Kertomusta III

-No mitä sulle nyt vuoden jälkeen tulee mieleen kun sää aattelet sitä Pöpöläisen syntymää, kysyy ystävä. Ja minä mietin.

Se, miten hurjaa, hienoa ja kuitenkin luonnollista kaikki oli.

27.2.2007

11.25 Hoitaja 1: Tulevat Haikaranpesään lapsiveden menon takia. Vesi mennyt hyvänvärisenä klo 7.30. Supistukset alkaneet pikkuhiljaa, nyt supistaa 5 minuutin välein, vielä heikkoja. Ultrasta painoarvio 3300 g. Kohdunsuu auki tiukasti sormelle, kohdunkaulaa vielä jäljellä 1 sentti. Lähtevät kotiin klo 12, tulevat viimeistään klo 19 takaisin, soittavat jos tulevat aiemmin.

Olin jo vuosia pelännyt ajatusta synnyttämisestä. Aattelin, että jos en voisi olla varma, että niin moni ihminen on siitä selvinnyt, en voisi millään uskoa siitä selviäväni. Eniten pelkäsin sitä, että oman toimintani tai toimimattomuuteni takia lapselle aiheutuisi jotakin. Alkuraskaudesta kieltäydyin ajattelemasta koko synnytystä. Haikaranpesän valmennukset ja synnytyssuunnittelu rohkaisivat, ja lopulta synnytyspäivän aamuna lähdimme Kätilöopistolle ihan hyvin mielin. Tekemään sen, mitä nainen tekee.

Tutkimuksen jälkeen harmitti, että synnytys ei ollut vielä tuon enempää vauhdissa. Nyt vain kotiin syömään makararonilaatikkoa. Kyllä se sieltä vielä tänään kuitenkin syntyisi. Olin kummissani tästä supistusten laadun arviosta, mutta vähänmpä siinä vaiheessa vielä mistään tiesin. Painoarvio muuten osui aika hyvin kohdalleen: syntymäpaino oli 3200 g.

15.00 Kätilö 1:
Palanneet Haikaranpesään. Äitiä supistaa kipeästi 4-5 minuutin välein. Lapsivettä tulee edelleen hyvänvärisenä. Tutkitaan kohdunsuun tilanne, väljästi sormelle auki, tulossa johtoviivaan/-2. Päädytään laittamaan aqua-rakkuloita vatsalle ja selkään, laiton äiti kokee kovasti kipeänä. Menee sen jälkeen suihkuun pallon päälle istumaan.

Supistukset sattuivat jo tosi paljon. Nyt tajuan, miksi aamuisia supistuksiani ei oikein noteerattu. Sisätutkimuksen tulos oli taas pettymys: lapsi ole edes vielä laskeutunut, vaikka toisilla se on sitä jo ennen synnytyspäivää. Tästä tulisi siis pitkä päivä, kun ensin lapsi pitäisi saada edes lähtötelineisiin. No, päästiin kuitenkin sisälle sairaalaan, jipii! Aqua-rakkuloihin suhtauduin varauksella, eikä teho ollut kohdallani kummoinen.

16.20 Kätilö 2: Ulkoinen KTG-rekisteröinti aloitetaan
16.25: Äiti kipeytynyt, suihku ei oikein auta. Siirtyy synnytyshuoneeseen ja saa ilokaasun käyttöön. Ktg piirtää huonosti.
16.30 Ilokaasua/happea annetaan
17.51 Ilokaasu auttanut supistuksiin. Äidillä ammetoive, joten sisätutkimus: kohdunsuu auki 1-2 cm, johtoviivassa. Ohut reuna, tarjoutuvan osan korkeus -1. Pieni pahka, lakisaumoja tai aukileita en saa tuntumaan. supistukset tulevat kipeinä 3-5 minuutin välein. Aletaan täyttämään ammetta. Äiti toivoo epiduraalipuudutusta, mutta ensin koittaa ammetta ja ilokaasua yhdessä. KTg reaktiivista, perustaso 130 akseleraatioita näkyy, vaikka piirtää huonosti. Lapsivesi kirkasta.
18.00 Ammeessa/suihkussa. KTG-rekisteröinti lopetettu.
18.10 Äiti ammeeseen ilokaasun kanssa. Ainakin aluksi tuntuu auttavan. Ohjattu erilaisia asentoja ammeessa oloa varten ja ammeen käyttö.

Suihkussa tuli oltua melko kauan. Samalla kun otin supistuksia vastaan, mies soitteli vanhemmillemme kertoen, että tämä on menoa nyt. Oli mukava kuulla kannustusta ja terveisiä, ja tietää, että meitä ajateltiin. Kesti kauan päästä synnytyssaliin, sillä sitä siivottiin edellisen synnytyksen jäljiltä. Odotimme myös kätilöjen vuorojen vaihtumista. Olin huojentunut huomatessani, että kohdalleni osui tuttu kätilö, hän, joka oli pitänyt meille synnytysvalmennusta. Synnytyshuoneessa tuntui hienolle: nyt ollaan aivan varmasti synnyttämässä. Miestä jaksoi kummastuttaa, miksi synnytyssalin tietokone, ktg-piirturi ja verenpainemittari ovat epäkuntoisia ja väliin toimivat, väliin eivät. Olimme kuitenkin tuurilla päässeet siihen synnytyssaliin, jossa oli toimiva ilokaasumaski. Kylläpä kummista paikoista kaupunki säästää.

18.30 Amme ja ilokaasu eivät enää oikein auta. Äiti toivoo epiduraalipuudutusta, soitetaan sairaalalääkäri T:lle, joka laittaa IU.ecg -anturin. Samalla arvioi synnytyksen edistymistä ja antaa luvan epiduraalipuudutukseen.

Ammeen täyttö tuntui kestävän ikuisuuuden. Siinä vaiheessa kun sinne pääsimme, supistukset sattuivat kamalasti ja niitä tuli yhtenään. Ilokaasumaskin kautta hengittäminen vaatii tiettyä tekniikkaa, jota en jaksanut enää ylläpitää. Pyysin jo saada epiduraalipuudutuksen. Tuosta oli vielä pitkä matka itse puudutuksen vaikutuksen alkamiseen: ensin odotimme lääkäriä tutkimaan ja antamaan luvan: “Annetaan puudutus, kun hän on noin kovin kipeä”. Ammeesta palasin sänkyyn, jossa pian oksensin reilusti. Hoitajat halusivat vaihtaa lakanat, mutta en anna. En kestä ajatusta seisomaan nousemisesta.

18.40 Skalp KTG-rekisteröinti aloitetaan
1905 Aloitetaan Ringer Asetat 1000 ml
1925 Sufenta-Eda laitettu

Vauvan päälakeen asennettiin pinni, josta hänen ktg-käyräänsä seurataan. Supistuksia on vaikea kestää. Yksi kerrallaan, muistuttaa kätilö. Pelkäsin, miten kivuissani kestäisin epiduraalipistoksen laiton, koska silloin ei saisi liikahtaa. Kätilö lupasi ettei pistosta laiteta supistuksen yhteydessä vaan niiden välissä. Toisin kävi, anestesialääkäri iski piikin vaikka sanoin supistuksen jo alkaneen. Näin edessäni kieppuvan mustavalkoisen kuilun ja kuulin kätilön sanovan: jos kuulet tämän, purista kättäni. Tajusin, että nuo sanat oli tarkoitettu minulle. Olin ollut hetken tajuttomana. Hurjaa, mutta onneksi vaaratonta.

19.50 Epiduraalipuudutus auttaa hyvin. Äiti kyljellään. Hieman painontunnetta takapuolessa, ei kipua. Äidin yleisvointi koko ajan hyvä.
19.55 Aloitetaan Syntocinon 12ml/h 500 ml
20.50 Ilokaasu/happea annetaan. Supistukset muuttuneet taas kivuliaiksi ja äidin mukaan niissä ei kunnon väliä ole. Tiputetaan syntocinon inf. 12 ml/h. Sisätutkimus: 8 cm auki, edessä lippaa. Sisätutkimuksessa iso kuoppa tuntuu klo 14.
21.15 Äiti kovin kipeä. Toivoo toista epiduraaliannosta. Sisätutkimus: tulos sama kuin aiemmin

Epiduraali toi pienen levon, mutta pettymyksekseni se ei vienyt kipuja pois kokonaan ja sen vaikutus alkoi vähentyä huomattavasti jo puolen tunnin jälkeen. Epiduraalin vaikutuksesta kohdunsuu oli kuitenkin auennut hienosti. Aloin jo huolehtia seuraavaa annosta. Pettymyksekseni sitä ei luvattu heti suoraan, vaan kätilö haluaa kuulla yövuoroon tulevan seuraajansa mielipiteen. Ponnistusvaihe saattaisi olla niin lähellä, että epiduraalin lisääminen tässä vaiheessa voisi olla myöhäistä. Itkettää, kiukuttaa. En ymmärrä, miten jaksaisin eteenpäin ilman sitä vähääkään apua, mikä puudutuksesta on.

21.47 Lapsivesi kirkasta
21.55 Kätilö 3. Lisäannos alkaa vaikuttaa. Äiti nousee seisomaan mutta alkaa pyörryttämään. Siirtyy takaisin sänkyyn kontalleen. KS auki 10 cm, +1, pahkaa. Iso aukile johtoviivassa?

Toisaalta odotin, toisaalta pelkäsin kätilön vaihtoa, riippuisihan hänen mielipiteestään se, saisinko lisää puudutusta. Seuraava kätilö oli kuin taivaan lahja, edellistä vanhempi ja kokeneempi, joka uskaltaa heti luvata uuden epiduraaliannoksen. Sisätutkimuksessa heräsi epäilys, että lapsi olisi päivän aikana kääntynyt kasvotarjontaan. Siitä seuraisi lisää hankaluuksia. Kätilö kuitenkin ohjeisti minut kontalleen sänkyyn, ja Pöpöläinen päätti kääntyä takaisin oikeinpäin. Huh.

22.50 Aloitetaan aktiivinen ponnistaminen. Äiti ponnistaa ensin kontallaan, käyrässä supistuksen aikana syviä laskuja ja pää ei oikein lähde tulemaan. Käännytään ensin kyljelleen ja sitten puoli-istuvaan asentoon jatkamaan ponnistamista.

Nyt tuli se kuuluisa “ponnistamisen tarve”. Uskomatonta, että olimme sittenkin ja vihdoinkin päässeet tähän vaiheeseen. Nyt saisi panna kaiken peliin, mahtavaa! Ja aivan niin kuin valmennuksessa kerrottiin, ponnistusvaiheessa ei enää sattunut. Pian kuitenkin huomasimme, ettei lapsi tulisi ulos minun voimieni avulla. Pöpöläisen pää kun on hieman vinossa asennossa ja jää jonnekin jumiin. Ilo hiipui.

23.22: Imukuppoulosautto: Toimenpide alkanut klo 2322, loppunut 2326. Indikaatio: uhkaava asfyksia. Klo 2327 syntyy poika ilman napanuoran kiertymistä ja puristumista. Ponnistettu 15 minuuttia, ktg:ssä syviä laskuja, yksi syvä leveä lasku 4 minuuttia. Äiti ponnistaa sinnikkäästi, supistukset lyhyitä. Tarj. osa + 3, hieman pahkaa, suora mitta. Pää ei lähde nousemaan. Päädytään auttamaan imukupilla. Toimenpide luonteeltaan helppo. Koevedoilla pää lähtee seuraamaan. Kätilö puuduttaa välilihan ja leikkaa episiotomian. Vedetään 2 kertaa supistusten myötäisesti äidin ponnistaessa. Saadaan rauhallisesti pää syntymään. Kätilö auttaa hartiat. Toimenpide arvioidaan komplisoitumattomaksi.

Sydänäänten loppuminen aiheuttaa pelottavan tilanteen. Kaikkien päät kääntyvät monitoriin. Kysyn, mitä tapahtuu. Juuri silloin äänet palaavat takaisin. Saliin tulee taas liikettä. Kätilö soittaa lääkärille. Arvailen mitä seuraavaksi; tuleeko hätäsektio. Lääkäri tulee huoneeseen viivana mukanaan imukuppi, olen helpottunut sekä lääkäristä että imukupista. Enää lapsen syntymä ei olisi minun voimistani kiinni.

2327 KTG-rekisteröinti lopetettu. Sukupuoli: poika. Synnytys päättynyt: Imuveto.

Pöpöläinen on ihan veltto, sininen, hiljainen ja katson häntä jännittyneenä. Muistutan itselleni, että valmennuksessa alleviivattiin, että vastasyntynyt on pelottavan näköinen. Limaa imetään ja kun Pöpöläinen päästää parahduksen, huokaisen helpoituksesta. Saan vauvan heti rinnalleni. Katselemme toisiamme. Miten pieni ruikula se onkaan! Isosilmäinen, pitkäjalkainen linnunpoika. Voi, miten ihmeissään se on kokemastaan. Älä sure, me pidämme sinusta huolta. Ensimmäiset pisteet: viisi.

2355 Tarkastetaan vauva yhdessä vanhempien kanssa. Äiti ponnistaa istukan hienosti. Episitomian lisäksi ei repeämiä. Ommellaan. Kohtu hyvin supistunut, napakka. Äiti kääntyy kyljelleen imettämään ja vauva alkaa heti hienosti imeä rintaa.

Oi mikä tehokas ote sillä on, se on Oikea Pikku Nahkiainen. Toisista pisteistä Pöpöläinen saikin täyden kympin.
Poika syö, me syömme ja nautimme lääkekonjakkimaljojamme. Makoilemme synnytyssalin parivuoteessa ja katsomme sotkuista taistelutannerta huoneen toisessa päässä. Eipä ihme, että ne hoitajat olisivat halunneet vaihtaa lakanani! Tekstiviestit lähimmälle kotiväelle, muut saisivat odottaa aamuun. Kätilö ja harjoittelija lähtevät, saamme jäädä synnytyssaliin kolmestaan vetämään henkeä.

0300 Äiti kävi reippaasti suihkussa. Lapsi imenyt oikella imutekniikalla. Isä pesi ja puki poikansa. Jäntevä ja hyvä-ääninen poika.
0320 Onnellinen perhe tuli osastolle. Äidin kohtu hyvin supistunut, jälkivuoto normaali. Käyvät lepäilemään.

Hiippailemme perhehuoneeseen öisiä käytäviä pitkin. Ulkona on satanut lunta. Käymme sängyillemme, kätilö toivottaa hyvää yötä. Mieleeni nousee vielä yksi kysymys: -Apua, mitä mä sitten teen, jos se rupeaa itkemään? -Otat rinnalle, vastaa kätilö.

Kertomusta II

No niin. Selitystä kehiin.

Synnytys…. sitähän tuli odotusaikana kovasti mietittyä, vatvottua, pelättyä, suunniteltua, ja lopulta jopa toivottua. Pöpöläisen syntymän jälkeen jokunen lukija kyseli, miten kaikki itse asiassa oikein menikään. Muutama blogitoverikin näytti kirjoittavan omien synnytyksiensä kulusta ja tapahtumaan liittyneistä fiiliksistään. Itse en saanut ajatuksiani sellaiseen järjestykseen että niistä olisi tullut mitään järjellistä tekstiä. Niinpä päätin, että palaisin asiaan vasta Pöpön yksivuotispäivänä.

Eilen sitten kaivoin Kätilöopiston paperit esille ja kirjoitin pitkähkön referaatin synnytyskertomuksesta joillakin omilla ajatuksilla höystettynä. Aamulla luin kertomukseni netistä uudelleen ja tajusin, miten raa’alta ja pelottavalta sen täytyy tilanteesta ulkopuoliselle kuulostaa. Tiedättehän: sen, mitä ei ymmärrä, tiedä tai näe, täyttää omalla mielikuvituksellaan. Missään nimessä en olisi halunnut pelästyttää ketään tai aiheuttaa lisää paineita niille, jotka jo nyt suhtautuvat mahdolliseen tulevaan synnytykseensä jännityksellä.

Joten päätin sensuroida kirjoitukseni ja sen myötä katosi myös yksi kommenttikin, (Sorry, Outi!). Palaan synnytysasioihin vielä, mutta teen sen nyt omin sanoin ja yritän kertoa kokemuksestani kokonaisvaltaisemmin, pelkkiä lääketieteellisiä faktoja kertoen uuden ihmisen syntymän herkät ja kauniit vivahteet jäivät lähes huomaamatta. Pysykää linjoilla.

Potattaa

Töissä potuttaa, mutta kotona potattaa. Kerronpa teille tuosta jälkimmäisestä.

Potta roikkui hankintalistallamme varsin pitkään. Ehdimme käydä eräilläkin ruokaostoksilla, ennen kuin saimme kierrettyä Prisman yläkerran kautta  ja kaapattua mukaan perinteisen selkänojallisen istumapotan.  Liikuttavaa nähdä, että sama 1970 -luvun muotoilu on ollut niin hyvin suunniteltua, ettei sitä ole kolmessa vuosikymmenessä tarvinnut tippaakaan muuttaa. Harmi, että värivaikoima oli kesyyntynyt, sillä olisi ollut aika kiva ostaa samanlainen oranssi potta kuin mitä itselläkin on ollut.

Olikohan muuten tuo potan virallinen nimi “keijatuoli” niin ikään jäännettä 1970 -luvulta? Yksi potan ostokerta meni nimittäin mönkään, kun asialle lähetetty mies ei uskaltanut ostaa niin oudon nimistä kapinetta.

Kotiin päästyämme päätimme heti viettää iloista pottakauden avajaisjuhlaa. Lapselta  vain pöksyt pois ja potta kunniapaikalle keittiön lattialle. Hämmästynyt Pöpöläinen jäi istumaan potalle tyytyväisenä isän antamia autonavaimia tukien. Itse lähdin hakemaan kameraa ikuistaakseni ensimmäisen istunnon tulevia sukupolvia varten.

Mutta…. kuinkas kävikään. Pöpöläinen pudotti avaimet ja kumartui nostamaan niitä lattialta, jolloin koko potta keikkasi ja lapsiparka kaatui suoraan nenälleen, vaarallisesti kohti tuolinjalkaa. Onneksi mies ehti viime tipassa laittaa kätensä väliin pehmentämään kosketusta tuolinjalan kanssa. Suuri itku tuli siitä kuitenkin. 

No, ei muuta kuin uusi yritys ja nyt äiti ja isä vahtivat pientä pottailijaa silmät tarkkoina ja koko ajan “pss, pss”  -ääntä päästellen. Mutta mitään toivottua toimintoa ei kuitenkaan tapahtunut. 

Eikä ole tapahtunut vielä viikonkaan pottailutreenien jälkeen. Potta on edelleen niin puhdas, että voisin juoda siitä vaikka aamukahvini.

Sen sijaan pari kertaa on käynyt niin, että potalta noustuaan, puhtaat vaipat pöksyihin saatuaan Pöpöläinen on hetken kuluttua vääntänyt housuihinsa aimo tortut.

Temppu ja sen tekeminen III

Neljä yötä unikoulua takana! Toisena yönä heräilyt jatkuivat vanhaan tahtiin, mutta Pöpöläinen ei jaksanutkaan enää huutaa tuntia, vaan rauhoittui omaan sänkyynsä isänsä paijailuun ja kuiskailuun jo viidessä minuutissa. Kainalopäiväunetkin olivat onnistuneet vähällä vaivalla ja rauhanomaisesti, täysin ilman karkaamisyrityksiä.

Kolmantena ja neljäntenä yönä itkuun parahduksia on ollut edelleen vanhaan malliin noin nelisen kertaa yössä, mutta joihinkin Pöpöläinen rauhoittuu ihan itsestään, useimpiin hyvin pian eli noin viidessä minuutissa. Uutta vaivaa ilmaantui: noin kuusi tuntia nukahtamisen jälkeen tulee valvomisvaihe, eli nukuttaja saa silitellä rauhallista mutta valvovaa Pöpöläistä aika pitkään, ennen kuin lapsi lopettaa kuhkaamisensa ja suostuu taas unen alle. 

Itse olen yrittänyt nukkua väsymyksiäni pois extra-pitkillä yöunilla. Olen nimittäin jäänyt yöpuulle Pöpöläisen kanssa yhtäaikaa, siis kahdeksalta. 12 tunnin repaleiset yöunet eivät kuitenkaan tunnu virkistäviltä, ainoastaan niskaa puuduttavilta.

Olemme kuitenkin todella ylpeitä ja iloisia siitä, että olemme päässeet unikouluttamisessa näin pitkälle. Miesparka on kuitenkin aika väsynyt, sillä hän on ollut öistä yksin vastuussa. 

Viikonloppuna hänelle tarjoutuu kuitenkin hyvä mahdollisuus nukkua väsymyksiään pois ja viettää muutenkin “laatuaikaa” ilman lasta ja vaimoa. Olen lähdössä Pöpöläisen kanssa pienelle matkalle, jonka aikana vietämme kaksi yötä junassa ja yhden hotellissa. Saapa nähdä miten yörauhoittumiset onnistuvat, vai onnistuvatko, kun kiehnäämme samassa pienessä junanpedissä ja rauhoittajana ei olekaan matalasti muriseva isä vaan maidolle tuoksuva hermostunut äiti.

Temppu ja sen tekeminen, II

No niin. Edellinen postaukseni, aidossa hädässä kirjoitettu, ei oikein herättänyt kovin laajaa vastakaikua (jotakin keskustelua se herätti muilla rajatuimmilla areenoilla) -taidatte olla yhtä kyllästyneitä aiheen käsittelyyn kuin mitä täälläkin päässä ollaan. 

Ja kyllästymisestä seurasi, että suunnittelusta, puhumisesta ja epätoivoisista satunnaisista yrityksistä oli siirryttävä todelliseen tekemisen vaiheeseen. Unikoulu alkoi eilen, yksi yö takana. Homma kulkee nyt niin, että Pöpöläinen nukutetaan iltatisujen jälkeen omaan sänkyynsä, joka sijaitsee meidän makuuhuoneessamme. Nukkumaanmenoaika on kahdeksan pintaan. Iltayhteentoista asti Pöpöläinen saa niin halutessaan tisutella, mutta sen jälkeen tarjolla on vain isän tarjoamaa taputtelua, painelua, hyräilyä, lempeitä sihiseviä sanoja ja vaikean paikan tullen kanniskelua. Isä on valmistautunut urakkaansa kantamalla pinnasängyn viereen mukavan nojatuolin sekä uskottelemalla itselleen, että hänen ei ole tarkoituskaan yrittää saada unta koko yönä.

Äidin osana on kärvistellä toisessa huoneessa korvatulpat korvissa ja yrittää nukkua. Viiden jälkeen Pöpöläinen saa taas tarvitessaan tissiä.

Viime yö ei sitten ollutkaan täysi katastrofi. Pöpöläinen heräsi kolme kertaa, ja jokainen tyynnyttelykeikka vei reilun tunnin verran. Kahdella ensimmäisellä kierroksella desibelit eivät edes nousseet ennätyslukemiin eivätkä kitarisat vielä vilkahdelleet. Kolmannella kerralla lapsiparka oli selvästi kiukkuisempi, pyrki pois nukkuma-asennostaan eikä rauhoittuminen tahtonut onnistua. Nähtävästi kullakin kerralla uni lopulta korjasi pienen kiroilevan turkkilaisen.

Huutoa oli kammottava kuunnella, mutta olimme tätä unikoulukertaa varten onnistuneet vakuuttamaan itsemme siitä, että kerran aloitettuamme paluuta vanhaan ei voi olla. Tissin antaminen itkun lopettamiseksi ei ole enää mahdollista, se olisi vain lapsen kiusaamista. Silloinhan olisimme huudattaneet lasta oman heikkoutemme takia turhaan. Olemme myös tajunneet, ettei lapsella voi olla huudostaan huolimatta kuolemanhätää silloin kun hän on koko ajan kosketus- ja/tai ääniyhteydessä hänestä huolehtivaan ja hänelle tärkeään vanhempaan. Häntä lohdutetaan – ei ehkä juuri sillä tavalla, jota hän haluaisi eniten, mutta tavalla, jota hän toivottavasti osaa yö yöltä vastaanottaa paremmin.

Aamulla Pöpöläinen heräsi aurinkoisena ja täynnä tarmoa. Olin valmistautunut kohtaamaan kiukkuisen pettymykselle haisevan lapsosen, mutta katin kontit: paremmalla tuulella tänään on oltu kuin moneen muuhun päivään. No, päiväunet tuntuivat kelpaavan sekä lapselle että silmät ristissä kuljeskelevalle isällekin.

Kymmenen pistettä miehelle, joka jaksaa päivähoitovuorojensa lisäksi tehdä nyt nämä yövuorotkin. Toivottavasti muutama yö riittäisi tällä erää. Jännityksellä odotan, mitä tänä yönä tapahtuu.

Sekaisin

Joulu tuli, meni, vuosi vaihtui. Juhlakausi ei mennyt ihan putkeen, sillä sairastimme vatsataudin ja joululomakiertueemme joutui palaamaan matkan päältä etuajoissa kotiin.

Päivien ja öidenkin kuuma puheenaihe on vieroitus. Yösyönnit jatkuvat edelleen yhtä tiheinä. Hyvinä öinä tankilla käydään neljästi, tavallisesti kuitenkin kuutisen kertaa. Tuntuu, että en jaksa näitä reikäisiä öitä enää pitkään. Jo illalla alan pelätä, millainen seuraavasta yöstä tulee. Nukutuksista on tullut aikasempaa vaikeampia: iltasyötöstä unenpöpperöinen Pöpöläinen ei suostukaan enää siihen, että siirrän hänet omaan sänkyynsä nukahtamaan, vaan nostaa päänsä ja alkaa protestoida ensin itkien, sitten huutaen ja potkien. Kun myöhemmin illalla tulen makuuhuoneeseen nukkumaan, Pöpöläinen herää – luultavasti hajuuni, sillä tulostani ei synny minkäänlaista ääntä.

Yölliset kutsuhuudot toistuvat täsmällisesti joko tunnin tai puolentoista välein unisykliä noudattaen. Jokaista itkua mies yrittää aluksi tassuttaa rauhoittavasti, mutta tassutus onnistuu yleensä vain yhden kerran yössä. Useimmiten itku yltyy nopeasti raivoisaksi karjunnaksi ja siitä hysteeriseksi huudoksi, potkinnaksi, ryöminnäksi ja pyörinäksi joka ei isän konstein lopu. Jotta pääsisimme nopeasti takaisin uneen, otan Pöpöläisen rinnalle – ja hetken juomisen jälkeen uni jo tuleekin, hyvässä tapauksessa meille kaikille.

Pää kuumana yritän miettiä, mikä auttaisi. Pitäisikö Pöpöläisen sänky siirtää toiseen huoneeseen, jotta emme vahingossa heräisi toisiemme ähinöihin? (Kuinka sitä jaksaisi siellä käydä roikkumassa sängyn laidalla?). Pitäisikö minun muuttaa toiseen makuuhuoneeseen ja jättää yörauhoittelut kokonaan miehen tehtäväksi ja tulla imettämään vain, kun mikään muu ei todella auta (Korvatulpat korvissa alakerrassa valvominen ja lapsen itkun pelkääminen ahdistaa jo ajatuksenakin!). Tuntuu kuin mikään annetuista vinkeistä ei toimi meillä. Pelkään, että tilanne vain pahenee hampaiden tulon ja kävelemisen oppimisen myötä. En jaksa enää uskoa tilanteen korjautuvan. Tuntuu, kuin olisimme syöksykierteessä, josta emme pääse pois.

Ehkä Pöpöläisen kiivas imeminen kertoo, että nyt ei ole oikea aika syöntien vähentämiselle: ehkä eroahdistus on pahimmillaan, työhönpaluuni on vähentänyt päivänajan seurusteluamme, hampaitakin pukkaa. Olen jo useampaan kertaan yrittänyt tsempata itseäni jaksamaan vielä tämän tammikuun – jospa sitten olisimme sitten taas hieman eri vaiheessa ja vieroituksella olisi paremmat mahdollisuudet onnistua.

Viime yönä näin sitten tästä kaikesta todella pelottavaa unta.

Unessa harhailin Hesan keskustassa tarkoituksenani mennä mahdollisimman pian Meilahteen laivalaiturille josta appivanhempani olisivat viemässä meitä kesämökkisaarelleen veneellä. Kaikki vain tuntui menevän päin mäntyä. Ensimmäisessä välähdyksessä olin Hakaniemen metroasemalla. Aseman liukuportaat olivat kadonneet ja tilalla oli metallinen läpinäkyvä pelottavan jyrkkä pyöreä portaikko, jota pitkin en uskaltanut laskeutua metrotasanteelle. Siinä portaiden yläpäässä seisokellessani näin, kuinka nuori poika tuli metrosta, lähti kiipeämään portaita ylös ja päästyäni samalle portaalle kuin minä, heittäytyikin tarkoituksellisesti alas metrotasanteelle – ja kuoli.

Seuraavassa välähdyksessä olin Töölössä pyrkimässä kolmosen ratikkaan. Kaikki pysäkit olivat kuitenkin katutyön takia muuttuneet metrin syvyiksi kuopiksi, joihin olin upota.

Sitä seuraavaksi harhailin etsien nelosen ratikan pysäkkiä, mutta kadulla vastaan tullut mies kävikin ahdistelemaan minua. Yritin päästä hänestä eroon huutamalla muita pysäkilläseisojia apuun. Kukaan ei kuitenkaan tehnyt elettäkään auttaakseen.

Seuraavassa tilanteessa olin psykiatrisessa sairaalassa – hoidettavana. Minut oli kuulemma korjattu psykoottisena kadulta. “Olit monessa vaarallisessa tilanteessa ja olisit voinut päästä hengestäsi”, hoitaja kertoi. Olin helpottunut – tuntui kuin pitkä kujanjuoksu olisi päättynyt turvaan. Kysyin, olisiko paikalla jotakin vanhempaa hoitajaa, jonka kanssa voisin keskustella. “Mistä asioista?”, kysyi hoitaja. “No äitiydestä ja vaikka siitä, miten olen epäonnistunut imetyksen lopettamisessa”. Kohta mieheni tuli tapaamaan minua Pöpöläinen sylissään. Mukanaan heillä oli valkoisesta sääskiverkosta tehty prinsessan viitta ja foliosta tökerösti tehty kruunu.  Olin kuulemma kulkenut kaupungilla niihin pukeutuneena.

Heräsin helpottuneena ja säikähtäneenä, kun Pöpöläinen parahti maitoitkuunsa. Kertooko alitajuntani, että kuljen väsymyksen äärirajoilla?

Sillä on jano!

Kävimme ravintoterapeutilla alkuviikosta. Käynnin syynä oli tutkailla, miten Pöpöläisen maidoton ruokavalio on lähtenyt sujumaan, mutta minulla tietenkin oli noin sata ja yksi muutakin kysymystä alan ammattilaiselle. Mukana meillä oli kahden viime vuorokauden muistiinpanot Pöpöläisen ruokailuista, imetyksistä ja unista.

(Oli muuten ihmeellinen paikka se ravintoterapeutin työhuone: kolme hyllyllistä oli täynnä erilaisiin erikoisruokavalioihin sopivien elintarvikkeiden pakkauksia ja yksi hylly erilaisten ruoka-annosen muovisia jäljitelmiä, kuten puoli lautasellista riisiä….  )

Kädet tutisten työnsin täti terapeutille muistiinpanomme ja miehen kanssa kilvan kerroimme tarinaamme: lapsella on maitoallergia ja ehkä muitakin allergioita, suvussa keliakiaa, kiinteitä on opittu syömään hitaasti ja edelleen menekki on kovin vaihtelevaa, korviketta ei osata juoda, juoda ei oikeastaan osata, vaan vain hörpitään, tuttipullo ei kelpaa, yöt syödään tissiä. Oikein oksensimme koko tilanteemme.

Ja hetken tuumailtuaan täti tuumasi seuraavaa:

Näyttää siltä, että Pöpöläinen tankkaa koko nestetarpeensa yöllä tissistä, eikä siksi juo päivisin. Antamamme ruoka on hyvää ja monipuolista, aterioita voisi olla vielä yksi lisää. Ruokailujen ei saa antaa kestää yli puolta tuntia, ettei lapsi turhaan opi hitaaksi syöjäksi. Ruokiin kannattaa lisätä teelusikallinen rypsiöljyä tuomaan lisää energiaa. Juomaan pitää opetella millä hyvänsä vimpaimella. Vanhempien kannattaa itsekin syödä ja juoda lapsen kanssa yhdessä, jotta lapsi oppii mallista, että ruokailujen yhteydessä myös juodaan. Töistä palatessani tulisi lapsella olla jo päivällinen syötynä, ettei kotiintuloimetys sotke ruokahalua – muuten iltaruoka jää syömättä. Illalla kannattaa syöttää lapselle leipää margariinilla tai öljyllä siveltynä, sillä kuitupitoinen leipä pitää nälkää poissa pitempään kuin soseet ja maito.

Näillä eväillä meillä on jo harjoiteltu muutama päivä. Korvikemaito on alkanut maistumaan päivisin – ei mukista eikä tuttipullosta vaan sellaisesta urheilukorkillisesta vissypullosta (!!!). Myöhemmin urheilukorkki yhdistettiin kuitenkin pieneen muoviseen kerhopulloon, nyt pulloa on helpompi lapsenkin pidellä. Yöunet ovat hieman – siis hieman – parantuneet, viimeisinä öinä on heräilty enää kolme kertaa syömään ja välissä on ollut yhtäjaksoista unta 1,5 -4 tuntia.

Pöpöläisellä oli siis tädin kokemuksen mukaan JANO. Ei ihme, etteivät tassuttelut, silittelyt, hyrinät ja sylittelyt rauhoittaneet itkevää lasta.

Aattelepa omalle kohalles.

kivaa!

Pöpöläinen on aivan ihastuttavassa iässä! (Yöunethan siis  ovat vieläkin reikäisiä kuin isukin kalsarit, miksipäs se asia mihinkään korjaantuisi…)

* Meillä osataan vihdoin ja viimein pyörimisen ja kierimisen lisäksi ryömiä eteenpäin. Hurraa! Enää ei kiukutella lentäjäasennossa, kun lempilelu on kymmenen senttiä liian kaukana!

*Mitään kiirettä maailman eri kolkkien tutkimisen suhteen ei näytä kuitenkaan olevan – Pöpöläinen on luonteeltaan enemmän rauhallinen näprääjä kuin seikkaileva kulkuri. Äiti ja isä pääsevät vielä siis helpolla, sillä lapsi ei vieläkään yritä liikkua pitkiä matkoja, ylittää kynnyksiä tai pyrkiä portaikkoon.

* Pukeminen ei enää ole aikuisten keksimä painin sukuinen urheilulaji, vaan Pöpöläinen osaa auttaa jo vaatteiden laitossa: pienet kännyt eivät enää takerru hihojen sisuksiin, vaan sujahtavat nopsasti paikoilleen.

* Päiväunille nukahdetaan ulos melko helposti, aina ei  tarvita edes hyssyttelyä. Unet kestävät noin tunnin/kerta, unille mennään kahdesta kolmeen kertaa päivässä.

* Lempileikkejä ovat ehdottomasti kaikki riehumis-/rymy-/vatkailuleikit. Siis ne, kun isäpappa tekee päivän hauistreeninsä lennättämällä/hyppyyttämällä/riiputtamalla lasta pää alaspäin. Yhtään ei pelota, miksi pitäisi? Pitäähän isä minusta kuitenkin aina kiinni.

*Toiseksi parasta ajanvietettä on Hesariin Kääriytyminen. Annetaan lattialla olevalle lapselle koko Hesari. Seurataan vierestä, kuinka tuleva Jorma Uotinen suorittaa nykytanssia ja päätyy hihkuen, posket punaisina ja kädet painomusteessa  käärimään itsensä hesarirullaan. Leikki on loppunut, kun a) tanssija alkaa syödä tanssiteoksensa osia tai b) ei pysty enää liikkumaan Hesarin sisällä.

* Kirjat kiinnostavat, varsinkin ne, jotka ovat erikoisen muotoisia. Kirjoja ei enää pelkästään syödä, vaan niitä nykyään myös katsellaan. Pöpöläinen osaa mennä omalle kirjahyllylleen (alin hylly…) ja valitsee sieltä itseään kiinnostavan kirjan, jota alkaa selailla. Sivut kääntyvät hienosti, ja Pöpöläistä seuraamalla näkee selvästi, mitkä kirjat ja kuvat kiinnostavat toisia enemmän. Huuhkaja, jolla on pistävä katse, vetää puoleensa magneetin tavoin. Kuva on samaan aikaan pelottava ja kiinnostava. Välillä Pöpöläinen laittaa pienen kätensä huuhkajan silmien päälle, jotta kuvaa ylipäätänsä kärsii katsoa.

* Syöntikin on alkanut sujua, kun niitä “tiskirätille” maistuvia ruokia on alettu tuunata hiukan kiinnostavimmiksi esim. lisäämällä niihin kanajauhelihaa tai bataattia tai… ja sormiruoat on pop: banaani, maissinaksut, mandariinit… Piparkakkuakin on maistettu, ja HYVÄÄ oli. Tosin nassuun nousi jälkeenpäin hetken ajaksi niin punaisia läiskiä, että uutta nuorelle herralle ei tarjoiltu sitten sen enempää. Syöttämisen traumoittama äiti on kuitenkin edelleen helpottunut, että ei ole enää päivän pääsyöttäjävastaavaylikenraali, vaan “likainen työ” on kotona olevan isän vastuulla.

* Puhetta tulee pulputtelee. Suomi – Pöpöläinen – Suomi  -sanakirjaa ei  rankoista etsinnöistä huolimatta ole löydetty, joten tulkit ovat hieman hätää kärsimässä. Ä-ti ja  hy-vä tulevat useasti. En tosin tiedä, tarkoittavatko ne sitä, mitä ensi kuulemalta luulisi.

* Toisia ihmisiä on niiii-in kiinnostava tarkkailla. Bussimatkat menevät rattoisasti, kun saa flirttailla jollekin lämminhenkiselle ihmiselle. Vierastamista ei ole juurikaan – uusiin ihmisiin Pöpöläinen näyttää suhtautuvan voittopuolisesti luottamuksella. Vauvatapaamiset ovat tärkeitä.  Muita vauvoja kosketellaan ja nuoleskellaan niin paljon kuin vanhemmat vain tautipelossaan sallivat.

* Vanhemmat ovat Pöpöläiselle kuitenkin ne kaikista tärkeimmät aikuiset. Kotiinpaluu pienen poissaolon jälkeen nostattaa hihkun ja ilon, pitkän poissaolon jälkeen ensin hymyn ja sen perään haikean itkuunpärähdyksen joka kuitenkin lakkaa syliin päästyä. Sylittelyä ja halittelua harrastetaan runsaasti. Märkiä pusuja myös.  Pöpöläinen osaa jo antaa niitä pyynnöstäkin. Ainakin silloin tällöin.

Elämä on noin oletusarvoisesti ihanaa!

Kaksi vaikeaa asiaa

Kun kerran kysyitte, niin nytpä saatte kuulla yksityiskohtaisen kärsimyskertomuksen uni- ja syömävaikeuksista.
Siis miksi, oi miksi, voi olla niin vaikeaa oppia syömään ja nukkumaan?

Pöpöläinen on vieläkin oikea maitovasikka. Neljä kuukautta tässä on opeteltu syömään muutakin ruokaa, mutta tulokset ovat hyvin häilyviä. Yritämme tarjota lapsukaiselle kuuliaisesti viittä ateriaa päivittäin; aamupuuroa, lounaslihasosetta, hedelmäsosevälipalaa, päivällislihasosetta ja iltapuuroa. Alasmenevät määrät vaihtelevat, hyvänä päivänä puurot ovat noin 1,5 dl kukin, soseita menee puolesta yhteen pikkupurkillista sitä kaikkein limamaisinta versiota. Mutta nämä ovat siis hyvien päivien määriä. Heikkoina päivinä alas menee kaksi, kolme lusikallista per ruokailu, itkun kera. Hyviä ja huonoja päiviä ei voi ikinä tietää etukäteen. on vain aavisteltava, mikä milloinkin on syynä huonoon menestykseen: väsy, tylsyys, liika hässäkkä, se että ollaan kotona, se että ei olla kotona…

Syöminen ja syöttäminen on tulossa rasitteeksi, kidutustapahtumaksi joka toistuu monta kertaa päivässä, jota pelätään jo ennalta.

Ja koska ei syödä, ei myöskään kasveta. Pöpöläisen paino on parissa viime punnituksessa tippunut, mikä ei kuitenkaan ole vielä terkkarin tätin mielestä ollut huolestuttavaa. Itse kuitenkin ajattatelen sen kielivän, että laps’parka on nälissään. 
Ja kun illalla ei juuri huvita/jaksa/voi keskittyä syödä, ei yöllä saada nukuttua. Tissille herätään puolentoista tunnin välein…ja joka kerralla pöpöläinen syö niin ahnaasti, että olen valmis uskomaan lapsen olevan nälkäinen. Ja kun yöt tissitellään, niin jossakin vaiheessa, usein tuossa viiden aikaan, vaippa täytyy yli äyräidensä ja pissa kastelee yöpuvun ja sängyn. Ja vaipanvaihdon - vaikka kuinka vähäeleisen – jälkeen lasta on vaikea saada rauhoittumaan ja uneen. Saattaa hyvinkin mennä puoli tuntia tai kolme varttia, ennen kuin perhe pääsee taas uneen. Voi ahistus.

Ja kun koko yö on syöty, menee pitkälle puoleen päivään, ennen kuin muu ruoka taas maistuu.

Olen yrittänyt pääni puhki miettiä, miten tätä kierrettä saadaan katkaistua inhimillisesti. Välillä tuntuu että olemme umpikujassa. Unikoulu ei ole mielestäni paikallaan, koska uskon lapseni todella olevan yöllä nälissään. Tutti ei maistu. Velliä ei osata syödä koska tuttipullo on ihan käsittämätön kapistus, joka itkettää, eikä mukistakaan mene mitään alas muuten kuin leikkimismielessä (varttitunnissa 15 ml, sekin lähinnä paidalle). Korviketta ei osata juoda – maitoallergisen korvike Almiron Pepti on tosi huisan hajuista ja makuista.

Toivoa tilanteeseen on kuitenkin jonkin verran tuonut viime viikko, sillä tissin ollessa päivisin töissä Pöpöläinen on syönyt soseitaan aiempaa innokkaammin. Nyt viikonloppuna olin itse lusikanvarressa ja menekki oli jälleen säälittävä. La: ei aamupuuroa, 3 rkl lounasta, 2 rkl päivällistä, ei iltapuuroa. Su: pieni aamupuuro, lounas: puoli prk lihasosetta, puoli prk hedelmäsosetta, päivällinen: puoli prk lihasosetta, keskikokoinen iltapuuro (2 dl).

Toinen toivo on sormiruuissa: joitakin ruokia menee napostelemalla – tosin mikroskooppisia määriä, mutta meneepä kuitenkin.

Tiedän järjen tasolla, ettei näin pieniä (eikä varmaan isompiakaan) kannata vertailla taidoissa tai muussakaan kehityksessä. Mutta silti käy niiiii-in kateeksi, kun näkee samanikäisiä lapsia, jotka aukaisevat lusikalle suunsa ammolleen, jotka syövät kupunsa täyteen missä vain ja mitä vain varttitunnissa ja ilman yhtään itkun vinkaisua, jotka ottavat tuttipullon tai vellimukin omaan pikkukätöseensä ja juovat vellin omatoimisesti.

Joskus, joskus nämäkin ongelmat ovat ratkenneet ja pöpöläisestä on kasvanut teinikäinen möhömaha, joka syö liikaa ja nukkuu puolille päivin. Mutta sitä ennen saattaa mulla tulla herno.

 –

Siis tää oli vastaus kysymykseen “Miten teillä yöt menee?”. Huonosti.

Lapsista ja aikuisista

Viime viikolla tapasin erästä ystävääni. Jo hyvän aikaa istuttuamme hän kysyi varovasti: “Tiedän, että tämä on aika henkilökohtainen kysymys, mutta mistä sinä tiesit, että haluat lapsia?” Tuon keskustelunavauksen jälkeen meillä ei ollut puheenaiheesta puutetta. Hän tuntui miettivän samoja asioita kuin mitä olen viimeiset kymmenen vuotta joko yrittänyt työntää pois mielestäni tai pähkäillyt enemmän tai vähemmän kuuluvasti. Erityisesti häntä poltteli, että millä linjalla hän, tiukalla kurilla ja kädellä kasvatettu, osaisi kasvattaa omia lapsiaan.

Niinpä. Toivon todellakin, että osaisin itse tarjota omalle lapselleni enemmän rohkaisua ja rakkautta, kuin mitä tunnen omilta vanhemmiltani saaneeni. Mutta hankala on kauhalla antaa, jos on itse lusikalla saanut. Välillä tuntuu, että raamatullinen ilmaisu ”isien pahojen tekojen ulottumisesta kolmanteen ja neljänteen sukupolveen saakka” on synkeä loitsu, jonka rikkominen on lähes mahdotonta.

Mutta yhtä asiaa en odotusaikana näitä asioita pohtiessani ottaa huomioon. Nimittäin fysiologiaa. Siis sitä, mitä raskaus- ja imetyshormonit tekevät: sitä väistämätöntä hoitamisen tarvetta, joka minuun on tullut. En todellakaan tiennyt, että tulisin tuntemaan lapsen itkun itsessäni fyysisesti, lähes kipuun verrattavana asiana. Tai että lapsen ääntelehtiessä maito nousisi rintoihin niin, että tunnen kouristuksen itsessäni. Luonto on kirjoittanut minuun oman, elämää suojelevan ohjelmansa.

Onneksi on myös siippa, jolla on toisenlainen, varmasti rakkaudellisempi lapsuuden eväsreppu mukanaan.

Ehkäpä meillä on tarjota ihan hyvä tavallinen koti.

—

Isänpäivä meni hienosti. Olin hankkinut lahjaksi isälle ja pojalle samanlaiset, tietysti hiukan erikokoiset Reino-tossut, joista isä ilahtui ja lapsi kummastui: Miksi ihmeessä jalkoihin pitää laittaa tuollaiset lärpäkkeet? Huis, kaaressa pois! Yhdellä potkaisulla.

Päivän kokkaukset tuottivat jo etukäteen ahdistusta, mutta onneksi suurpiirteinen Mies ei välittänyt, vaikka paahtopaisti maistui vanhalle ja ratatouille kerättiin yhdessä vaiheessa lattialta takaisin kippoon. Sitä painajaisia jo aiheuttanutta kermakakkua en sitten tehnyt tälläkään kertaa, vaan tyydyimme piirakkaan.