Heilautus

Vielä ollaan kaappiraskaina, ainakin ns. suurelle yleisölle.

Osalle ystävistä olemme kertoneet, koska voin kolmisen lomaviikkoa niin pahoin, että meillä kyläille oli parempi selittää, miksi vain makoilen sängyssä tai terassilla kippurassa enkä syö mitään. Grilliherkut ovat jääneet lähes koko kesältä maistamatta. Hieman harmittaa, että lomasta suuri osa meni pahoinvoinnin takia ihan sumussa. Aiemmin keväällä varatusta viiden päivän lomamatkasta meni kaksi päivää oksentaessa. Loppuina pääsin sentään katselemaan kaupunkiakin.

Mutta eipä ainakaan tarvinnut hakea sairaslomaa ja kertoa raskaudesta työpaikalla näin aikaisessa vaiheessa. Nyt paha olo on jo loppunut, onneksi.

Näin äitiä jokin aika sitten. Äiti kertoi, miten entiselle naapurin tytölle on tulossa lapsi. Sanoin, että meillekin on tulossa vauva. Ihanko totta, milloin, äiti kysyi.  Vieressämme leikkivä Pöpöläinen kuunteli, mistä puhuimme ja alkoi selittää: Äitin masussa on vauva ja sitten kun se tulee, se juo äitin tisusta maitoa.

Hymyilytti.

Sen enempää äiti ei kuitenkaan asiasta kysellyt. Ei tuolloin, ei vierailumme muina päivinä eikä sen jälkeenkään. Saapa nähdä, milloin palaamme asiaan.

Tällä viikolla kävimme ensimmäisessä ultrassa.  Ja kyllä jännitti. Onko siellä ketään? Jos on, onko se enää hengissä? Tai onko niitä jopa useampi? Ja missä kunnossa?

Kyllä, siellä se Hilla oli. Sydän löi. Siellä se kääntyili, vaikka en vielä liikkeitä vielä tunnekaan.

Ihan lopuksi Hilla heilautti kättään. Nähdään!

Tarpeellisuudesta

Matkani aikana mietin tuota usein kuulemaani keskustelua vanhempien tarpeellisuudesta pienelle lapselle ja vanhempien poissaolon vahingollisuudesta. Mikäpä voisi olla pienen lapsen vanhempien hoitovastuussa ja kasvatustehtävässä tärkeämpää, kuin varmistaa, että lapsi voi luoda vahvan kiintymyssuhteen vanhempiinsa ja ammentaa tästä suhteesta kaikkiin elämänsä ihmissuhteisiin loppuelämänsä ajan.

Minut ainakin yllätti, miten rationalisesti Pöpöläinen osasi käsitellä poissaoloani.  Pöpöläinen kyllä ikävöi, näytti ikäväänsä ja protestoi, kyseli, imeskeli peukaloaan, lakkasi käymästä potalla, viihtyi tavallista enemmän sylissä, katseli valokuvia, hipelöi vaatteitani, mutta jaksoi silti uskoa, että äiti kyllä tulee. Miehen antamat selitykset siitä, että äiti on tänäänkin poissa, mutta tulee kyllä yhtenä päivänä monen päivän päästä, kelpasivat lapselle. Itse nimittäin olin huolissani, että jossain vaiheessa lapsi lakkaisisi uskomasta ja rupeaisi vain hokemaan “Äiti ei oo, äiti ei tuu”.

Mutta nyt, vaikka kotiin paluustani on jo viikkoja, huomaan, että pienen mieleen on jäänyt pelkoja. Joka aamu Pöpöläinen herää äitiä itkien. Ja vain pääsy äidin kainaloon antaa mahdollisuuden jatkaa unia vielä hetken verran. Lapsi taitaa yhä muistaa, että sinä yhtenä aamuna äitiä ei enää ollutkaan… Ja eilen, kun keittiöömme ilmestyi vieraaksemme tulleen kaverimme matkalaukkuja, Pöpöläinen takertui minuun ja alkoi itkemään hysteerisesti, että äiti ei saa mennä. Matkalaukuista taisi siis tulvahtaa mieleen jotakin poissaolooni liittynyttä. Onneksi jokapäiväinen arkirytmimme saa rullata rauhassa, voin lähteä aamulla rauhassa töihin ja illalla minua vastaanottaa iloinen pikkupoika.

Moni lapsi kuitenkin joutuu elämään ikävänsä kanssa paljon pidempään. Ajattelin matkallani niitä perheitä, joissa erotaan ja joissa lapsi joutuu elämään pitkiä aikoja ilman yhteyttä kodista poismuuttaneeseen vanhempaan. Monesti erotessa jaksetaan mainita, että kannattaa erota nyt, kun lapset ovat  niin pieniä “etteivät ne siitä mitään muista”. Pienen lapsen ikävä näyttää kuitenkin aivan yhtä todellista ja kouriintuntuvaa kuin hieman vanhemmankin, vaikkapa kouluikäisen lapsen. Keinoja sen ilmaisemiseen on vain vähemmän. Ja sitä voidaan tulkita virheellisesti lapsen joustavuutena ja sopeutumisena muuttuviin olosuhteisiin. Perheen arjen muuttumisella ja toisen vanhemman ikävöimisellä on vaikutuksella ihan pieniinkin lapsiin.

Mutta jotain hyvääkin poissaolostani seurasi. Miten monta kertaa olenkaan kismitellyt, kun lapselle ei jossakin tietyssä tilanteessa kuten heräämisen jälkeen, vieraassa kyläpaikassa tms. kelpaa muu kuin minun sylini tai seurani. Kun pieni putoaa sohvalta ja kolauttaa päänsä, ei kenenkään muun lohdutus vie kipua pois. Vaikka isä seisoisi vieressä syli valmiiksi avoimena ja valmiina kaappaamaan pienen itkua tihruttavan pojan syliinsä, lapsi juoksee huoneen poikki minun käsivarsilleni.

Mutta nyt, matkani jälkeen olemme vihdoinkin päässeet vanhempina tasa-arvoisempaan asiaan. Illalla, kun käymme nukkumaan, Pöpöläinen silittää isin tyynyä ja kyselee, missä isi? Vielä olen kuitenkin kelvannut unilaulun laulajaksi.

Työstä ja sen jakamisesta

Toissakirjoituksessani on ituja tälle postaukselle. Myös Sari Sarkomaan ero opetusministerin tehtävästään liittynee teemaan.

Hieman yli vuoden ajan olen yrittänyt vaihtelevalla menestyksellä yhdistää työn ja kodin, jossa odottaa väsynyt mies ja huomion- ja hoivantarpeinen pikkulapsi. Jotenkin tästä on selvitty. Suurin kiitos menee ammattimaisesti rooliaan hoitaneelle miehelle. Veikkaan, että hän on ollut vähintään yhtä lujilla kuin minäkin, vaikkei siitä ääntä pidäkään. Joskus aina intoudun valittelemaan väsymystäni tai vähäistä omaa aikaani ja saatamme hetken aikaa sanailla kilpaa siitä, kummalla oikeastaan on haastavampaa yhdistellä arkea ja omia toiveitaan sen kulusta. Äkkiseltään ajatellen se olen minä, jolla ei ole omaa aikaa: olen aina joko töissä tai sitten kotona lapsen kanssa. Mihinkään omaan harrastukseen  en enää ehdi jokasunnuntaisen parituntisen espanjanopiskelun lisäksi. Arkiaamuisin lähden kotoa kahdeksalta ja olen kotona vasta viideltä tai puoli kuudelta. Eipä tule mieleenkään lähteä enää sen jälkeen kuntosalille tai elokuviin. Mitä sitten teenkin, lapsi on siinä aina mukana: kaupassa, ulkoilemassa tai kavereiden luona.  Eikä aina ole kyse edes kotoa lähtemisestä, moni pienikin asia jää tekemättä ajanpuutteen tai sopivan tilaisuuden puutteen takia: Jos haluan puhua jonkun kanssa puhelimessa, se on parasta tehdä kotimatkalla, vaikka joku siitä junassa tai bussissa häiriintyisikin. Työpäivän aikana sitä ei ehdi, ja kotona Pöpöläinen ei sitä suvaitse.

Mutta sitten. Kyllähän tässä suurimmaksi osaksi minun ja minun töideni aikataulujen ehdoilla mennään. Viime viikolla olin kolmena iltana vähintään seitsemään asti töissä – ja vain yhtenä niistä saimme lapsenvahdin auttamaan miestä pitkien päivien teosssa. Kiitos työaikajärjestelyjeni, voin toki ottaa sisään tehdyt ylimääräiset tunnit vapaina heti kun kalenterista vapaata löytyy – mutta joskus silti huomaan toivovani, että olisin töissä HK:n makkaranpakkaushihnalla, jossa voisin tipauttaa hanskat heti kun tehtaan pilli huutaa ja olla vapaa työhuolista seuraavaan työvuoroon saakka.

Moneen otteeseen olen toivonut, että meillä olisi nykyistä enemmän tukiverkkoja ympärillämme. Kadehdin niitä, jotka voivat sujauttaa lapsensa vanhemmilleen hoitoon alle sadan kilometrin ajomatkan päähän. Meidän lastenhoitoringissämme on tasan yksi henkilö, miehen sisko. Hänellä lapsettomana ihmisenä on toistaiseksi ollut ihailtavan paljon aikaa meidän auttamisellemme. Olemme saaneet hänet avuksemme vähintään kerran-pari kuukaudessa.

Kun Pöpöläinen ilmoitti tulostaan, sovimme että äitiyslomani jälkeen minä palaisin työhöni vakauttamaan ammattiosaamistani ja juurruttamaan itseäni työyhteisöön ja unelmaduuniini, jossa olin tuolloin määräaikaisella sopimuksella. Äitiyslomani aikana tehtäväni vakinaistettiin. Palasin työhön Pöpöläisen ollessa yhdeksän kuukauden ikäinen. Samaan aikaan mieheni jäi kasvatusalan tehtävästään vuoden mittaiselle vuorotteluvapaalle – työhönsä ja työyhteisöönsä lopen uupuneena.  Kuluneen vuoden aikana minä olen saanut tehdä töitä ja Mies miettiä sitä, mitä tulevaisuudelta haluaa. Olemme sopineet,  että jatkamme toistaiseksi siten, että Mies hoitaa Pöpöläistä kotona päivätöinään. Lapsen hoidon ohessa hän opiskelee pari viikonloppua kuukaudessa ja saa näin eväitä uusiin työhaasteisiin.

Päiväkodeista, infektiokierteistä, aikaisista aamuista ja lapsenhakuvuorojen riidoista emme siis joudu vielä osallisiksi vähään aikaan. Olemme monella tavalla onnekkaita, eikä kaikilla ole mahdollisuuksia tähänkään ratkaisuun mitä pystymme tällä hetkellä toteuttamaan. Silti toivoisin, että arkemme voisi jollakin tavalla vielä helpottua. Unelmoin, että voisin jossain vaiheessa siirtyä nelipäiväiseen työviikkoon eli 80 % työhön. Tässä vaiheessa, kun elämme vain minun tuloillani ja kotihoidontuella se tosin merkitsisi niin suurta tulojen pudotusta, ettei siihen ole rahkeita. Jatkanemme siis kuten ennenkin.

Miten sinä jaat aikasi työn ja lastenhoidon kesken?

Arjen estetiikkaa

Meillähän nämä syömisasiat eivät ole vieläkään siitä yksinkertaisimmasta päästä.

Eräänä aamuna tyhjentelin jääkaapista edellispäivän nuudeleita kompostiastiaamme. Hetken päästä näin Pöpöläisen dyykkaavaan kompostia. Eikös vaan vilpertti ehtinyt kahmaista sieltä pari kourallista “valkoisia matoja” suuhunsa.

Illalla töistä tullessani sain kuulla, että päivä oli jatkunut samaan malliin. Kohta lapsi oli tavattu vessasta juomasta potastaan. Ei nyt sitä p:aa itseään, vaan oli tiristänyt vessan pikkusuihkusta vettä pottaan ja joi sitä.

Seuraavana päivänä puistossa lapsi hihkui ilosta nähdessään, kuinka saman ikäisellä kolleegalla valui vihreää räkää nenästä. Nam nam, sanoi Pöpöläinen ja osoitti räkätappia.

Tässä pari päivää sitten yritimme saada lapsosta syömään iltapuuroaan. Väsykierroksilla käyvä Pöpöläinen ei olisi enää millään jaksanut keskittyä paikallaan istumiseen. Mies sanoi tietävänsä keinon, millä puuro saataisiin alas, ja katsoi hieman kysyvällä ilmeellä. Arvasin odottaa jotakin tavallisesta poikkeavaa syöttövälinettä. Mies haki kaapista ruiskun. Ja laittoi siihen – vettä.

Kun ruiskulla tirautti vettä Pöpöläisen suuhun, leikistä ihastunut lapsi hyväksyi pari seuraavaa lusikkaa puuroa vastaanpanematta. Kätevää, mutta meni hieman sille lääräys-osastolle, jota olen yrittänyt pitää ruokapöydästä poissa.

Eilen illalla olin sitten yksin syöttämässä iltapuuroa väsymyksestä itkevälle lapselle. Kun mikään muu ei tilanteen tunnelmaa tahtonut parantaa, muistin ruiskun. Ja tällä kertaa, todellakin, ruisku täytettiin puurolla. Iltapuuro katosi ennätysvauhtia, ja kummankin mieli pysyi paremmalla puolella.

Äitien välistä toveruutta

Keskustelupalstoilta ja blogeista lukee välillä, miten tylsää äideillä on leikkipuistoreissuillaan, kun puistossa ei tunne ketään, kenellekään ei uskalla sanoa mitään, ja jos jostakin puhutaan, niin se on tyhjänpäiväistä pölinää edellisillan tv-ohjelmista.

Ei vaan meillä.

Olen tarkoituksella etsinyt tuttavapiiriini lähialueilla asuvia äitejä. Tarkkaillut, missä lähitaloissa asuu saman ikäisiä lapsia ja ryhtynyt juttelemaan heidän äideilleen milloin puistossa, milloin jopa suoraan kadulla. Esitellyt itseni ja lapseni ja kertonut, että asumme ihan lähistöllä, ja olisi kiva joskus leikkiä yhdessä, vaikka puistossa. Toivottanut tervetulleeksi myös meidän hiekkalaatikolle ja leikkimökkiin.

Useimmat äidit säikähtävät ensialkuun. Ilmeistä näkee, että tuntematonta ihmistä arvioidaan: ei kai tuo vaan ole joku sekopää? Pari-kolme kertaa kun jaksaa itse moikata ensin, niin seuraavalla kerralla tuo äiti tuleekin jo oma-aloitteisesti juttelemaan. Jokaisesta äidistä, jonka suuntaan olen tehnyt aloitteen, on pikkuhiljaa kuoriutunut puhelias ja seuraa silloin tällöin kaipaava kolleega.

Ja kun saa yhden uuden tuttavan, hänen avullaan tutustuu kohta toiseen äitiin ja pian sen jälkeen jo  kolmanteenkin. Puistoreissuista on tullut sosiaalisen elämäni tukikohtia. Puistoon sovitaan treffejä, siellä puidaan päivän polttavia perhetilanteita, puistokavereiden kanssa käydään kauppaa vähänkäytetyistä talvivaatteista… Puistoreissuilla ei todellakaan tarvitse tuppisuuna lykkiä lapselle kiikkuun vauhtia, vaan pari-kolme tuntia ei tunnu riittävän kaiken oleellisen hoitamiseen. Välillä tuntuu, että sinne puistoon lähdetään ulkoiluttamaan ennemminkin äitiä kuin lasta.

Mies ja Pöpöläinen käyvät myös lähileikkipuistossa. Kuunneltuaan hehkutustani mies valitti, että häntä miehenä taidetaan kummeksua, sillä juuri kukaan ei tule hänelle juttelemaan. Enpä usko, että kyseessä olisi sukupuolesta johtuvaa käyttäytymistä. Ihmiset vaan ovat hassun arkoja tutustumaan tuntemattomiin, vaikka kuinka samassa tilanteessa eläviin ihmisiin. Mutta jos jaksaa tehdä aloitteita, kyllä niistä jotakin joskus seuraa.

Suuri suru tuli puseroon, kun saimme tällä viikolla kuulla, että aivan lähinaapurissamme asuva perhe muuttaa vuoden vaihteessa ulkomaille.  On ollut todella ihanaa, että samassa pihapiirissä on perhe, jossa on saman ikäisiä lapsia. Olemme voineet pika pikaa juosta ovelle kysymään leikki-, kahvi- tai lenkkiseuraa ilman sen suurempia kalentereiden selailuja. Olemme myös saaneet naapurista apua moneen arkielämän pulmaan. Muistoissa ovat myös monet mukavat yhteiset puisto-, kirppis- ja ulkoiluretket. Puistosta, kaupasta tai bussipysäkiltä kotinurkille johtavat ylämäetkin ovat tuntuneet vähemmän raskaalle, kun niitä on saanut kivuta kivassa seurassa.

Heidän jättämäänsä aukkoa tarvitaan paikkamaan monta uutta kaveria.

Sittenkin…

On tullut se historiallinen hetki, kun voin kirjoittaa kauan toivomani sanat:
Nyt se kävelee!

Konttaus-moodista on nyt vihdoinkin siirrytty kävelymoodiin. Päivä päivältä kävelymatkat pitenivät, ja sitten sunnuntaina, maanantaina rupesimme jo panemaan merkille, että näyttäisi ihan siltä kuin kävelystä olisi tullut pääasiallinen liikkumismuoto. Tänään se oli sitten selvää: kompastumisenkin jälkeen Pöpöläinen nousee reippaasti pystyyn ja jatkaa kävellen. Ikää lapsella on nyt 1 vuosi ja 4 kuukautta. Eli kiirettä ei ole pidetty. Itse olin hätähousu-luonteellani kävellyt tuossa iässä jo puolen vuoden ajan…

( Mutta kun ei tässä vielä kaikki: Melkein voin jo sanoa nämäkin:

Ja nukahtaa itsekseen!
Ja nukkuu!

Tätä ei voi kirjoittaa ilman sulkuja, koska seuraava yö menee ihan keturalleen, jos tuollaisen asian sanoo ääneen. Lumous haihtuu, eikö?)

Viimeiset kaksi-kolme viikkoa meillä on noudatettu tarkkaa päivärytmiä, johon on kuulunut

• vain yhdet noin kahden-kolmen tunnin päiväunet mielellään klo 12-15 välillä ja hätätilassa toiset puolen tunnin torkut joiden tulee päättyä viimeistään klo 17,
• itsekseen omaan sänkyyn nukahtamisen opettelu ja
• ehdoton yötisukielto.

Tiukkuus on kannattanut. Yksillä päiväunilla pärjätään, jos iltaan keksitään tarpeeksi hauskoja ulkoaktiviteetteja. Pöpöläinen nukahtaa omaan sänkyynsä muutaman taputtelukeikan jälkeen noin puolen tunnin-kolmen vartin sisällä ja voin tuolla aikaa hääräillä viereisessä huoneessa. Yötisunkaan kanssa ole tullut enää rähinöitä, vaikka olen jo palannut samaan makuuhuoneeseen. Päiväruokailut sujuvat nyt hyvin, kun maha ei ole yösyöpöttelyistä pullollaan.

On vaikea löytää sanoja kuvaamaan sitä, miten tämä kaikki on vaikuttanut kotimme ilmapiiriin ja mielialoihimme. Meidän kaikkien mielialoihimme.

Mies herää aamulla niin, ettei sängystä pääsemiseksi tarvitse kerätä silmäpusseja polvien seudulta roikkumasta. Päivisin ei tarvitse enää tapella ruoan kanssa, vaan Pöpöläinen saattaa jopa itse kävellä syöttötuolilleen ja ilmaista olevansa nälkäinen.

Pöpöläinen on itsekin monta kertaa iloisempi, kun pieni kroppa on täynnä energiaa oikeaan aikaan.

Ja minusta tuntuu, ensi kertaa sitten äitiyslomani loppumisen, että osaan, uskallan, jaksan olla lapseni kanssa. Osaan keskittyä siihen, mitä hänellä on asiana. Jaksan leikkiä hänen kanssaan. Uskallan jäädä hänen kanssaan kaksistaan kotia. Tuntuu, kuin ensi kertaa pitkään aikaan arki sujuisi ja osaan hallita sitä.

Juhannuksena olimme flunssassa ja jouduimme jäämään vastoin alkuperäisiä suunnitelmiamme kotiin. Vietimme siis nelisen päivää yhdessä tässä pienessä talossamme melkeinpä kokonaan neljän seinän sisällä. Aikaisemmin olisin pelännyt moista – olenhan tässä jo koko kevään pelännyt sitäkin, miten jaksan kesäloman ajan tätä kotielämää.

Mutta tiedättekös mitä:

Meillä oli mukavaa.

Kesäkoulua

On tuntunut vaikealta kirjoittaa tänne mistään, sillä kaikki asiamme ja ajatuksemme tuntuvat enemmän tai vähemmän liittyvän tätä nykyä Pöpöläisen nukkumiseen, enkä jaksaisi ajatella niitä asioita yhtään tämän enempää. Kaikki kotielämässä tuntuu liittyvän Päiväuniin. Nukahtamiseen. Yöuniin. Heräilyyn. Yösyömiseen. Ja kun kaikki ne ovat keturallaan, niin Moni Asia on keturallaan.

Yritämme jälleen kerran saada asioita paremmalle tolalle. Meneillään on nukkumisen kesäkoulu. Tavoitteena on, että kesäkuun ja lomakuun aikana asiat saadaan jokseensakin kuntoon. Ei enää nukahtamistappeluita klo puoli yksitoista illalla. Ei enää pienemmän osapuolen väkisin patjaan upottamista, isomman osapuolen naamasta rääpimistä ja molempien osapuolten itkua. Ei enää kuutta heräämistä yössä. Ei enää yötissiä hätätilanteessakaan eikä edes kylässä, vaikka kaikki heräisivät protestiääniin. Ei enää useita pieniä päiväunia, joista viimeiset alkavat kello viisi.

Kaikkeen on pakko tulla järjestys ja järki.  Asiat ovat juuri nyt niin pinnalla ja niin kireinä, että kun olimme viikonloppuna kyläreissulla ja ystäväni tiedusteli, mitä tälle rintamalle kuuluu, puhkesin itkemään enkä tahtonut saada itkua loppumaan lainkaan. Jouduin itse asiassa lähtemään kotiin rauhoittumaan (mikä tietysti on ihan nurin kurista ihan noin ajatuksenakin).

Toivon, että kesäkoulun tulokset näkyisivät jo muutaman viikon päästä. Villeimmissä unelmissani Pöpöläinen nukkuu vain yhdet pitkät päiväunet puolesta päivästä suunnilleen kolmeen saakka, menee illalla nukkumaan viimeistään puoli yhdeksän aikaan, nukahtaa itsekseen omaan sänkyynsä iltalaulun ja silittelyn jälkeen, nukkuu pieniä pärähdyksiä lukuunottamatta läpi yön omassa sängyssään ja herätessään keskellä yötä tyyntyy pelkkään hyssyttelyyn tai kosketukseen. Sitten perheeseemme palaa ihana harmonia.  Me aikuisetkin jaksamme ehkä jutella toisillemme, koskettaa toisiamme ja hymyillä.

Uskoo ken tahtoo. Pakko ainakin yrittää. Muuten täällä poksahtaa pari aikuista päätä.

Puhdasta

Latasin illalla pyykkikoneen täyteen ja ajattelin, että käynnistänpä masiinan vasta aamulla.

No, aamulla kiirehdinkin heti suihkuun ja suihkusta tullessa huomasin, että konehan on jo tyhjä ja pyykit ovat jo telineellä kuivumassa. Ai jaa, mies on tainnut sittenkin illalla jäkismatsin aikana laittaa koneen pyörimään ja lopuks pyykit kuivumaan, en vain kuullut mitään ääniä makuuhuoneeseen.

Huhuilen keittiöön: Pesisks sää sittenkin noi pyykit eilen? – Ai eikö ne ollukkaan puhtaita, kuului vastaus. Päällimmäiset kun oli ainakin märkiä!

NO EI NE OLLU PUHTAITA. Päällimmäiset olivat märkiä siivousrättejä ja kaikki muut olivat rutikuivia eilispäivän vaatteita. Ihmettelen, miten miehen silmään ei yksikään likatahra ollut pistänyt.

Ruokalappukin oli niin kaunistu narulle solmittu. Harmi vain että siinä oli edelleen kauttaaltaan sentin kaurapuurokerros.

Aika lentää

Oli uskomatonta tajuta laskelmien jälkeen, että tätä työelämää on kohta kestänyt jo puolet siitä ajasta, jonka olin äitiyslomalla kotona. 10 kuukautta kotona, viisi töissä.

Juurihan minä vasta aloitin! Töissäkin suhtautudun vielä asioihin mentaliteetilla “minä tästä mitään tiedä, kun juuri vasta palasin”… Kotona neuvon Miestä kärkkäästi Pöpöläisen hoidossa, aivan kuin minulla olisi jotenkin enemmän kokemuksen syvää rintaääntä.

Olen jossakin kummassa välitilassa. Kotona töissä, töissä kotona…Joskus aamukiireessä lähtötoimissa, kun etsin työlaukkuani, huomaan nappaavani vahingossa Pöpöläisen hoitolaukun. Siitäpä olisi hyvä ekassa palaverissa vetää kalenteri ja muistikirja esille; vaippaa ja pyllypyyhkeitä, anyone?

Eilen päähinettäni etsiessä huomasin ottavani Pöpöläisen neulemyssyn käsiini ja venytteleväni sitä pääni kokoiseksi…

Mies ja Pöpöläinen ovat viihtyneet hyvin yhdessä nämä kuukaudet. Itse asiassa niin hyvin, että kateeksi käy. Aluksi epäilin, ettei Miehen koti-isän ammattiylpeys anna periksi kertoa, mikä lapsen hoidossa mahdollisesti mättäisi, mutta sittemmin olen huomannut että kyllähän hänelläkin niitä turhautumisen hetkiä tulee. Hän ei vain koe niihin johtaneita tilanteita niin uhkaavina, pelottavina kuin minä koin. Toissapäivänä, Pöpöläisen oltua koko päivän hermoheikko, itkuinen ja takertuvainen mies summasi: “On ollut ihan mukava päivä, vaikka aika rankka.”

Tuon asenteen kun itsekin oppisi. Tänään oli tällaista, huomenna saattaa jo olla paremmin. Kaikki mikä menee tänään mönkään, ei ole peruuttamattomasti pielessä. Jos Pöpöläinen ei tänään nuku, niin se ei tarkoita sitä että kaikki unet olisivat taas päivätolkulla sekaisin. Ja jos ruoka ei ole koko päivänä maistunut, niin huomenna siihen joko löytyy selitys tai ruoka jo maistuu.

Niinpä. Ja huomenna on päivä uus.

Yöllistä puhetta

Pöpöläisen aina niin vilkas unielämä näyttää olevan yksivuotismerkkipaalun kunniaksi murroksessa. Pöpöläinen ilmiselvästi tutkiskelee, olisiko vielä kaksien vai jopa kenties vain yksien päiväunien taapero. Varhaiset aamupäiväunet ovat jääneet pois kokonaan. Useimpina päivinä lapsukainen jaksaa lounaalle saakka, jonka jälkeen hänet on varsin helppo saada nukahatamaan makeasti vaunuihin. Ongelmana on , että joinakin päivinä unta ei riitä kuin tunnin verran. Vaunuista alkaa kuulua onnellista hölpötystä ja Pöpöläinen haluaa palata leikkiensä pariin. Selväähän on, ettei tuommoisella unimäärällä koko päivää jakseta puuhata. Niinpä kiukkuiseksi apinaksi muuttumassa oleva kaveri on nuijanukutettava neljän aikaan uudelleen. Silloin lisäunta vedetään palloon tunti, hyvässä tapauksessa toinenkin.

Öisin Pöpöläinen heräilee edelleen kolme-neljä kertaa yössä ja hankalin vaihe näyttää osuvan kello kolmen-neljän kohdalle. Jo useampana yönä olemme heränneet kun lapsi kiljuu kuin hengenhädässä eikä mikään rauhoittumiskeino tunnu auttavan. Ei silitys, ei puhe, ei isän kainalo, ei äidin kainalo, ei kanniskelu… (Yksi tietysti auttaisi, mutta siitä huumeesta yritämme päästä oikeasti eroon) Niinpä viime yönäkin päädyin aika brutaalilla tavalla lähes makaamaan lapseni päällä, jotta huitominen, heiluminen, huutaminen saataisiin loppumaan ja vanhemman läheisyys, laulu ja hiljainen uniloru saisivat lapsen rentoutumaan. Huutoa kesti puolisen tuntia, valvontaa sen päälle vielä kolme varttia. Juuri kun olin pimahtaa pimeydessä, pieni käsi tarttui minua ja ääni sanoi: “Äi-ti”. Jaksoin taas silittää.

Äiti on muuten nyt virallisesti Pöpöläisen ensimmäinen sana. Se on kuulunut sanavarastoon marraskuun lopulta lähtien. Joskus tulee myös “hyvä”, mutta en usko, että sen merkitys olisi lapselle vielä selvä. Sen sijaan viime viikolla kuvioihin tuli “isi”, joka oikeammin tulee lausuttuna [ i-englantilais-islantilainen soinnillinen th-i].

Mietin tuossa äsken, mitä tuttua on tässä päivämäärässä. Ihan kuin tänään olisi joku tärkeä päivä…. pian tajusin, mikä: tänään on vuosi Pöpöläisen lasketusta ajasta.

Mutta vuosi sitten Pöpöläinenhän oli ehtinyt ihmetellä tätä maailmaa jo viikon verran.