Poissa taas

Valmistaudun jälleen ristiriitaisin mielin työmatkaan. On haikeaa jättää koti, Pöpöläinen ja Mies. Yksin jäävälle on rankkaa olla sekä aamu-, ilta- että yövuorossa.  Reissuni kestää  yksitoista päivää: siihen mahtuu monta aamulähtöä ja iltanukutusta.

Vuosi sitten ollessani kokonaista kolme viikkoa poissa Pöpöläinen oli haikea, alakuloinen ja surullinen, mutta jaksoi silti uskoa äidin palaavan. Puhumaan opetteleva vekara oppi matkani aikana sanomaan: Äiti ei oo. Äiti tulee. Nyt  varmaan kotiinjäävä osapuoli saa kuulla muutakin, muttei välttämättä juuri tuon suurempaa viisautta. Pöpöläinen, nyt varsin jo kiukuttelun jalon taidon osaavana, tietää kyllä miten huonoa mieltään näyttää.

Toisaalta itse olen reissuni suunnitellut: pakko ei olisi ollut lähteä. Veri vetää, matkalla näkee monta mielenkiintoista asiaa joista on ennen kuullut vain puhuttavan. Ilmassa on vähän myös “vielä tämän kerran” -henkeä, onhan syksyn edetessä edessä kotiosaston asioihin syväsukeltaminen.

Jännittää myös se, meneekö kaikki hyvin. Lento, töiden tekeminen toisissa olosuhteissa, sikainfluenssa, kaikki mahdolliset infektiot mitä maailma päällään kantaa malariasta denguekuumeeseen, liikenteen kaoottisuus.  Raskaana reissaaminen ei ole kiellettyä, mutta ei riskivapaatakaan.

Edellisen raskauden aikana kävimme pitkällä lentomatkalla. Vaikka lääkäriystävä varoitteli painavin sanoin, lähdin silti. Mielessä kyllä soivat sanat: raskauteen liittyy niin paljon riskejä. Jos joitakin niistä pystyy omilla valinnoillaan vähentämään, niin mikset sitten tekisi niin.

Kaikki sujui  kuitenkin mallikkaasti. Tosin viikko kotiintulon jälkeen kaaduin kadulla suoraan mahalleni ja sain jännittää, mitä siitä seuraisi. Mutta siitäkään ei seurannut mitään.

Ei tämä viisasta ole, mutta toivottavasti ei kohtalokastakaan.

Palataan linjoille.

Kesäsalaisuus

Ensimmäisenä lomapäivänä tein raskaustestin. Ensinäkemältä näytti, kuin testipuikko olisi pysynyt yksiviivaisena, mutta toisella tai kolmannella vilkaisulla erotin siinä himmeän toisen viivan. Hymyilytti.

En malttanut odottaa kahta päivää tarkistustestin tekemiseen. Seuraavan päivän testissä tuota haamua ei enää kuitenkaan näkynyt.

Kahden viikon päästä vanha polvivammani äitiyi pahaksi ja jouduin tilaamaan lääkärinajan. Ennen lääkäriä päätin kuitenkin käydä ostamassa vielä yhden testin, ihan vain siltä varalta että jos saan vahvoja kipulääkkeitä, tiedän pyytää tilalle jotakin muuta.

Ja siinä testissä oli kaksi vahvaa viivaa.

Nyt meitä on sitten neljä. Laskettu aika on 1.3. Vaikka mitään emme ole virallisesti vielä Pöpöläiselle puhuneet, yhtenä päivänä hän jo selitti, kuinka äidin masussa on pikkusisko.

Mene ja tiedä, mutta Hilla on nyt työnimenä.

Kone hoi!

Hitaasti, pala palalta olen pohtinut ja tunnustellut ajatusta toisesta lapsesta.

Jo silloin kun Pöpöläisen tuloa mietittiin, koin tekeväni päätöksen siitä, että lapsia tulee sitten joko olemaan useampi tai ei yhtään. Sisaruksettomaksi en haluaisi lastani jättää, mikäli se minusta kiinni olisi.

Pöpöläisen synnyttyä  uutta elämänjärjestystä piti opiskella niin kovasti, että lupasin itselleni vähintäänkin pari vuotta aikaa ennen kuin seuraavaa lasta tarvitsisi ajatella. Sama se, vaikka sisarukset eivät samoja leikkejä leikkisikään, kunhan nyt toisiltaan jotain saisivat. Itselleni antamani aikaraja umpeutui vuodenvaihteessa.

Sen jälkeen olenkin sitten alkanut ajatella.

Mietin, onko ajatus toisesta lapsesta vain päähänpinttymä, sosiaalinen pakko. Enkö kenties arvosta yhden lapsen perheitä tarpeeksi?

Kevättalvella sain sätkyt, kun kuulin kaveriltani, miten heille tuli yllätyksenä, etteivät he voikaan saada toista lasta. Tuon keskustelun jälkeen voin monta viikkoa suorastaa pahoin. Surin heitä ja aloin pelätä, että samoin kävisi meillekin.

Tajusin, että jos nyt joutuisimme jostakin syystä toteamaan, että emme koskaan voi saada toista lasta, olisi se todella tiukka paikka.

Ei enää uuden ihmisen tuomaa uutta alkua.

Ei enää mahdollisuutta kokea uudestaan niitä ihmeellisiä hetkiä, jotka ovat jääneet arvokkaina mieleeni. Kevyt kuplinta vauvavatsassa. Väsynyt ja jännittävä olo synnytyssairaalassa. Polvillaan olo kaiken uuden ja pienen edessä. Kantoliinan kevyt paino. Kevätaurinko ja vauvan tuoksu. Työelämän vuolaan virran jättäminen kauas taakse ja keskittyminen vastuualueisiin kotona.

Tajusin olevani vauvakuumeinen.  Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni.

Nyt jännitän että mitenkähän näin vanha kone enää oikein lähtee toimimaan. Pillerit on jo jätetty pois, ja puolentoista kuukauden odottelun jälkeen menkat palasivat ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Tervehdin niitä ilolla -  ainakin jotakin vielä liikkuu jossakin.

Aamutuimaan

Aamunhetki kullan kallis.

Eilen aamulla Pöpöläinen päätti herätä jo 6.25. Jotta reissuun lähdössä oleva Mies saisi nukuttua edes karvan verran pidempään, otin lapsen kainalooni ja lähdimme aamupuuhiin alakertaan. Saatuani Pöpöläiselle vaatteet päälle suuntasimme pihalle klo 7.09. Itselleni en välittänyt vaihtaa vaatteitani, mitä nyt hupparin laitoin yöpuvun päälle lämmikkeeksi.

Hiekkalaatikon reunalle istahtaessani kuulin kipakan rusahduksen housuistani. Suloisen pehmoisiksi kuluneet yöhousuni repesivät haaroista vaatimattomalta kahdenkymmenen sentin matkalta. Joo.o, kyllähän sitä on pullaa tullut kesälomalla syötyä, mutta että noin paljoa?

Pöpöläinen jatkoi leikkejään enkä jaksanut irrottaa häntä lapionvarresta korjatakseni vilautuslookkiani. Päätin jatkaa laatikkoilua, ja mietin, että täytyypä muistaa olla turhaan pyllistelemättä, ettei aidan toiselta puolen mahdollisesti kulkeva naapurin koiranulkoiluttajarouva kohtaisi epätoivottavaa näkyä.

Tätä tuumiessani Pöpöläinen olikin jo noussut lähteäkseen leikkimökille. Syöksyin hänen peräänsä avustamaan hieman hankalassa portaikossa jolloin… tulin vilkaisseeksi aidan yli naapurin tontille. Siellähän se naapurinrouva, ikkunassaan tähyilemässä meidän puolellemme. Syöksyin matalaksi leikkimökin lattialle perälistoni peitellen. Toivottavasti punainen pyrstöni ei näkynyt hänelle saakka.

Samalla tajusin, mikä näky oli piirtynyt verkkokalvoilleni: naapurin rouva oli ikkunansa ääressä ilkoalasti kiinnittämässä rintsikoitaan. Eipä tainnut rouva arvata, että pieni poikamme työskentelee jo toimistossaan.

Kannattaa herätä aikaisin. Uskomattoman paljon ehtii tapahtua jo kahdeksaan mennessä.

Kielletyt leikit

Pöpöläinen jo tietää, mitä “ei” tarkoittaa, mutta ei tosiaankaan aina ole linjanvedosta samaa mieltä.  Takan luukkuja olisi kiva penkoa ja tuhkalaatikkoakin tutkia! Kun pieni konttaaja hidastaa takan kohdalla, äiti alkaa jo varmuuden vuoksi hokea: “ei, ei”. Joskus Pöpöläinen pysähtyy, nousee luukkuja vasten ja jää odottamaan, mitä äiti nyt sanoo. Kun “ei, ei, ei” kuuluu uudelleen, raukkaparka joutuu kamalan sisäisen ristiriidan valtaan. Silmistä näkee, kuinka vaikeaa on tehdä valintaa oman mieliteon ja äidin ohjeen välillä. Kun äiti toistaa: “Ei, Pöpöläinen, ei”, pieni käsi menee uudelleen luukun ripaan ja lapsi itsekin sanoo: “eijeieijei”, ja purskahtaa äidin käskylle alistuneena itkuun. Syliinhän se maailman murjoma on haettava.

Joskus opit menevät perillekin.  Pari päivää sitten konttaaja jälleen kerran hidasti kulkuaan takan kohdalla ja vilkaisi taaksensa nähdäkseen, että siellähän sen ah-aina-niin valpas äiti jännittää, mitä tuleman pitää. Valvonnan laadusta vakuuttuneena Pöpöläinen hymyili, käänsi katseensa eteenpäin ja rytisteli vauhdilla takan ohitse. Aivan kuin takassa ei mitään kiinnostavaa koskaan olisi ollutkaan.

Kertomusta III

-No mitä sulle nyt vuoden jälkeen tulee mieleen kun sää aattelet sitä Pöpöläisen syntymää, kysyy ystävä. Ja minä mietin.

Se, miten hurjaa, hienoa ja kuitenkin luonnollista kaikki oli.

27.2.2007

11.25 Hoitaja 1: Tulevat Haikaranpesään lapsiveden menon takia. Vesi mennyt hyvänvärisenä klo 7.30. Supistukset alkaneet pikkuhiljaa, nyt supistaa 5 minuutin välein, vielä heikkoja. Ultrasta painoarvio 3300 g. Kohdunsuu auki tiukasti sormelle, kohdunkaulaa vielä jäljellä 1 sentti. Lähtevät kotiin klo 12, tulevat viimeistään klo 19 takaisin, soittavat jos tulevat aiemmin.

Olin jo vuosia pelännyt ajatusta synnyttämisestä. Aattelin, että jos en voisi olla varma, että niin moni ihminen on siitä selvinnyt, en voisi millään uskoa siitä selviäväni. Eniten pelkäsin sitä, että oman toimintani tai toimimattomuuteni takia lapselle aiheutuisi jotakin. Alkuraskaudesta kieltäydyin ajattelemasta koko synnytystä. Haikaranpesän valmennukset ja synnytyssuunnittelu rohkaisivat, ja lopulta synnytyspäivän aamuna lähdimme Kätilöopistolle ihan hyvin mielin. Tekemään sen, mitä nainen tekee.

Tutkimuksen jälkeen harmitti, että synnytys ei ollut vielä tuon enempää vauhdissa. Nyt vain kotiin syömään makararonilaatikkoa. Kyllä se sieltä vielä tänään kuitenkin syntyisi. Olin kummissani tästä supistusten laadun arviosta, mutta vähänmpä siinä vaiheessa vielä mistään tiesin. Painoarvio muuten osui aika hyvin kohdalleen: syntymäpaino oli 3200 g.

15.00 Kätilö 1:
Palanneet Haikaranpesään. Äitiä supistaa kipeästi 4-5 minuutin välein. Lapsivettä tulee edelleen hyvänvärisenä. Tutkitaan kohdunsuun tilanne, väljästi sormelle auki, tulossa johtoviivaan/-2. Päädytään laittamaan aqua-rakkuloita vatsalle ja selkään, laiton äiti kokee kovasti kipeänä. Menee sen jälkeen suihkuun pallon päälle istumaan.

Supistukset sattuivat jo tosi paljon. Nyt tajuan, miksi aamuisia supistuksiani ei oikein noteerattu. Sisätutkimuksen tulos oli taas pettymys: lapsi ole edes vielä laskeutunut, vaikka toisilla se on sitä jo ennen synnytyspäivää. Tästä tulisi siis pitkä päivä, kun ensin lapsi pitäisi saada edes lähtötelineisiin. No, päästiin kuitenkin sisälle sairaalaan, jipii! Aqua-rakkuloihin suhtauduin varauksella, eikä teho ollut kohdallani kummoinen.

16.20 Kätilö 2: Ulkoinen KTG-rekisteröinti aloitetaan
16.25: Äiti kipeytynyt, suihku ei oikein auta. Siirtyy synnytyshuoneeseen ja saa ilokaasun käyttöön. Ktg piirtää huonosti.
16.30 Ilokaasua/happea annetaan
17.51 Ilokaasu auttanut supistuksiin. Äidillä ammetoive, joten sisätutkimus: kohdunsuu auki 1-2 cm, johtoviivassa. Ohut reuna, tarjoutuvan osan korkeus -1. Pieni pahka, lakisaumoja tai aukileita en saa tuntumaan. supistukset tulevat kipeinä 3-5 minuutin välein. Aletaan täyttämään ammetta. Äiti toivoo epiduraalipuudutusta, mutta ensin koittaa ammetta ja ilokaasua yhdessä. KTg reaktiivista, perustaso 130 akseleraatioita näkyy, vaikka piirtää huonosti. Lapsivesi kirkasta.
18.00 Ammeessa/suihkussa. KTG-rekisteröinti lopetettu.
18.10 Äiti ammeeseen ilokaasun kanssa. Ainakin aluksi tuntuu auttavan. Ohjattu erilaisia asentoja ammeessa oloa varten ja ammeen käyttö.

Suihkussa tuli oltua melko kauan. Samalla kun otin supistuksia vastaan, mies soitteli vanhemmillemme kertoen, että tämä on menoa nyt. Oli mukava kuulla kannustusta ja terveisiä, ja tietää, että meitä ajateltiin. Kesti kauan päästä synnytyssaliin, sillä sitä siivottiin edellisen synnytyksen jäljiltä. Odotimme myös kätilöjen vuorojen vaihtumista. Olin huojentunut huomatessani, että kohdalleni osui tuttu kätilö, hän, joka oli pitänyt meille synnytysvalmennusta. Synnytyshuoneessa tuntui hienolle: nyt ollaan aivan varmasti synnyttämässä. Miestä jaksoi kummastuttaa, miksi synnytyssalin tietokone, ktg-piirturi ja verenpainemittari ovat epäkuntoisia ja väliin toimivat, väliin eivät. Olimme kuitenkin tuurilla päässeet siihen synnytyssaliin, jossa oli toimiva ilokaasumaski. Kylläpä kummista paikoista kaupunki säästää.

18.30 Amme ja ilokaasu eivät enää oikein auta. Äiti toivoo epiduraalipuudutusta, soitetaan sairaalalääkäri T:lle, joka laittaa IU.ecg -anturin. Samalla arvioi synnytyksen edistymistä ja antaa luvan epiduraalipuudutukseen.

Ammeen täyttö tuntui kestävän ikuisuuuden. Siinä vaiheessa kun sinne pääsimme, supistukset sattuivat kamalasti ja niitä tuli yhtenään. Ilokaasumaskin kautta hengittäminen vaatii tiettyä tekniikkaa, jota en jaksanut enää ylläpitää. Pyysin jo saada epiduraalipuudutuksen. Tuosta oli vielä pitkä matka itse puudutuksen vaikutuksen alkamiseen: ensin odotimme lääkäriä tutkimaan ja antamaan luvan: “Annetaan puudutus, kun hän on noin kovin kipeä”. Ammeesta palasin sänkyyn, jossa pian oksensin reilusti. Hoitajat halusivat vaihtaa lakanat, mutta en anna. En kestä ajatusta seisomaan nousemisesta.

18.40 Skalp KTG-rekisteröinti aloitetaan
1905 Aloitetaan Ringer Asetat 1000 ml
1925 Sufenta-Eda laitettu

Vauvan päälakeen asennettiin pinni, josta hänen ktg-käyräänsä seurataan. Supistuksia on vaikea kestää. Yksi kerrallaan, muistuttaa kätilö. Pelkäsin, miten kivuissani kestäisin epiduraalipistoksen laiton, koska silloin ei saisi liikahtaa. Kätilö lupasi ettei pistosta laiteta supistuksen yhteydessä vaan niiden välissä. Toisin kävi, anestesialääkäri iski piikin vaikka sanoin supistuksen jo alkaneen. Näin edessäni kieppuvan mustavalkoisen kuilun ja kuulin kätilön sanovan: jos kuulet tämän, purista kättäni. Tajusin, että nuo sanat oli tarkoitettu minulle. Olin ollut hetken tajuttomana. Hurjaa, mutta onneksi vaaratonta.

19.50 Epiduraalipuudutus auttaa hyvin. Äiti kyljellään. Hieman painontunnetta takapuolessa, ei kipua. Äidin yleisvointi koko ajan hyvä.
19.55 Aloitetaan Syntocinon 12ml/h 500 ml
20.50 Ilokaasu/happea annetaan. Supistukset muuttuneet taas kivuliaiksi ja äidin mukaan niissä ei kunnon väliä ole. Tiputetaan syntocinon inf. 12 ml/h. Sisätutkimus: 8 cm auki, edessä lippaa. Sisätutkimuksessa iso kuoppa tuntuu klo 14.
21.15 Äiti kovin kipeä. Toivoo toista epiduraaliannosta. Sisätutkimus: tulos sama kuin aiemmin

Epiduraali toi pienen levon, mutta pettymyksekseni se ei vienyt kipuja pois kokonaan ja sen vaikutus alkoi vähentyä huomattavasti jo puolen tunnin jälkeen. Epiduraalin vaikutuksesta kohdunsuu oli kuitenkin auennut hienosti. Aloin jo huolehtia seuraavaa annosta. Pettymyksekseni sitä ei luvattu heti suoraan, vaan kätilö haluaa kuulla yövuoroon tulevan seuraajansa mielipiteen. Ponnistusvaihe saattaisi olla niin lähellä, että epiduraalin lisääminen tässä vaiheessa voisi olla myöhäistä. Itkettää, kiukuttaa. En ymmärrä, miten jaksaisin eteenpäin ilman sitä vähääkään apua, mikä puudutuksesta on.

21.47 Lapsivesi kirkasta
21.55 Kätilö 3. Lisäannos alkaa vaikuttaa. Äiti nousee seisomaan mutta alkaa pyörryttämään. Siirtyy takaisin sänkyyn kontalleen. KS auki 10 cm, +1, pahkaa. Iso aukile johtoviivassa?

Toisaalta odotin, toisaalta pelkäsin kätilön vaihtoa, riippuisihan hänen mielipiteestään se, saisinko lisää puudutusta. Seuraava kätilö oli kuin taivaan lahja, edellistä vanhempi ja kokeneempi, joka uskaltaa heti luvata uuden epiduraaliannoksen. Sisätutkimuksessa heräsi epäilys, että lapsi olisi päivän aikana kääntynyt kasvotarjontaan. Siitä seuraisi lisää hankaluuksia. Kätilö kuitenkin ohjeisti minut kontalleen sänkyyn, ja Pöpöläinen päätti kääntyä takaisin oikeinpäin. Huh.

22.50 Aloitetaan aktiivinen ponnistaminen. Äiti ponnistaa ensin kontallaan, käyrässä supistuksen aikana syviä laskuja ja pää ei oikein lähde tulemaan. Käännytään ensin kyljelleen ja sitten puoli-istuvaan asentoon jatkamaan ponnistamista.

Nyt tuli se kuuluisa “ponnistamisen tarve”. Uskomatonta, että olimme sittenkin ja vihdoinkin päässeet tähän vaiheeseen. Nyt saisi panna kaiken peliin, mahtavaa! Ja aivan niin kuin valmennuksessa kerrottiin, ponnistusvaiheessa ei enää sattunut. Pian kuitenkin huomasimme, ettei lapsi tulisi ulos minun voimieni avulla. Pöpöläisen pää kun on hieman vinossa asennossa ja jää jonnekin jumiin. Ilo hiipui.

23.22: Imukuppoulosautto: Toimenpide alkanut klo 2322, loppunut 2326. Indikaatio: uhkaava asfyksia. Klo 2327 syntyy poika ilman napanuoran kiertymistä ja puristumista. Ponnistettu 15 minuuttia, ktg:ssä syviä laskuja, yksi syvä leveä lasku 4 minuuttia. Äiti ponnistaa sinnikkäästi, supistukset lyhyitä. Tarj. osa + 3, hieman pahkaa, suora mitta. Pää ei lähde nousemaan. Päädytään auttamaan imukupilla. Toimenpide luonteeltaan helppo. Koevedoilla pää lähtee seuraamaan. Kätilö puuduttaa välilihan ja leikkaa episiotomian. Vedetään 2 kertaa supistusten myötäisesti äidin ponnistaessa. Saadaan rauhallisesti pää syntymään. Kätilö auttaa hartiat. Toimenpide arvioidaan komplisoitumattomaksi.

Sydänäänten loppuminen aiheuttaa pelottavan tilanteen. Kaikkien päät kääntyvät monitoriin. Kysyn, mitä tapahtuu. Juuri silloin äänet palaavat takaisin. Saliin tulee taas liikettä. Kätilö soittaa lääkärille. Arvailen mitä seuraavaksi; tuleeko hätäsektio. Lääkäri tulee huoneeseen viivana mukanaan imukuppi, olen helpottunut sekä lääkäristä että imukupista. Enää lapsen syntymä ei olisi minun voimistani kiinni.

2327 KTG-rekisteröinti lopetettu. Sukupuoli: poika. Synnytys päättynyt: Imuveto.

Pöpöläinen on ihan veltto, sininen, hiljainen ja katson häntä jännittyneenä. Muistutan itselleni, että valmennuksessa alleviivattiin, että vastasyntynyt on pelottavan näköinen. Limaa imetään ja kun Pöpöläinen päästää parahduksen, huokaisen helpoituksesta. Saan vauvan heti rinnalleni. Katselemme toisiamme. Miten pieni ruikula se onkaan! Isosilmäinen, pitkäjalkainen linnunpoika. Voi, miten ihmeissään se on kokemastaan. Älä sure, me pidämme sinusta huolta. Ensimmäiset pisteet: viisi.

2355 Tarkastetaan vauva yhdessä vanhempien kanssa. Äiti ponnistaa istukan hienosti. Episitomian lisäksi ei repeämiä. Ommellaan. Kohtu hyvin supistunut, napakka. Äiti kääntyy kyljelleen imettämään ja vauva alkaa heti hienosti imeä rintaa.

Oi mikä tehokas ote sillä on, se on Oikea Pikku Nahkiainen. Toisista pisteistä Pöpöläinen saikin täyden kympin.
Poika syö, me syömme ja nautimme lääkekonjakkimaljojamme. Makoilemme synnytyssalin parivuoteessa ja katsomme sotkuista taistelutannerta huoneen toisessa päässä. Eipä ihme, että ne hoitajat olisivat halunneet vaihtaa lakanani! Tekstiviestit lähimmälle kotiväelle, muut saisivat odottaa aamuun. Kätilö ja harjoittelija lähtevät, saamme jäädä synnytyssaliin kolmestaan vetämään henkeä.

0300 Äiti kävi reippaasti suihkussa. Lapsi imenyt oikella imutekniikalla. Isä pesi ja puki poikansa. Jäntevä ja hyvä-ääninen poika.
0320 Onnellinen perhe tuli osastolle. Äidin kohtu hyvin supistunut, jälkivuoto normaali. Käyvät lepäilemään.

Hiippailemme perhehuoneeseen öisiä käytäviä pitkin. Ulkona on satanut lunta. Käymme sängyillemme, kätilö toivottaa hyvää yötä. Mieleeni nousee vielä yksi kysymys: -Apua, mitä mä sitten teen, jos se rupeaa itkemään? -Otat rinnalle, vastaa kätilö.

Kertomusta II

No niin. Selitystä kehiin.

Synnytys…. sitähän tuli odotusaikana kovasti mietittyä, vatvottua, pelättyä, suunniteltua, ja lopulta jopa toivottua. Pöpöläisen syntymän jälkeen jokunen lukija kyseli, miten kaikki itse asiassa oikein menikään. Muutama blogitoverikin näytti kirjoittavan omien synnytyksiensä kulusta ja tapahtumaan liittyneistä fiiliksistään. Itse en saanut ajatuksiani sellaiseen järjestykseen että niistä olisi tullut mitään järjellistä tekstiä. Niinpä päätin, että palaisin asiaan vasta Pöpön yksivuotispäivänä.

Eilen sitten kaivoin Kätilöopiston paperit esille ja kirjoitin pitkähkön referaatin synnytyskertomuksesta joillakin omilla ajatuksilla höystettynä. Aamulla luin kertomukseni netistä uudelleen ja tajusin, miten raa’alta ja pelottavalta sen täytyy tilanteesta ulkopuoliselle kuulostaa. Tiedättehän: sen, mitä ei ymmärrä, tiedä tai näe, täyttää omalla mielikuvituksellaan. Missään nimessä en olisi halunnut pelästyttää ketään tai aiheuttaa lisää paineita niille, jotka jo nyt suhtautuvat mahdolliseen tulevaan synnytykseensä jännityksellä.

Joten päätin sensuroida kirjoitukseni ja sen myötä katosi myös yksi kommenttikin, (Sorry, Outi!). Palaan synnytysasioihin vielä, mutta teen sen nyt omin sanoin ja yritän kertoa kokemuksestani kokonaisvaltaisemmin, pelkkiä lääketieteellisiä faktoja kertoen uuden ihmisen syntymän herkät ja kauniit vivahteet jäivät lähes huomaamatta. Pysykää linjoilla.

Yhä ylös yrittää…

Kyllä, meillä on nyt liikkuva ja maailmaa tutkiva lapsi.

Vielä ennen joulua Pöpöläinen oli kovasti rauhallinen kaveri, joka suurimmaksi osaksi köllötteli selällään ja tutki tavaroita käsissään ja otti pari ryömyä (ryöminnän pienin mahdollinen yksikkö) vain silloin tällöin, kun oikein kovasti motivoi. Sitten yhtenä aamuna juuri ennen joulua isän yöpöydällä kiilsi Tekniikan Maailma niin kiinnostavasti, että sitä piti lähteä heti katsomaan, vaikka matkaa oli tehtävä koko ison sängyn poikki. Ja kun eteenpäinmenovaihde löytyi, niin sillä tiellä ollaan. Missään vaiheessa ei pysähdytä, ei vaipanvaihtoon eikä varsinkaan pukeutumista varten. Onkin tosi mielenkiintoista vaihtaa vaippaa liikkuvalle kohteelle…

Vaikka vieläkään ei osata istuutua tai kontata, tukea vasten seisomaan on kova hinku. Ja kun pystyyn päästään joko kovalla omalla työllä tai avustettuna, siellä törötellään sitten kunnolla. Mutta tasapaino saattaa vielä pettää, varsinkin jos molemmissa käsissä on jotakin kiinnostavaa. Takasiepparin on parempi olla päivystämässä joka hetki.

Ja seisoen pääsee tietysti vaikka mihin mielenkiintoiseen käsiksi. Tänään elimme sitä historiallista hetkeä, kun Pöpöläinen avasi ensimmäisen kerran jääkaappimme oven. Olikohan se hienovarainen vihjaus, että ANNA MUTSI RUOKAA!

Kotimme on nyt kokemassa sitä kuuluisaa vauvasaneerausta. Pistorasioihin tulpat, kaikki johdot piiloon, portaisiin portit, ovet on muistettava sulkea perässä. Kyllä, kyllä se ryömii vaikka pää edellä portaikkoon, jos et juokse perään.

Psykologian kirjasta muistan, että pikkuvuohet eivät suostuneet kävelemään pöydän päältä toiselle pöydälle läpinäkyvää lasilevyä pitkin, vaan pelkäsivät putoavansa koska näkivät lattian olevan kaukana alhaalla. Miksei ihmisen lapselle ole jäänyt mitään vastaavaa itsensä suojeluvaistoa?

Temppu ja sen tekeminen, II

No niin. Edellinen postaukseni, aidossa hädässä kirjoitettu, ei oikein herättänyt kovin laajaa vastakaikua (jotakin keskustelua se herätti muilla rajatuimmilla areenoilla) -taidatte olla yhtä kyllästyneitä aiheen käsittelyyn kuin mitä täälläkin päässä ollaan. 

Ja kyllästymisestä seurasi, että suunnittelusta, puhumisesta ja epätoivoisista satunnaisista yrityksistä oli siirryttävä todelliseen tekemisen vaiheeseen. Unikoulu alkoi eilen, yksi yö takana. Homma kulkee nyt niin, että Pöpöläinen nukutetaan iltatisujen jälkeen omaan sänkyynsä, joka sijaitsee meidän makuuhuoneessamme. Nukkumaanmenoaika on kahdeksan pintaan. Iltayhteentoista asti Pöpöläinen saa niin halutessaan tisutella, mutta sen jälkeen tarjolla on vain isän tarjoamaa taputtelua, painelua, hyräilyä, lempeitä sihiseviä sanoja ja vaikean paikan tullen kanniskelua. Isä on valmistautunut urakkaansa kantamalla pinnasängyn viereen mukavan nojatuolin sekä uskottelemalla itselleen, että hänen ei ole tarkoituskaan yrittää saada unta koko yönä.

Äidin osana on kärvistellä toisessa huoneessa korvatulpat korvissa ja yrittää nukkua. Viiden jälkeen Pöpöläinen saa taas tarvitessaan tissiä.

Viime yö ei sitten ollutkaan täysi katastrofi. Pöpöläinen heräsi kolme kertaa, ja jokainen tyynnyttelykeikka vei reilun tunnin verran. Kahdella ensimmäisellä kierroksella desibelit eivät edes nousseet ennätyslukemiin eivätkä kitarisat vielä vilkahdelleet. Kolmannella kerralla lapsiparka oli selvästi kiukkuisempi, pyrki pois nukkuma-asennostaan eikä rauhoittuminen tahtonut onnistua. Nähtävästi kullakin kerralla uni lopulta korjasi pienen kiroilevan turkkilaisen.

Huutoa oli kammottava kuunnella, mutta olimme tätä unikoulukertaa varten onnistuneet vakuuttamaan itsemme siitä, että kerran aloitettuamme paluuta vanhaan ei voi olla. Tissin antaminen itkun lopettamiseksi ei ole enää mahdollista, se olisi vain lapsen kiusaamista. Silloinhan olisimme huudattaneet lasta oman heikkoutemme takia turhaan. Olemme myös tajunneet, ettei lapsella voi olla huudostaan huolimatta kuolemanhätää silloin kun hän on koko ajan kosketus- ja/tai ääniyhteydessä hänestä huolehtivaan ja hänelle tärkeään vanhempaan. Häntä lohdutetaan – ei ehkä juuri sillä tavalla, jota hän haluaisi eniten, mutta tavalla, jota hän toivottavasti osaa yö yöltä vastaanottaa paremmin.

Aamulla Pöpöläinen heräsi aurinkoisena ja täynnä tarmoa. Olin valmistautunut kohtaamaan kiukkuisen pettymykselle haisevan lapsosen, mutta katin kontit: paremmalla tuulella tänään on oltu kuin moneen muuhun päivään. No, päiväunet tuntuivat kelpaavan sekä lapselle että silmät ristissä kuljeskelevalle isällekin.

Kymmenen pistettä miehelle, joka jaksaa päivähoitovuorojensa lisäksi tehdä nyt nämä yövuorotkin. Toivottavasti muutama yö riittäisi tällä erää. Jännityksellä odotan, mitä tänä yönä tapahtuu.

Takaisin menneisyyteen

Kävin työpaikallani viikko sitten tiistaina. Vierailun yhteydessä kurkkasin työhuoneeseeni ensimmäistä kertaa kymmeneen kuukauteen ja samassa kurkkuuni nousi raskausnärästys. Hetkessä olin takaisin siinä mielen- ja ruumiintilassa, jossa lähdin tammikuiseen lumisateeseen kohti suurta elämänmuutosta.

Koko viime viikko oli yhtä kitumista tämän töihinlähtöangstin tiimoilta. Sunnuntai-iltaan mennessä ahdistus oli kasvanut megalomaaniseksi, aivan kuin kymmenen kuukauden sunnuntaiden pitämättä jääneet ahdistukset olisivat iskeneet samalla kertaa. Sunnuntai-maanantaiyönä näin unta, että kaupungin huonon vuokra-asuntotilanteen takia kaikki vapaat toimistotilat oli vuokrattu asuntojonossa oleville. Kun unessani menin työpaikalle, huoneessani pidettiin juuri asuntonäyttöä ja työtilakseni osoitettiin pomoni huoneen yhteyteen louhittu kallioseinänen, kosteutta ja hometta tihkuva kellari.

Maanantaiaamuna olinkin sitten aivan valmis jo menemään töihin – jos en muuta, niin edes sen takia, että ei tarvitsisi enää ahdistua töiden alkamisen odottamisesta. Lähdin kotoa siinä vaiheessa, kun Pöpöläinen meni ensimmäisille (aamu)päiväunilleen. Tuntui oudolta olla liikkeellä ilman vaunuja ja oikein istua bussin penkille. Junassa taas katselin pitkään äitiä, joka oli liikkeellä aivan pienen pienen vauvansa kanssa.

Toimistolla huhuilin työkavereille huomenia. Huoneista kuului iloisia huudahduksia. Kokoonnuimme yhdessä kahvihuoneeseen rupattelemaan. Parasta oli, kun juuri se työkaveri, jonka kanssa ei ole aina ollut niin helppoa, huokaisi: “Ihanaa, että tulit takaisin”.

Työhuoneessani katselin paikkoja kuin olisin kreikkalaisten muinaisjäännösten parissa. Mappini, tauluni, muistiinpanoni, päänsärkylääkkeeni ja - kukkani. Hitto, eikö sijaiseni ole koskenut edes viimejouluiseen amaryllikseeni? Se on töröttänyt pöydälläni koko kevään, kesän ja syksyn, kuivunut, kuihtunut ja – työntää nyt uutta kukkavartta.

Istuttuani työpöytäni ääressä hetken tuntui kuin en olisi pois ollutkaan.

Töissä on onneksi menossa varsin hiljainen ja rauhallinen kausi. Yritänkin tehdä tästä töidenaloitusvaiheesta mahdollisimman pehmeän tekemällä aluksi lyhyttä työpäivää ja pitämällä joka viikko yhden etätyöpäivän. Kun meno helmi-maaliskuussa kiihtyy, Pöpöläinenkin on jo taas vähän isompi ja tottunut siihen, että en enää olekaan kotosalla kaiken aikaa.  

Iltapäivällä sain kotoa tekstiviestin. Nukuttu oli ja syöty. Ja taas nukuttu. Ja nyt lähdettäisiin kävelylle. Sylitelty oli paljon. Laulettu ja tanssittu. Hyvinhän siellä pyyhkii – miksei pyyhkisi?

Kun tulin kotiin, Pöpöläinen katsahti minuun epäuskoisena. Muutamassa sekunnissa hänen kasvoillaan vaihteli hämmästys, ilo ja – suuri parku. Itkuhan siinä tuli, kun äidin syliin pääsi. Melkein molemmilta.