Vuosi väliä

Uskomatonta, mutta totta: Pöpöläinen on kovaa vauhtia tulossa yhden vuoden ikään!

Ajatukseni seilaavat ahkerasti vuoden takaisissa tapahtumissa. Tänään on tasan vuosi siitä, kun otimme viimeisiksi jääneet mahakuvat. Niitä sitten lähetin ystävilleni sähköpostissa ja motkotin samalla, että missään ei tunnu siltä, että mitään alkaisi tapahtua. Niin sitä voi olla onnellisen tietämätön oman kehonsa liikkeistä – seuraava päivä tuli jäämään viimeiseksi raskauspäiväkseni…

Viime viikolla olen melkein saanut itselleni aikaiseksi jännetuppitulehduksen käymällä läpi vuoden varrella Pöpöläisestä otettuja valokuvia. Tarkoituksenani on valita parhaimpia otoksia kehitystö varteb ja koostaa niistä yksivuotiskollaasi, jossa olisi yksi osuva kuva kultakin kuukaudelta. Uuh. Kuvia on paljon, mutta niiden laatu on varsin kirjavaa. Ensimmäisten kuukausien aikana otetut kuvat näyttävät onnistuneen parhaiten – johtunee varmaan paljolti siitä, että kuvattava ei osannut vielä karata kuvasta pois. Muutaman vuoden takaisella ja erittäin hitaalla digikameralla, joka ottaa kuvan noin kaksi sekuntia napin painalluksen jälkeen, ei oikein tee lasta kuvatessa mitään. Kesän jälkeen otetuista kuvista suurin osa on kummallisia suhahduksia, joista voi päätellä, että jotakin merkittävää/mukavaa/kummallista tapahtui hetki sitten. Onneksi tajusin joulun alla investoida parempaan kameraan, joten tämän vuoden puolella otetuissa kuvissa on sentään tunnistettavia ihmisiä.

Näin jälkeenpäin harmittelen, miksi en hoksannut kuvata Pöpöläistä säännöllisesti vaikka aina joka kuukausi syntymäpäivän aikaan, ja kirjoittaa samalla pari riviä muistiin kuluneen kuukauden virstanpylväistä. Nyt nimittäin pelkään jo unohtaneeni osan tärkeistäkin asioista. Eilen illalla yritin kaivella muistini syövereitä ja koostaa tuota kuukausittaista kirjoitusta siitä, mitä mikin kuukausi tämän ensimmäisen vuoden varrella on tuonut tullessaan, millaisia asioita Pöpöläinen on oppinut, mitä olemme tehneet yhdessä ja mitä perheellemme on kuulunut. Kaikkein vaikeinta oli muistaa, miten päivämme kuluivat ja miten Pöpöläinen kehittyi kahden-kolmen kuukauden iässä. Onneksi blogimerkinnät, kalenteriin merkityt menot, valokuvat, videot ja vauvakirjankin pienet muistiinpanot palauttivat osan arjesta mieleen.

Meille on tulossa oikea juhlakierre, sillä olemme päätyneet juhlimaan Pöpöläisen yksivuotissynttäreitä monessa osassa ystävien ja eri puolella Suomea asuvien sukulaisten kesken. (Tästä oppineena olen jo päättänyt, että ensi vuonna on tasan yhdet juhlat, ja jos niille ei pääse, niin oi-voi!)

Oikea juhlapäivä on nyt keskiviikkona, ja perjantai-iltana vietämme pieniä lastenkutsuja muutaman lähimmän vauva- ja taaperokaverin kesken. Yritin tuossa surffailla ja etsiä sopivia vinkkejä ihan pienten lasten tarjoiluihin. En oikein onnistunut, sillä löytämäni ohjeet olivat tarkoitettuja isommille lapsille. Juhlatarjoiluni uhkaavat kilpistyä lajitelmaksi hedelmäsoseita ja maissinaksuja. Onko parempia ehdotuksia?

Lapsista ja aikuisista

Viime viikolla tapasin erästä ystävääni. Jo hyvän aikaa istuttuamme hän kysyi varovasti: “Tiedän, että tämä on aika henkilökohtainen kysymys, mutta mistä sinä tiesit, että haluat lapsia?” Tuon keskustelunavauksen jälkeen meillä ei ollut puheenaiheesta puutetta. Hän tuntui miettivän samoja asioita kuin mitä olen viimeiset kymmenen vuotta joko yrittänyt työntää pois mielestäni tai pähkäillyt enemmän tai vähemmän kuuluvasti. Erityisesti häntä poltteli, että millä linjalla hän, tiukalla kurilla ja kädellä kasvatettu, osaisi kasvattaa omia lapsiaan.

Niinpä. Toivon todellakin, että osaisin itse tarjota omalle lapselleni enemmän rohkaisua ja rakkautta, kuin mitä tunnen omilta vanhemmiltani saaneeni. Mutta hankala on kauhalla antaa, jos on itse lusikalla saanut. Välillä tuntuu, että raamatullinen ilmaisu ”isien pahojen tekojen ulottumisesta kolmanteen ja neljänteen sukupolveen saakka” on synkeä loitsu, jonka rikkominen on lähes mahdotonta.

Mutta yhtä asiaa en odotusaikana näitä asioita pohtiessani ottaa huomioon. Nimittäin fysiologiaa. Siis sitä, mitä raskaus- ja imetyshormonit tekevät: sitä väistämätöntä hoitamisen tarvetta, joka minuun on tullut. En todellakaan tiennyt, että tulisin tuntemaan lapsen itkun itsessäni fyysisesti, lähes kipuun verrattavana asiana. Tai että lapsen ääntelehtiessä maito nousisi rintoihin niin, että tunnen kouristuksen itsessäni. Luonto on kirjoittanut minuun oman, elämää suojelevan ohjelmansa.

Onneksi on myös siippa, jolla on toisenlainen, varmasti rakkaudellisempi lapsuuden eväsreppu mukanaan.

Ehkäpä meillä on tarjota ihan hyvä tavallinen koti.

—

Isänpäivä meni hienosti. Olin hankkinut lahjaksi isälle ja pojalle samanlaiset, tietysti hiukan erikokoiset Reino-tossut, joista isä ilahtui ja lapsi kummastui: Miksi ihmeessä jalkoihin pitää laittaa tuollaiset lärpäkkeet? Huis, kaaressa pois! Yhdellä potkaisulla.

Päivän kokkaukset tuottivat jo etukäteen ahdistusta, mutta onneksi suurpiirteinen Mies ei välittänyt, vaikka paahtopaisti maistui vanhalle ja ratatouille kerättiin yhdessä vaiheessa lattialta takaisin kippoon. Sitä painajaisia jo aiheuttanutta kermakakkua en sitten tehnyt tälläkään kertaa, vaan tyydyimme piirakkaan.

Isällinen päivä

Just kun äitienpäivästä  päästiin, tuleekin isänpäivä. (Miksi muuten äidit juhlivat monikossa ja isä yksikössä?)

Kun yritän muistella oman lapsuudenkotini isänpäiviä, mieleeni tulee vain pari, nekin ala-asteajoilta. Yläaste- ja lukioiältä en muista yhtäkään – ehkä myrskisen murrosiän kriiseissä ei isänpäivää paljon juhlittu. Hyvä jos edes tuli isälle puhuttua. Opiskeluaikoinani palasimme taas puheväleihin, ja niinä aikoina muistelen lähettäneeni isänpäiväkortteja. Lahjoja ei kai enää tarvittu.

Tähän, oman perheemme ensimmäiseen oikeaan isänpäivään olen valmistautunut pitkän kaavan mukaan. Lahja on keksitty, osin jo hankittukin – yksi kauppareissu on vielä tehtävä. Kortti on ideoitu, mutta vielä tekemättä. Kakkuohjeita olen surffaillut netistä, mutta koska en kuitenkaan onnistu toteuttamaan sellaista salaa, aion ehdottaa että leipoisimme sen yhteistyönä Mies hoitaa lasta ja minä yritän parhaani -periaatteella. Viimeisimmästä kakunleipomisesta onkin jo vierähtänyt tovi. Se oli nimittäin kesäkuussa 1997.

Tässä vaiheessa, kun lapsen oma panos äitien-/isänpäivän juhlintaan on vielä ajatuksen asteella, juhla onkin lähinnä perheessämme jonkinlainen puolisoiden välisen rakkauden ja liittolaisuuden juhla. Että me, kaksi tavallista talliaista olemme saaneet aikaan jotakin noin hienoa ja ainutlaatuista. Että me voimme nyt juhlia katsoen oman lapsemme hymyä, kuunnella hänen ilonkirkaisujaan ja nauttia uusista ihanista hetkistä perheenä.
Tanssia vaikka What a wonderful world -slovaria kolmestaan poski poskea vasten. 

Millaisia isänpäivätraditioita olette omissa perheissänne perustaneet?

Vuosipäivä

Tänään on Pöpön vuosipäivä. Pöpö on tasan yhden vuoden ikäinen. Oikeasti. Juu, ihan oikeasti.

Katson hymyilevää poikaani silmiin ja ihmettelen. Vuosi sitten emme todellakaan tienneet, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Olit vielä toive. Ja pelko. Kysymys ja haave. Suunnitelma ja vapaa pudotus. 

Nyt olet täällä ja opettelemme tuntemaan toisiamme. Kiitos että tulit. Kiitos että olet.

Sunnuntai

Sunnuntain aamuhetki, se kauan odottamani, oli ihana.

Heräsin herkkään lauluun ja soittoon.  Saimme Pöpön kanssa molemmat lahjuksia: omat kirsikkapuut pihallemme istutettaviksi. Mies oli kirjoittanut korttiin myös Pöpön lähettämiä terveisiä: ”Kiitos sinulle kun olet minun äiti. Kun kasvan niin kävelen luoksesi ja halaan sinua ja kerron että Äiti lakas”.

Sitähän tässä jo odotellaan…Olispa ihanaa tulla oman lapsensa halaamaksi.

Ihan klassisesti ei aamu kuitenkaan mennyt: kakkukahvit jäivät väliin, sillä edellispäivän Euroviisuhässäkkä vei voimat kakunleipojalta… ja kakkuihin tarkoitetut suklaat oli jo syöty…

Jännittää

Olen jännittänyt ensimmäistä äitienpäivää jo …. viime syksystä saakka. Huomenna se on. Mies on jo parin viikon ajan kysellyt, mitä haluaisin sunnuntaina tehdä. Ja millaisia perinteitä haluaisimme ylipäätänsä äitien- ja isänpäiväksi luoda. En oikein osaa/halua sanoa mitään. En ainakaan halua, että näistä juhlista tulisi mitään stressinaiheita, joita sitten joudutaan yhdessä huolehtimaan. Jotain juhlistamista tietty, mutta… kun nyt vaan mennään silleen sydämellä. Mutta kertokaas te muut, mitkä teidän mielestänne ovat olleet mukavia äitien/isänpäivien viettotapoja!

Laitoin viikolla kortin omalle äidilleni. Sain eilen tekstiviestin, jossa hän kiitti kortista ja toivotti “hyvää äitienpäivää sinullekin”. Tuntui hyvälle. Oma äitini voi toivottaa minulle äitienpäivää. Nyt olemme jotenkin entistä enemmän “samaa maata”.

Aurinkoa

Vetelehdimme aamulla sängyssä ja mietimme lähteäkö Ullanlinnanmäelle vai ei. Onhan siellä jo tullut oltua noin 11 vapunpäivän ajan, joten yhden kerran väliinjääminen ei olisi niin kummoinen juttu. Olimme jo melkein päättäneet jäädä kotiin, kun puhelimet alkoivat soida.

Ja niin keräsimme kimpsumme ja kampsumme, laitoimme Pöpön kantoliinaan ja löysimme itsemme noin miljoonan muun hesalaisen kanssa Kaivarin aurinkoisilta kallioilta.  Me isommat saimme nauttia kavereidemme hyviä piknikeväitä. Pöpö nautti “sitä tavallista” villapaidan suojista. Ainakaan vielä ei ole rintatulehduksen merkkejä Kevätaurinko paistoi kaikkien posket punaisiksi.

Nyt olemme ihan rättikuittipoikkiväsyjä. Seuraavaksi saunaan, sitten petiin.

Paluu arkeen

Kylläpä on kotona hiljaista! Takana on viikko matalalentoa ristiäisten ja ristiäisvieraiden parissa. Äitini oli meillä tiistaista lauantaihin, siskoni lauantaista sunnuntaihin ja appivanhempani sunnuntaista maanantaihin. Nyt olemme pitkästä aikaa kotosalla vain omalla porukalla.

Juhlat olivat mukavan lämpöiset ja rosoiset. Vähän kiireiset tosin, sillä juhlatila oli käytössämme harmillisen vähän aikaa. Vieraita oli hilkkua vaille kolmisenkymmentä, vanhempien, sisarusten ja lähisukulaisten olimme kutsuneet kourallisen ystäviä. Pöpö näytti kastepuvussa entistäkin enkelimäisemmälle, tosin päästi toimituksen aikana kaihoisaa nälkäitkua. Tutti onneksi auttoi asiassa sen aikaa kunnes pääsimme nälänpoistoon. Kotiin tultuamme jatkoimme iltaa iloisissa merkeissä siskoni ideoimilla ja hänen, Mieheni ja kummitätini toteuttamilla ex tempore -grillikauden avajaisilla.

Juhlista jäi kaikenkaikkiaan hyvä mieli. Ja suurimmaksi osaksi hyvä mieli kumpuaa siitä ilosta, joka isovanhemmille, tädeille ja kummeille tuli pienestä Pöpöläisestä. Olen oikeastaan aika äimistynyt siitä hellyydestä ja kiintymyksestä, jota äitini ja siskoni Pöpöläiselle osoittivat. En osannut sitä heiltä odottaa, en kai edes tiennyt heissä sellaista puolta olevankaan. Sunnuntaiaamuna siskoni kiipesi makuuhuoneeseemme jo puoli kahdeksan  aikaan ilmoittaen, että nyt pitäis jo saada hieman seurustella Pöpön kanssa. Ja kotiin päästyään tekstaili, että vieroitusoireet ovat kovat ja ikävää on pitänyt helpottaa valokuvia katselemalla.

Kun ihmettelin tätä ystävälleni, hän sanoi: “Sellaisia ne vauvat ovat. Leikki-ikäiset hurmaavat, jos osaavat jotain sellaista joka on aikuisten mielestä ihmeellistä. Mutta vauvoilla on suora reitti ihmisten sydämiin”.

Kiirettä

Pöpön ristiäiset ovat ensi lauantaina, ja vaikka aioimme pitää vain pikkuruiset juhlat, tapamme mukaan asiat ovat jälleen karanneet käsistä. Olemme Miehen kanssa olleet aina kovia juhlien järjestäjiä, joten “pienet juhlat” eivät vain meiltä luonnistu. Vitsailin, että vain juhlistamme puuttuu vain radiointi. 

Mutta siinä kun aikaisemmin ehdimme yhden ja saman päivän aikana käydä kaupungilla asioita hoitelemassa, tehdä ostokset, kokata, leipoa ja siivota ja illalla vielä juhlia, nyt jokaisen asian hoitoon tulee varata oma päivänsä, ellei parikin. Päiväuniajat menevät tarkkaan asioita toimittaessa ja iltaisinkin Miehen tullessa töistä kotiin säpinää riittää. Tunnelma tahtoo välillä hieman tiukentuakin. Jatkossa varmaan muistamme kummatkin, että emme ole enää entisiämme, vaan suorituskykymme on hidastunut huomattavasti ja toivottavasti osaamme mitoittaa urakkamme uudella tavalla…

Päänvaivaa tuottavat myös maakunnista paikalle tulevien omien sukulaisten (omat vanhemmat ja sisarukset) aikatauluttaminen: kukaan ei vielä tiedä, minä päivänä tulee ja lähtee, ja jos tietääkin, kukaan ei tule kenenkään muun kanssa, vaan jokainen tuntuu tulevan ja lähtevän eri päivänä eri juna- ja bussivuorolla. Kalenterini täyttyy saapumis- ja lähtöajoista. Ja kaikille pitäisi löytää yösija. Taidan antaa kaikille taksin numeron, jättää ulko-oven auki ja sijata lattialle siskonpedin, niin saavat sitten tulla ja mennä oman mielensä mukaan.  Kun eivät kerran “vielä osaa sanoa”.

Nimiasiaa on sitten väännetty ja väännetty. Pöpölle oli odotusaikana pari aivan nappivalinnalta kuulostavaa nimeä, mutta niin vain sankarin synnyttyä kumpikaan niistä ei tuntunut enää oikealle. Miehellä ovat omat uudet suosikkinsa, niin myös minulla. Harmi vain että kummankaan ykkösehdokkaat eivät kelpaa toisen mielestä kutsumanimeksi. Niinpä olemme päätymässä kompromissiehdotukseen, jossa se ainoa jotenkin kummankin mielestä sopiva etunimi tulee etunimeksi ja toiseksi ja kolmanneksi nimeksi kummankin ykkösehdokkaat.

Huomenna koettelen mökkihöperyyteni rajoja menemällä kampaajalle. Olen varannut ajan potentiaalisten päiväunien kohdalle. Nähtäväksi jää, osuvatko unet “oikealle” kohdalle (tai siis osuiko varaus oikeaan kohtaan), riittääkö niitä tarpeeksi pitkään (kaksi tuntia) ja jos ei riitä, pystynkö avaamaan maitobaarin kampaajan työskennellessä samaan aikaan…

Päiväunet tuntuvat olevan lopuillaan, ja vielä pitäisi itse ehtiä syömään. Jotenkin kummasti tämä vekara onnistuu aina unen läpi haistamaan, milloin äidillä on lautanen höyryävänä edessään… Ja sitten kuuluu “ÄÄÄÄ!”.

Muistamisia

Posti toi vielä tänäänkin onnittelukortteja uudelle tulokkaalle.

Olemme saaneet ihania tervehdyksiä niin ystäviltä, sukulaisilta, työtovereilta kuin naapureiltakin. Sekä läheisiltä että vähän kaukaisemmiltakin. Lahjoja, kukkia, kortteja, kirjeitä,  puhelinsoittoja, viestejä. Vieraita on käynyt kovasti: sunnuntai-iltana laskin vieraskirjastamme, että meillä on käyty kuukauden sisällä 18 vierailukäynnillä.

Olen aivan otettu tästä muistamisien määrästä. Ja samalla nolostunut! Kyllähän minäkin olen ollut iloinen ystäviemme puolesta heidän saadessaan lapsia, mutta… muistamisen taso on jäänyt tekstiviestien naputteluksi. Ehkä pari korttia olen lähettänyt, mutta lahjoja en juuri koskaan. Aivan ymmälläni olen ollut mm. lapsuuden suosikkileikkikaverini   lähettämästä tervehdyksestä. Emme ole olleet joulukortteja kummemmassa yhteydessä viiteentoista vuoteen, ja nyt saimme häneltä paketin. Juupa juu, kun hän sai esikoisensa pari vuotta sitten, en laittanut edes sitä tekstiviestiä… Hyi minä!