään mukavaa olisi. Äitee ei siis lähde vielä lietsuun maitobaari mukanaan…. 

—

Tissit, rinnat, mitkä ne nyt sitten ovatkaan??? Useimmiten puhun arkisesti tisseistä, vaikka espanjan tunnilla mummoimmeinen sanoikin, että pitäisi puhua Rinnoista, sillä se on kunnioittavampi nimitys. Nii oiski.

Juu, vaunuissahan on sellainen jarru. En ole oikein osannut vielä käyttää sitä, mutta perjantaisten kokemusten jälkeen lienee parempi naksauttaa se päälle jokaisen pysäyksen tullen.

Päiväkävelymme lomassa teimme pienen vierailukäynnin lähikulman leikkipuistoon. Juttelin pihalla leikkipuiston tädin kanssa ja hän lupasi jäädä katsomaan vaunuja siksi aikaa kun piipahtaisin tutkimassa, millaiset leikkipuiston sisätilat ovat. Juu, näppärästi päästin vaunujen aisasta irti ja käännyin ovea kohti. Samassa täti jo nappasi ohitse kiitävistä vaunuista kiinni ja hihkui, että jarru unohtui. Olo oli kuin piilokamerassa. Kalteva piha…

No, leikkipuistoon tutustumisen jälkeen köpöttelimme kotiin. Jätin Pöpön jatkamaan päikkäreitään vaunuihin terassillemme keittiön ikkunan alle. Istuuduin keittiön pöydän ääreen – selin ikkunaan. Lueskelin lehteä ja olkkarin ikkunan kautta näin töistään palaavan Miehen juoksevan kotiovelle ja kiiruhtavan suoraan vaunuille. “Tuoreen isän innokkuudella,” ajattelin. Hetken kuluttua Mies rynnisti sisään Pöpö käsivarrellaan ja selitti kiukustuneena, että vaunut olivat nokallaan pihanurmellamme. Nähtävästi äkillinen koppaan osunut tuulentuiverrus oli työntänyt jarruttomat vaunut terassilta alas nurmikolle. Apuun tullut isäparka oli luullut vaunuja tyhjiksi ja kauhistui löytäessään lapsen niiden sisästä. Vaikka tilanne näytti kamalalle, Pöpö oli kuitenkin tömpsäyksestä täysin tietämättön ja jatkoi tyytyväisenä uniaan.

Tänään sitten poljinkin jarrua ihan toiseen malliin.

On asioita, joita en uskalla ajatella. Ja silti ajattelen niitä, vieläpä usein. Yksi niistä on Pöpön kuolema.

Synnytyslaitokselta saakka olen joka päivä surrut sitä mahdollisuutta, että Pöpölle sattuisi jotakin. Että joidenkin päiväunien jälkeen löydän sen sinisenä ja hengettömänä sängystään. Että se saa tuberkuloosirokotteestaan infektion, kamppailee tautia vastaan, mutta pieni elimistö pettää. Että minä kömpelyyttäni tai huolimattomuuttani pudotan luottavaisen lapseni. Että moottoritiellä joku kolaroi automme siihen kylkeen, jonka vieressä Pöpö istuu. Että…

Välillä, kun käärin lapseni valkoiseen kapaloliinaan, säikähdän. Hänhän näyttää aivan ruumisarkkuun puetulta. Hitto, äkkiä jotakin värikästä ylle!

Ei, en ole menossa sekaisin, en sairastumassa psykoosiin, enkä todellakaan aio satuttaa lastani. 

Olen vain rakastumassa lapseeni. Rakkaus ja menettämisen pelko – ne kulkevat käsi kädessä.

Ykkösellä on menossa elokuva lapsensa menettäneestä perheestä. En uskalla avata telkkaria. Menen sen sijaan iltateelle keittiöön ja katselen, kun Pöpö nukkuu luottavaisena isänsä sylissä.

On vaan se uusi ihminen niin pieni! Kokemattomana vauvankäsittelijänä jännitän Pöpön nostamista ja kääntelyä etenkin pestessä ja pukiessa. Mielessäni vilistää kauhukuvia, jossa poikaraukan pää retkahtaa kohtalokkaasti, silmät pullistuvat ulospäin ja lasittuvat ja lapsesta kuuluu viimeinen pihahdus. Tai että nuttua ujuttaessani käännän kättä himpun verran väärään suuntaan, kuuluu rusahdus ja vauvaa nostaessani pieni käsi tipahtaa hihasta pois. 

Maanantaina Mies lähti hakemaan autoa huollosta. Tuli vaippojen vaihtamisen aika ja aralla mielellä tartuin välttelemääni hommaan – meillä kun ollaan tähän asti pystytty jakamaan nämä perusduunit siten, että mulla on ruokintavastuu ja Miehellä puhtaanapitovastuu. Vauvan käsittelyäni hankaloittaa myös raskauden viimeisinä viikkoina oikeaan käteeni ilmestynyt hermopinne, jonka vuoksi sormeni ovat tunnottomat ja käden käyttö hiukan hakusassa.

No, pääsimme lavuaarin ääreen ja kääntelin Pöpöä parempaan asentoon sylissäni. Hinkkasin kai lasta omaa vatsaani vasten yhden kerran liikaa, sillä lapsesta tipahti jotakin. Pöpön suusta pääsi välittömästi hirveä raastava itku. Lattialla killotti puoliksi kuivunut napa. Siinä, missä napa oli ollut, oli monta senttiä syvälle näyttävä verinen ja musta aukko. Olin saada p****halvauksen. Olen vahingossa repinyt lapseltani navan irti ennen aikojaan! Nyt sillä on reikä suolistossa! Se saa jonkun bakteeritartunnan ja kuolee suolenulostyöntymiseen! Ja koko ajan ilmassa kaikuu paniikinomainen vauvanitku.

Äiti minussa ei osaa tehdä kuin yhden asian. Kaappasin lapsen kainalooni ja juoksin sängylle tarjotakseni lapselleni sitä yhtä maailman parasta asiaa, rintaa. Ajattelin että jospa vaikka se toimisi kipulääkkeenä. No, koska sankarilla ei tässä vaiheessa ollut minkään valtakunnan housuja jalassa, olimme kohta molemmat kirkkaankeltaisessa maitokakassa.  Mutta vauvan itku laantui ja minun sydämenlyöntinikin tasaantuivat.

Tässä vaiheessa mies tuli kotiin puolen tunnin reissultaan. Itku kurkussa selitin, mitä on tapahtunut. Mies kurkistaa, miltä napa näyttää ja kertoo, että vereslihaista aluetta ei ole kuin ihan vähän.  Että ei sieltä ole suoraa avointa yhteyttä Pöpön sisälmyksiin. Että napa olisi irronnut hetkellä millä hyvänsä. Että kaikki on hyvin. Lopuksi Mies uskaltaa jo vitsailla, että pitäisikö tarkistaa Pöpön varpaat ja sormetkin, että kaikki ovat varmasti tallella, kun tuosta äidin hoidosta ei koskaan oikein tiedä.