Arjen estetiikkaa

Meillähän nämä syömisasiat eivät ole vieläkään siitä yksinkertaisimmasta päästä.

Eräänä aamuna tyhjentelin jääkaapista edellispäivän nuudeleita kompostiastiaamme. Hetken päästä näin Pöpöläisen dyykkaavaan kompostia. Eikös vaan vilpertti ehtinyt kahmaista sieltä pari kourallista “valkoisia matoja” suuhunsa.

Illalla töistä tullessani sain kuulla, että päivä oli jatkunut samaan malliin. Kohta lapsi oli tavattu vessasta juomasta potastaan. Ei nyt sitä p:aa itseään, vaan oli tiristänyt vessan pikkusuihkusta vettä pottaan ja joi sitä.

Seuraavana päivänä puistossa lapsi hihkui ilosta nähdessään, kuinka saman ikäisellä kolleegalla valui vihreää räkää nenästä. Nam nam, sanoi Pöpöläinen ja osoitti räkätappia.

Tässä pari päivää sitten yritimme saada lapsosta syömään iltapuuroaan. Väsykierroksilla käyvä Pöpöläinen ei olisi enää millään jaksanut keskittyä paikallaan istumiseen. Mies sanoi tietävänsä keinon, millä puuro saataisiin alas, ja katsoi hieman kysyvällä ilmeellä. Arvasin odottaa jotakin tavallisesta poikkeavaa syöttövälinettä. Mies haki kaapista ruiskun. Ja laittoi siihen – vettä.

Kun ruiskulla tirautti vettä Pöpöläisen suuhun, leikistä ihastunut lapsi hyväksyi pari seuraavaa lusikkaa puuroa vastaanpanematta. Kätevää, mutta meni hieman sille lääräys-osastolle, jota olen yrittänyt pitää ruokapöydästä poissa.

Eilen illalla olin sitten yksin syöttämässä iltapuuroa väsymyksestä itkevälle lapselle. Kun mikään muu ei tilanteen tunnelmaa tahtonut parantaa, muistin ruiskun. Ja tällä kertaa, todellakin, ruisku täytettiin puurolla. Iltapuuro katosi ennätysvauhtia, ja kummankin mieli pysyi paremmalla puolella.

Äitien välistä toveruutta

Keskustelupalstoilta ja blogeista lukee välillä, miten tylsää äideillä on leikkipuistoreissuillaan, kun puistossa ei tunne ketään, kenellekään ei uskalla sanoa mitään, ja jos jostakin puhutaan, niin se on tyhjänpäiväistä pölinää edellisillan tv-ohjelmista.

Ei vaan meillä.

Olen tarkoituksella etsinyt tuttavapiiriini lähialueilla asuvia äitejä. Tarkkaillut, missä lähitaloissa asuu saman ikäisiä lapsia ja ryhtynyt juttelemaan heidän äideilleen milloin puistossa, milloin jopa suoraan kadulla. Esitellyt itseni ja lapseni ja kertonut, että asumme ihan lähistöllä, ja olisi kiva joskus leikkiä yhdessä, vaikka puistossa. Toivottanut tervetulleeksi myös meidän hiekkalaatikolle ja leikkimökkiin.

Useimmat äidit säikähtävät ensialkuun. Ilmeistä näkee, että tuntematonta ihmistä arvioidaan: ei kai tuo vaan ole joku sekopää? Pari-kolme kertaa kun jaksaa itse moikata ensin, niin seuraavalla kerralla tuo äiti tuleekin jo oma-aloitteisesti juttelemaan. Jokaisesta äidistä, jonka suuntaan olen tehnyt aloitteen, on pikkuhiljaa kuoriutunut puhelias ja seuraa silloin tällöin kaipaava kolleega.

Ja kun saa yhden uuden tuttavan, hänen avullaan tutustuu kohta toiseen äitiin ja pian sen jälkeen jo  kolmanteenkin. Puistoreissuista on tullut sosiaalisen elämäni tukikohtia. Puistoon sovitaan treffejä, siellä puidaan päivän polttavia perhetilanteita, puistokavereiden kanssa käydään kauppaa vähänkäytetyistä talvivaatteista… Puistoreissuilla ei todellakaan tarvitse tuppisuuna lykkiä lapselle kiikkuun vauhtia, vaan pari-kolme tuntia ei tunnu riittävän kaiken oleellisen hoitamiseen. Välillä tuntuu, että sinne puistoon lähdetään ulkoiluttamaan ennemminkin äitiä kuin lasta.

Mies ja Pöpöläinen käyvät myös lähileikkipuistossa. Kuunneltuaan hehkutustani mies valitti, että häntä miehenä taidetaan kummeksua, sillä juuri kukaan ei tule hänelle juttelemaan. Enpä usko, että kyseessä olisi sukupuolesta johtuvaa käyttäytymistä. Ihmiset vaan ovat hassun arkoja tutustumaan tuntemattomiin, vaikka kuinka samassa tilanteessa eläviin ihmisiin. Mutta jos jaksaa tehdä aloitteita, kyllä niistä jotakin joskus seuraa.

Suuri suru tuli puseroon, kun saimme tällä viikolla kuulla, että aivan lähinaapurissamme asuva perhe muuttaa vuoden vaihteessa ulkomaille.  On ollut todella ihanaa, että samassa pihapiirissä on perhe, jossa on saman ikäisiä lapsia. Olemme voineet pika pikaa juosta ovelle kysymään leikki-, kahvi- tai lenkkiseuraa ilman sen suurempia kalentereiden selailuja. Olemme myös saaneet naapurista apua moneen arkielämän pulmaan. Muistoissa ovat myös monet mukavat yhteiset puisto-, kirppis- ja ulkoiluretket. Puistosta, kaupasta tai bussipysäkiltä kotinurkille johtavat ylämäetkin ovat tuntuneet vähemmän raskaalle, kun niitä on saanut kivuta kivassa seurassa.

Heidän jättämäänsä aukkoa tarvitaan paikkamaan monta uutta kaveria.

Nimittelyä

Asioilla on nimiä. Kuten pippelillä, joka on pili.

Myös asioilla, joita ei ole, voi olla nimiä. Yhtenä iltana saunassa Pöpöläinen osoitteli isänsä pippeliä ja nähtävästi tajusi, että hänellä ja isällään on tällä saralla yhteisiä asioita. Minä sitten heti kysymään, että missähän äidin pippeli on. Pöpöläinen katseli, etsi ja sanoi: ei oo. Ilmaisua vahvistetiin käden liikkeellä: Pöpöläinen oli pitelevinään kädessään tyhjää lasia tai mukia, jota sitten käänsi ylösalaisin ja ravisteli hetken.

Nyt on äidin pippelillä viittomakielinen nimi.

Tyynyn tuoksua

Aamuhetket ovat ihanimpia. Pöpöläinen on unen lempeyttämä lutukka, joka hehkuu uudelleen tapaamisen iloa. Yöpöydän lampun valo pitää napsauttaa päälle. Kelloradio auki – se tietää, mistä napista pitää painaa. Köllöttelyä vieressä. Vähän peuhailua peittojen ja tyynyjen keskellä. Puhaltelua vatsaan, leikkisiä puraisuja korvasta. Pieni poikanen yöpaidassaan tuntuu suloiselle otukselle. Päivän kiireet ovat vielä edessä, murheet hetken muualla.

Likistys

Tämä kesäloma on lähentänyt Pöpöläistä ja minua toisiinsa ihanalla tavalla.  Ennen kesälomaa suorastaan pelkäsin pitkiä päiviä Pöpöläisen kanssa, kitinöitä, tappeluita, hitaasti matavaa aikaa, väistämätöntä molemmin puolistä tylsistymistä. Suorastaan kammosin ajatusta, että joutuisin jäämään lapsen kanssa koko päiväksi kaksistaan. Pelkkä iltakin olisi tehnyt tiukkaa.

Mutta olemmekin pärjänneet hienosti. Aamupäivät kuluvat leikkipuistossa, päiväunet siivittävät iltapäivän hyvään alkuun. Iltapäivät ovat kieltämättä pitkiä. Puistoon kun ei toista kertaa samana päivänä jaksaisi lähteä. Pihalla leikkiessä vierähtää hetki, ja sitten alkavatkin kitutunnit viidestä puoli kahdeksaan. Uima-altailu, kaverin luona kyläily ja kaupoissa vaeltelu saavat ajan kulumaan siisteimmin.

Mahdolliset kläshit sijoittuvat ruokailuihin. Minä kun en vieläkään kelpaa kuin imettäjäksi. Jos ruoka on sitä sorttia, että sitä voi syödä omin käsin, Pöpöläinen saa ruokkia itse itsensä. Mutta jos lusikoinnissa pitää avustaa, lusikan varteen saa tulla vain isä.

On ihanaa, kun meille Pöpöläisen kanssa on taas pitkästä aikaa tullut omia pieniä yhteisiä leikkejämme, joista Mies ei tiedä mitään. Kun laulan abuu, abuu, abuu, Pöpöläinen tulee halaamaan ja antamaan pusun. Kun tiirailen aurinkolasien yli, Pöpöläistä naurattaa.

No, likistyksellä on omat haittapuolensa. En voi kadota edes hetkeksi vessaan tai hakea yläkerrasta tavaroita ilman, että siitä seuraa suuri hämmenys ja parku. Olemme taas niin yhtä, niin yhtä.

Kesämama

Tää leikkis äitiyslomaa.

Aamulla tekstarit kavereille: ketkä tulossa puistoon? Ja ei kun menoksi. Kolme tuntia hurahtaa kuin siivillä. Hiekkalaatikkojorinoita, liukumäkijuoruja, kahvia ja pullaa, ruokajonopäivittelyä. Ihanaa!

Sitten kotiin, Pöpöläinen päikkäreille, itselle kunnon lounas. Ja puuhailua pihalla. Leikkimökki saa tänä kesänä uuden maalin sisä- ja ulkopintaansa.

Paras kesäloma aikoihin. Pöpöläinen pitää huolen, että äidille ei pääse työasioita putkahtamaan mielen viereenkään. Sen sijaan ulkoilmaa, kavereita ja tekemistä tuntuu riittävän joka päivälle.

Vieroitusuutisia. Päätin alkuviikosta, montako imetystä ja missä kohti päivää vielä tarjoilen. Aamulla kuuden aikaan, päiväunien jälkeen, illansuussa sekä unille mentäessä. Alkuun Pöpöläinen sinnikkäästi kokeili jokaisen mielijohteen tullen, josko äiti nyt sittenkin antaisi sitä taikajuomaansa. Yritin silitellä, sylitellä, tarjoilla muuta juotavaa, syötävää, viedä ulos ihmettelemään kukkasia… mutta kiukkupotkuitkuraivarejahan siitä vain seurasi. Eilen kuitenkin havahduin, että lapsi ei ole edes yrittänyt tulla enää testaamaan äidin maitobaarin oven lukitusta virallisten aukioloaikojen ulkopuolella. Pari yötäkin on mennyt hyvin: pienet itkut sammuvat pelkällä silityksellä. Ei kai vain jo kolmen päivän päättäväisyys ole riittänyt tekemään muutosta?

Sittenkin…

On tullut se historiallinen hetki, kun voin kirjoittaa kauan toivomani sanat:
Nyt se kävelee!

Konttaus-moodista on nyt vihdoinkin siirrytty kävelymoodiin. Päivä päivältä kävelymatkat pitenivät, ja sitten sunnuntaina, maanantaina rupesimme jo panemaan merkille, että näyttäisi ihan siltä kuin kävelystä olisi tullut pääasiallinen liikkumismuoto. Tänään se oli sitten selvää: kompastumisenkin jälkeen Pöpöläinen nousee reippaasti pystyyn ja jatkaa kävellen. Ikää lapsella on nyt 1 vuosi ja 4 kuukautta. Eli kiirettä ei ole pidetty. Itse olin hätähousu-luonteellani kävellyt tuossa iässä jo puolen vuoden ajan…

( Mutta kun ei tässä vielä kaikki: Melkein voin jo sanoa nämäkin:

Ja nukahtaa itsekseen!
Ja nukkuu!

Tätä ei voi kirjoittaa ilman sulkuja, koska seuraava yö menee ihan keturalleen, jos tuollaisen asian sanoo ääneen. Lumous haihtuu, eikö?)

Viimeiset kaksi-kolme viikkoa meillä on noudatettu tarkkaa päivärytmiä, johon on kuulunut

• vain yhdet noin kahden-kolmen tunnin päiväunet mielellään klo 12-15 välillä ja hätätilassa toiset puolen tunnin torkut joiden tulee päättyä viimeistään klo 17,
• itsekseen omaan sänkyyn nukahtamisen opettelu ja
• ehdoton yötisukielto.

Tiukkuus on kannattanut. Yksillä päiväunilla pärjätään, jos iltaan keksitään tarpeeksi hauskoja ulkoaktiviteetteja. Pöpöläinen nukahtaa omaan sänkyynsä muutaman taputtelukeikan jälkeen noin puolen tunnin-kolmen vartin sisällä ja voin tuolla aikaa hääräillä viereisessä huoneessa. Yötisunkaan kanssa ole tullut enää rähinöitä, vaikka olen jo palannut samaan makuuhuoneeseen. Päiväruokailut sujuvat nyt hyvin, kun maha ei ole yösyöpöttelyistä pullollaan.

On vaikea löytää sanoja kuvaamaan sitä, miten tämä kaikki on vaikuttanut kotimme ilmapiiriin ja mielialoihimme. Meidän kaikkien mielialoihimme.

Mies herää aamulla niin, ettei sängystä pääsemiseksi tarvitse kerätä silmäpusseja polvien seudulta roikkumasta. Päivisin ei tarvitse enää tapella ruoan kanssa, vaan Pöpöläinen saattaa jopa itse kävellä syöttötuolilleen ja ilmaista olevansa nälkäinen.

Pöpöläinen on itsekin monta kertaa iloisempi, kun pieni kroppa on täynnä energiaa oikeaan aikaan.

Ja minusta tuntuu, ensi kertaa sitten äitiyslomani loppumisen, että osaan, uskallan, jaksan olla lapseni kanssa. Osaan keskittyä siihen, mitä hänellä on asiana. Jaksan leikkiä hänen kanssaan. Uskallan jäädä hänen kanssaan kaksistaan kotia. Tuntuu, kuin ensi kertaa pitkään aikaan arki sujuisi ja osaan hallita sitä.

Juhannuksena olimme flunssassa ja jouduimme jäämään vastoin alkuperäisiä suunnitelmiamme kotiin. Vietimme siis nelisen päivää yhdessä tässä pienessä talossamme melkeinpä kokonaan neljän seinän sisällä. Aikaisemmin olisin pelännyt moista – olenhan tässä jo koko kevään pelännyt sitäkin, miten jaksan kesäloman ajan tätä kotielämää.

Mutta tiedättekös mitä:

Meillä oli mukavaa.

Puhdasta

Latasin illalla pyykkikoneen täyteen ja ajattelin, että käynnistänpä masiinan vasta aamulla.

No, aamulla kiirehdinkin heti suihkuun ja suihkusta tullessa huomasin, että konehan on jo tyhjä ja pyykit ovat jo telineellä kuivumassa. Ai jaa, mies on tainnut sittenkin illalla jäkismatsin aikana laittaa koneen pyörimään ja lopuks pyykit kuivumaan, en vain kuullut mitään ääniä makuuhuoneeseen.

Huhuilen keittiöön: Pesisks sää sittenkin noi pyykit eilen? – Ai eikö ne ollukkaan puhtaita, kuului vastaus. Päällimmäiset kun oli ainakin märkiä!

NO EI NE OLLU PUHTAITA. Päällimmäiset olivat märkiä siivousrättejä ja kaikki muut olivat rutikuivia eilispäivän vaatteita. Ihmettelen, miten miehen silmään ei yksikään likatahra ollut pistänyt.

Ruokalappukin oli niin kaunistu narulle solmittu. Harmi vain että siinä oli edelleen kauttaaltaan sentin kaurapuurokerros.

Pienen kanssa matkustamisen huomioita

Turvaistuin

* lentokoneessa

Pöpöläisemme on jo liian iso ja menevä sullottavaksi lennon ajaksi ns. baby basketiin, jollaisia voi joillakin lennoilla etukäteen tilata vauvoille. Sain kuitenkin idean kysyä lähtöselvityksessä, josko koneesta löytyisi niin paljon tilaa, että saisimme viereemme tyhjän paikan, johon voisimme kiinnittää turvaistuimen ja antaa Pöpöläisen matkustaa siinä. Koska matkustimme päivälennoilla, tyhjää tilaa oli mennen tullen yllin kyllin ja saimme turvaistuimelle oman paikan. Tämä osoittautui napakymppiratkaisuksi: Pöpöläinen matkusti tyytyväisenä omassa tutussa istuimessaan, rauhallisena kuin viilipytty, nähtävästi ymmärtäen, että tämä on hänen oma paikkansa, jossa istutaan rauhallisesti. Olin etukäteen pelännyt, miten lentomatkat menisivät, jos joutuisimme pitelemään poikaa sylissä: veikkaanpa että se olisi ollut pitemmän päälle todella vaikeaa. Sylissä kun Pöpöläinen kiermustelee, vääntelehtii, haluaa seisomaan, haluaa kävelemään, haluaa taputtaa edessä istuvan päälakea, kurkistaa penkkien välistä takariville.

* autossa

Meille oli selvää, että ottaisimme Pöpöläiselle turvakaukalon mukaan tälle matkalle. Olisimme voineet vuokrata turvaistuimen myös paikan päältä, mutta halusimme ottaa oman istuimen mukaan lentokonetta varten. Hänen vauva-aikojensa turvakaukalo ei ole jäänyt vieläkään liian pieneksi, joten jätimme isomman
turvaistuimen mukaan ja reissasimme kevyemmällä turvakaukalolla. Turvakaukaloa tarvittiin lomalla tehtäviä pitempiä automatkoja varten. Jäin kuitenkin miettimään, miten muut vanhemmat tekevät, jos lomaan liittyy useita pieniä taksimatkoja kaupungilla, käykö sitten niin, ettei turvakaukaloa tule raahattua mukana, koska sille ei ole kaupungilla säilytyspaikkaa? Kätevää olisi, jos käyttäisi sellaisia rattaita, joissa kaukalo voidaan integroida runkoon. Mutta kun lapsi kasvaa, ei hän enää sovi kaukaloon ja tarvitsee oikean turvaistuimen? Miten perhe sitten matkustaa turvallisesti vilkkaassa kaupunkiliikenteessä?

Miten saada lapsi jaksamaan

Otimme mukaan runsaan varaston herkkuja: maissinaksuja, muumikeksejä, rusinoita, joilla tsemppasimme pientä matkalaistamme lentokoneessa, tungoksessa, jonoissa ja muissa tylsissä tilanteissa. Ostimme matkaa varten myös pari uutta kiinnostavaa lelua sekä hiljoonabiljoona läppää sisältävän läppäkirjan, jonka kanssa puuhatessa saatiin aina kulumaan tovi jos toinenkin. Kaikessa auttoi se, että aikuisia oli mukana useita, jolloin aina joku jaksoi/ehti/saattoi ottaa väsyneen lapsosen erikoishuomaansa.

Ruokapurkit, vesipullo, vaipat, käsipyyhkeet

Nämä olivat ne arkielämän tärkeät, joita ei saanut unohtaa majapaikkaan. Roudasimme kilokaupalla Pilttejä mukanamme, jotta nirsoksikin välillä heittäytyvä lapsemme saisi varmasti hänelle kelpaavaa ruokaa. Hätävarjelun liiottelua ehkä, mutta kun yritimme ruokkia Pöpöläistä myös paikallisilla oikeilla aikuisten
ruoilla, menestys oli varsin laihaa.

Aurinkosuojat

Pienelle oma aurinkorasvansa, jota laitettiin ahkeraan. Mutta miten saada lapsi hyväksymään päähänsä lippahattu tai mikä vielä kauhempaa, aurinkolasit? Pöpöläinen nakkasi ne kymmenessä sekunnissa rattaista ulos. Tyydyimme vain vetämään rattaiden kuomua syvempään niin, että suurin osa auringon säteistä ei pääsisi porottamaan suoraan kohti.

Ruokailut

Meidän aikuisten lomafiilikseen olisivat kuuluneet pitkät ja herkulliset lounaat tai päivälliset. Nyt taas tilanne oli toinen. Ruoka-aika ja -paikka tuli valittua useimmiten sen perusteella, että siellä olisi tilaa heti, siellä olisi lapselle mukavaa viihdykettä katseltavaksi (kuten akvaario, joka oli heti iso hitti), paikka ei näyttäisi liian hienolle, jos Pöpöläinen innostuu hihkumaan tai vinkumaan liian äänekkäästi ja mikä tärkeintä: ruoka tulisi nopeasti. Varsinkin tuo jälkimmäinen oli vaikeaa arvioida oikein. Puolen tunnin odotus tuntui olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, ja siinä vaiheessa Pöpöläiseltä oli loppunut jo kaikki mielenkiinto naksuihin, leluihin, akvaariokaloihin ja mihin ikinä. Sitten jonkun seurueesta oli vain lähdettävä työntelemään lasta rattaissa ja jatkettava omaa ateriaansa myöhemmin, kun joku vuorostaan viihdyttää lasta. Yhtenä päivänä saimme lounasseuraksi toisen lapsiperheen, ja oli ilmiselvää, että toisen samanikäisen seura tsemppasi molempia lapsia jaksamaan. Vekarat olivat aika söpöjä yrittäessään juottaa toinen toisiaan omista pienistä juomamukeistaan…

Syöttötuolissa istuminen, silloin kun sellaisia joistakin paikoista löytyi, saattoi lisätä lapsen jaksamista. Sack ‘n seat -matkasyöttötuoliä käytimme lähinnä majapaikoissamme, emmekä kahviloissa tai ravintoloissa.

Aika pian me aikuiset kuitenkin tajusimme, että päiväruokailut kannattaa hoitaa mahdollisimman nopeasti ja eleettömästi, nukuttaa lapsi illalla aikaisin ja keskittää herkuttelutarpeet ilta-aikaan… Siitä tietysti seurasi, että lapsi heräsi seuraavana aamuna kukonlaulun aikaan ja vanhemmilla olisi vielä uni painanut silmää, mutta mitä siitä, eipä tätä lomaa oltu nukkumista varten suunniteltukaan…

Matkaajat

Okei, nyt laukut pakattuna ja punnittuna. Saimme juuri ja juuri viikon matkan välttämättömyydet mahtumaan seitsemään kapsäkkiin ja viiteenkymmeneen sallittuun kiloon. Jo ennen Pöpöläisen tuloa tarvitsimme Miehen kanssa matkustaessamme aina perheauton kuljettamaan viikonlopputarvikkeemmekin. Nyt tarvitsisimme siis peräkärrynkin.

Pakkauskiireet olivat juuri kuumimmillaan ja pakkaaja kireimmillään, kun sattui kummia. Pöpöläinen tuli sen viidennentoista kerran häsläämään luokseni ja huutelin Miehelle, jotta tulisi hakemaan pientä apulaista pois. Tartuin lasta kainaloista ja nostin toiseen huoneeseen – ja kun laskin lasta muka maahan konttaamaan, kaveri saikin jalat alleen ja – lähti kävelemään. Kolme oikeaa askelta. Sitten kumoon, ja kun nostin Pöpöläisen pystyyn, taas mentiin kaksi askelta. Ja kohta taas kaksi, kolme askelta.

Viikon päästä matkalta saattaa palata hyvinkin omin jaloin kipittävä kaveri.