Kolmisen vuotta sitten Pöpöläistä odottaessani pidin lokakuun syyssateilla kokonaisen viikon verran siivouslomaa. Kävin läpi kaikki komerot ja kaapit, poistin vanhoja rytkyjä ja romppeita ja tein tilaa uuden tulokkaan tavaroille. Esimieheni  kuittaili poistovimmaani  “pesänrakennuksena”.

Oli kyse hormoneista tai ei, sama vimma iski tänä syksynä. Niinpä siirsin hiihtolomalle säästämäni vapaapäivät tähän kaamoksen keskelle ja paitsi tein poistoja, siivosin, tein koko joukon uusia hankintoja ja sisustin koko tämän viikon. Nyt on yksi kaappi vapaana Hillon vaatteille, Pöpöläisen lelut omissa muovilaatikoissaan, sohvassa uudet tyynyt ja päälliset, makuuhuoneessa uusi matto ja uuden värinen seinä ja lähikirpparilla tuhottomasti tavaraa etsimässä uutta kotia.

Halvaksi tällainen loma ei kyllä tullut. Viikon aikana lähistön kodintarvikekauppoihin uponneilla euroilla olisin matkustanut täksi viikoksi itsekseni vaikka Kanarialle.

Mutta sieltä palatessa ei olisi varmaan ollut yhtä  hyvä mieli, kun nyt on uudistuneita huoneita katsellessa.

Ps. On muuten uskomattoman terapeuttista ja vapauttavaa laittaa pois sellaisia tavaroita, jonka siirtely kaapista toiseen on aiheuttanut lähinnä päänvaivaa ja sellaista roinaa,  joka on ollut omasta mielestä rumaa tai kömpelöä tai muistuttanut jostakin epämukavasta elämänvaiheesta tai ikävästä ihmisestä. Miksi ihmeessä olen niitä edes omaan kotiini päästänytkään? Jos en nyt ihan purematta niele Feng shui -oppeja, niin sen kyllä nyt huomaan, että turhista tavaroista eroon pääseminen vapauttaa paljon hyvää mieltä.

Räntäsateesta ja aamuhämärästä huolimatta on mukava olla taas kotiarjessa. Tajuan vasta nyt, millaista jännitystä olin kantanut työmatkan tekemisestä tässä vaiheessa raskautta.  Nyt kun saan soljua takaisin turvallisen harmaaseen arkeen, huomaan että ensimmäistä kertaa pitkään aikaan voin helliä mielessäni ajatusta tulevasta perheenlisästä…

Juniorin tulo  konkretisoituu myös mahan kasvuna: kasvavaa kumpuani ei voi enää pitää kesän grilliruokien tuomana turvotuksena. Vatsa on kasvanut niin, että jouduin jo siirtymään äitiysvaatteisiin.  Tavallisesti stressaan vaatteista, enkä tahdo löytää kaupasta mitään päällepantavaa vaan koen näyttäväni nyt niin muodikkaissa tunikamaisissa koltuissa entistäkin pyöreämmälle ja jopa raskaana olevalle, vaikka en sitä olisikaan. Juuri näinä aikoina moista virhepäätelmää ei tarvitse pelätä: esittelen vatsaani aika ylpeänä.

Tulokkaan liikkeet tuntuvat selvästi jo masun päällekin.  Pöpöläinen ymmärtää, että vauva kasvaa hyvin, hyvin hitaasti. Eräänä aamuna vetäessäni sukkahousuja jalkaan Pöpöläinen tutkaili kummallisen litteää masuani huolestuneesti ja kyseli, missä vauva on. Siellähän se, ehkä vähän jossakin piilossa juuri nyt.

Viime viikolla kävimme rakenneultrassa, ja saimme kuulla vain hyviä uutisia, tai kuten kätilö totesi: En minä tästä mitään vikaa löydä.

Ainoa ylläripylläri oli, että Hilla on sitten sekä kätilön että Miehen silmin selvästi poika. Työnimeksi vaihtunee siis Hillo.

(No, ehkä se toppavaatteiden pukeminen käärmeeksi heittäytyvälle 2,5 -vuotiaalle ei ole sitä arjen parhautta eikä aina herätä kaikkein herttaisempia tunteita… Tänä aamuna äidin äänijänteet alkoivat jo tavoitella pahinta mahdollista tasoa ja Pöpöläinen totesi: En halua kuulla tuota ääntä. Siitäpä olikin hyvä sauma aloittaa keskustelu aiheesta Miten Vaatteet Voisivat Mennä Päälle Ilman, Että Äidin Tarvitsee Kiukustua.)

Vielä ollaan kaappiraskaina, ainakin ns. suurelle yleisölle.

Osalle ystävistä olemme kertoneet, koska voin kolmisen lomaviikkoa niin pahoin, että meillä kyläille oli parempi selittää, miksi vain makoilen sängyssä tai terassilla kippurassa enkä syö mitään. Grilliherkut ovat jääneet lähes koko kesältä maistamatta. Hieman harmittaa, että lomasta suuri osa meni pahoinvoinnin takia ihan sumussa. Aiemmin keväällä varatusta viiden päivän lomamatkasta meni kaksi päivää oksentaessa. Loppuina pääsin sentään katselemaan kaupunkiakin.

Mutta eipä ainakaan tarvinnut hakea sairaslomaa ja kertoa raskaudesta työpaikalla näin aikaisessa vaiheessa. Nyt paha olo on jo loppunut, onneksi.

Näin äitiä jokin aika sitten. Äiti kertoi, miten entiselle naapurin tytölle on tulossa lapsi. Sanoin, että meillekin on tulossa vauva. Ihanko totta, milloin, äiti kysyi.  Vieressämme leikkivä Pöpöläinen kuunteli, mistä puhuimme ja alkoi selittää: Äitin masussa on vauva ja sitten kun se tulee, se juo äitin tisusta maitoa.

Hymyilytti.

Sen enempää äiti ei kuitenkaan asiasta kysellyt. Ei tuolloin, ei vierailumme muina päivinä eikä sen jälkeenkään. Saapa nähdä, milloin palaamme asiaan.

Tällä viikolla kävimme ensimmäisessä ultrassa.  Ja kyllä jännitti. Onko siellä ketään? Jos on, onko se enää hengissä? Tai onko niitä jopa useampi? Ja missä kunnossa?

Kyllä, siellä se Hilla oli. Sydän löi. Siellä se kääntyili, vaikka en vielä liikkeitä vielä tunnekaan.

Ihan lopuksi Hilla heilautti kättään. Nähdään!

Ensimmäisenä lomapäivänä tein raskaustestin. Ensinäkemältä näytti, kuin testipuikko olisi pysynyt yksiviivaisena, mutta toisella tai kolmannella vilkaisulla erotin siinä himmeän toisen viivan. Hymyilytti.

En malttanut odottaa kahta päivää tarkistustestin tekemiseen. Seuraavan päivän testissä tuota haamua ei enää kuitenkaan näkynyt.

Kahden viikon päästä vanha polvivammani äitiyi pahaksi ja jouduin tilaamaan lääkärinajan. Ennen lääkäriä päätin kuitenkin käydä ostamassa vielä yhden testin, ihan vain siltä varalta että jos saan vahvoja kipulääkkeitä, tiedän pyytää tilalle jotakin muuta.

Ja siinä testissä oli kaksi vahvaa viivaa.

Nyt meitä on sitten neljä. Laskettu aika on 1.3. Vaikka mitään emme ole virallisesti vielä Pöpöläiselle puhuneet, yhtenä päivänä hän jo selitti, kuinka äidin masussa on pikkusisko.

Mene ja tiedä, mutta Hilla on nyt työnimenä.

Hitaasti, pala palalta olen pohtinut ja tunnustellut ajatusta toisesta lapsesta.

Jo silloin kun Pöpöläisen tuloa mietittiin, koin tekeväni päätöksen siitä, että lapsia tulee sitten joko olemaan useampi tai ei yhtään. Sisaruksettomaksi en haluaisi lastani jättää, mikäli se minusta kiinni olisi.

Pöpöläisen synnyttyä  uutta elämänjärjestystä piti opiskella niin kovasti, että lupasin itselleni vähintäänkin pari vuotta aikaa ennen kuin seuraavaa lasta tarvitsisi ajatella. Sama se, vaikka sisarukset eivät samoja leikkejä leikkisikään, kunhan nyt toisiltaan jotain saisivat. Itselleni antamani aikaraja umpeutui vuodenvaihteessa.

Sen jälkeen olenkin sitten alkanut ajatella.

Mietin, onko ajatus toisesta lapsesta vain päähänpinttymä, sosiaalinen pakko. Enkö kenties arvosta yhden lapsen perheitä tarpeeksi?

Kevättalvella sain sätkyt, kun kuulin kaveriltani, miten heille tuli yllätyksenä, etteivät he voikaan saada toista lasta. Tuon keskustelun jälkeen voin monta viikkoa suorastaa pahoin. Surin heitä ja aloin pelätä, että samoin kävisi meillekin.

Tajusin, että jos nyt joutuisimme jostakin syystä toteamaan, että emme koskaan voi saada toista lasta, olisi se todella tiukka paikka.

Ei enää uuden ihmisen tuomaa uutta alkua.

Ei enää mahdollisuutta kokea uudestaan niitä ihmeellisiä hetkiä, jotka ovat jääneet arvokkaina mieleeni. Kevyt kuplinta vauvavatsassa. Väsynyt ja jännittävä olo synnytyssairaalassa. Polvillaan olo kaiken uuden ja pienen edessä. Kantoliinan kevyt paino. Kevätaurinko ja vauvan tuoksu. Työelämän vuolaan virran jättäminen kauas taakse ja keskittyminen vastuualueisiin kotona.

Tajusin olevani vauvakuumeinen.  Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni.

Nyt jännitän että mitenkähän näin vanha kone enää oikein lähtee toimimaan. Pillerit on jo jätetty pois, ja puolentoista kuukauden odottelun jälkeen menkat palasivat ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Tervehdin niitä ilolla -  ainakin jotakin vielä liikkuu jossakin.

Hyvää äitienpäivää, kollegat, kollegoiksi haluavat ja kaikki, joilla on, oli tai tulee olemaan äiti!

Minun kaikki kolme äitienpäivääni ovat olleet tällaisia samanlaisia huikean aurinkoisia kevätpäiviä. En varmaan osaisi koko juhlaa syksyn synkeällä räntäkelillä viettääkään. Auringon  kirkkaus, kevään vihreys, puutarhan kevätloisto, tuulessa liehuva Suomen lippu, kuppi kahvia pihapöydän ääressä, kakkua ja multaiset sormet. Niistä koostuu hyvä äitienpävä.

Sain ihanan itse tehdyn kortin. Teksti kuuluu näin:

Perhekuvasta:

P: Siinä on isi, Pöpöläinen, äiti.

P: Äiti nauraa, äitillä on lasisilmät.

I: Onko äiti nätti?

P: Äiti nätti.

I: Missä äiti on?

P: Töissä

I: Mitä äiti tekee töissä?

P: Leikkii, nukkumassa. Äiti  tulee, bussilla tulee

I: Mitä Pöpöläinen tekee äidin kanssa?

P: Äiti lukee, ulkona leikkimässä

I: Onko äiti rakas?

P: Äiti rakas!

I: Annetaanko äidille kukkia?

P: Ruusu-kukkia

I: Sano Paljon onnea!

P: Paljon onnea äiti.

Istun keittiön pöydän ääressä tekemässä espanjan läksyjä. Pöpöläinen on yläkerrassa päiväunillä.  On rauhallinen iltapäivä, vain mummolan kello tikitys puuttuu. Lopulta ylhäältä kuuluu rykäisy ja käheä pieni ääni: Äiti tuu tänne.

Nousen yläkertaan. Sieltä jo tulee vastaan pieni uninen poika ja haluaa heti syliini. Halaus tuntuu hyvälle.

Kuin unessa, jota ajattelin  raskausaikanani.

“Unessa tulin kotiin, jossa noin neljävuotiaan kokoinen pieni rimppakinttuinen, pitkätukkainen tyttö juoksi syliini ja kietoi laihat pitkät käsivartensa kaulaani ja halasi lujasti. En nähnyt tytön kasvoja, mutta hänen täytyi olla oma lapseni. Lapsen halaus tuntui äärettömän hyvälle koko seuraavan päivän ajan. Oli kuin olisin saanut rohkaisun syntymistään odottavalta sukupolvelta.”

Pääraukka käy kuumana. Asiaa tännekin olisi enemmän kuin ehtii kirjoittamaan. Teemoja riittäisi äärestä laitaan. Seuraavana käsittelyyn voisivat tulla vaikkapa:

• keski-iän kriisi ja elämätön elämä jota ei ole ainakaan nyt mahdollista alkaa elää  (alkoi eräänä iltana tammikuussa)
• miten ehtisi käydä töissä ja viettää laatuaikaa kotona (sama aihe kuin noin X:ssä edellisessäkin postauksessa)? Arki pitäisi osata virittää Toyotan tehtaaksi, missä kaikki tapahtuisi oikeassa ja optimaalisessa järjestyksessä ja tehokkaasti ilman turhia poukkoiluja
• huoli omasta äidistä joka on sairaana sädehoitojen sivuvaikutuksista
• huoli parisuhteen jaksamisesta arjen puserruksessa (mies aloitti alkuvuodesta iltaopiskelut),
• ikuinen kysymys siitä, milloin on toisen lapsen aika ja kestäisikö pää toista,
• huoli siitä, että saako edes sitä toista sillä kaikki eivät saa ja biologinen kello se vaan tikittää
• huoli siitä, osaanko nauttia elämästä tässä ja nyt, kun  Pöpöläinen on niin suloinen mutta kasvaa koko ajan, lähtee kohta kouluun ja armeijaan ja muuttaa USAan vaihto-opiskelijaksi. Pitäisi osata jättää ne kaapit järjestelemättä, Hesari lukematta, ja netti surffailematta ja sen sijaan keskittyä tähän hetkeen ja iltaan.

Yllä mainituista syistä johtuen tämä postaus jää vain aihelistaksi.

Syvempi käsittely seuraa myöhemmin.

Kylläpä se on kasvanut, huudahtaa kummitäti Pöpöläiselle syntymäpäiväjuhlissa.

Niin on, minunkin mielestäni. Miten paljon kaksivuotias osaakaan:  Juosta suoraan ja mutkitellen. Heittää tavaroita. Koota legotorneja. Halata, pussata, silittää, kuunnella ohjeita (joskus). Istua hetken, kun luemme kirjaa.  Ähkiä tovin potalla ja kertoa, kun kakka on tullut. Pestä hampaansa (melkein). Laittaa kengät jalkoihin. Puhua ummet ja lammet.

Mutta paria vanhaa tuttua asiaa meillä opetellaan edelleen:

syömistä  ja nukkumista.

Joskus ihmettelin, miten niiden kanssa voi mennä puoli vuotta tai vuosi. Nyt tiedän, että joissakin perheissä, ei suinkaan kaikkialla, niiden kanssa voi mennä kaksikin vuotta. Pelkään, että joissakin perheissä, ei suinkaan kaikissa, niiden kanssa voi mennä vielä huomattavasti kauemminkin.

Pöpöläinen syö hyvin ehkä kerran päivässä. Kaikki muut ruokailut ovat edelleen houkuttelua, maanittelua ja periksi antamista. Enää emme tuputa ruokaa lusikalla suuhun. Väkisin syöttämiseen meistä ei enää ollut, kun lapsi oppi puhumaan ja alkoi sanoa: Ei haluu. Ei oo nälkä. Enkä. Olemme huomanneet, että jos Pöpöläisellä on todellinen nälkä, ruoka kyllä hupenee suuhun eikä jää lautaselle kiertelmään. Täytyy vain luottaa siihen, että pieni osaa lukea mahamurinansa oikein. Vaikka siihen menisi tunteja, puoli päivää tai kokonainen päivä. Joskushan sen täytyy taas syödä.

Syksyllä otin urakakseni opettaa Pöpöläisen nukahtamaan sänkyynsä itsekseen. Viikkoja meni, eikä asiassa tapahtunut lopullista läpimurtoa. Makuuhuoneessa sai rampata kampittamassa lasta takaisin sänkyyn. Joka ilta kului tunti, ehkä kaksikin muristen, äristen ja “Nyt nukutaan, pää tyynyyn” -lausetta hokien. Ovia paukuteltiin ja lasta itketettiin.

Joskus joululta lakkasin yrittämästä ja nyt iltarutiinimme ovat tasaantuneet: menemme yhdessä kainalokkain köllöttelemään, laulamme muutaman iltalaulun ja Pöpöläinen pyörii paikallaan hetkisen ja nukahtaa jossakin vaiheessa. Ennen niin kireistä nukuttamissessioista on tullut oikeastaan aika mukavia rauhoittumisen paikkoja. Aikaa unen saaminen vie yhä, mutta emme kuitenkaan enää joudu tappelemaan ja painimaan keskenämme.  Vietän sen pakollisen kolmenvartin session mieluummin mukavasti hyräillen kuin hampaat irvessä toista tyynyyn painaen.

Ja sitten on vielä se yksi asia, jota varmaan opettelen koko loppuelämäni.

Se, ettei minulla ole enää omaa tahtoa, omaa vapautta, omaa aikaa, jota voisin toteuttaa ajattelematta, miten se vaikuttaa lapseeni.

Tämä on ollut ehdottomasti se vaikein asia oppia ja siitä on riittää vielä läksyjä luettavaksi.

Suuria vapauksia elämässäni ja arjessani ei enää ole. Tahtipuikkoa heiluttavat palkkatyö ja työpäivän jälkeen alkava lastenhoitovuoro. Vaikka joskus menisinkin kampaajalle, konserttiin tai elokuviin, todellista vapautta, ihanaa spontaania elämää, jossa vain oma jaksaminen oli rajana,  en tule koskaan enää viettämään. Aina on mielessä, milloin on kiirehdittävä kaupan kautta takaisin kotiin ja laskettava, mihin bussiin on ehdittävä jotta mies pääsee harrastukseensa, lapsenvahti kotiinsa tai lapsi on vielä hereillä, kun tulen kotiin.

Tulevaisuutta, kuten työuraa, asuntoasioita, raha-asioita, matkoja tai muuttoja on mietittävä tarkemmin kuin koskaan ennen ja  meidän kaikkien näkökulmista. Kaikkeahan sitä saa haluta, mutta harvoja haluja kannattaa toteuttaa funtsimatta, mitä se tarkoittaa tämän, tämän ja tämän asian kannalta. Ja kun  tarpeeksi kauan miettii, ei mitää enää uskalla toteuttaakaan.

Lapsen saadessani olen sitonut onneni ja onnellisuuteni yhteen lapseni hyvinvoinnin kanssa. Koskaan en voi enää olla täysin onnellinen, jos tiedän lapseni kärsivän tai ikävöivän. Koskaan enää en voi olla vastuussa vain itsestäni.

Tuntuu kuin äitiys ja keski-ikäisyys olisivat tulleet samalla kellonlyömällä kaksi vuotta sitten.

On jouluihmisiä, neutraalisti jouluun suhtautuvia ihmisiä ja jouluninhoajia. Minä olen yksi noista jälkimmäisistä…

Vuosikymmen sitten haaveilin ja toivoin kaikenlaista joulunvietolta. Jossain vaiheessa lakkasin muuttamasta sitä, mikä ei suostu muuttumaan ja muutin omia ajatuksiani. Niinpä olen jo vuosien ajan olen ottanut jouluun jo alkumetreillä pessimistisen asenteen. Kun ei mitään toivo, ei niin pahasti petykään.

Kun ei kuvittele mielessään puhtaanvalkeaa piparintuoksuista kotia, eivät ruoanroiskeet keittiön seinissä haittaa. Kun ei unelmoi lahjakortista luksuskauneushoitoon, eivät paketista uskollisesti ilmestyvät Anttilan pörrösukat niin ärsytä. Ei myöskään kannata odottaa elokuvien ja lehtikuvien hienosti järjestettyjä sukulaisjouluja, koska “saunaan ja sitten punaposkisina uudessa yöpuvussa syömään” -jouluaattoilta on lähempänä totuutta.

Kummallista oman sukuni joulunvietossa on myös se, että jokainen perheyksikkö haluaa toteuttaa jouluaan omassa torpassaan, mahdollisimman pienessä kokoonpanossa. Lapsena säälin isoäitäni, joka halusi viettää joulunsa yksin omassa mökissään. Mummu on jo kuollut, mutta yksinään jököttämisen perinne jäi elämään sukumme seuraaville vanhoille.  Vaikka siskoni asuvat perheineen pienen ajomatkan päässä äidistäni, he viettävät juhlansa omien lastensa kanssa, eikä äitini halua heille “tuppautua”.

Meidän pieni ydinperheemme on ehtinyt jo kokeilla kaikkia keksimiämme joulunviettomuotoja. On jouluja Miehen vanhempien luona, jouluja äitini luona,  jouluja meillä kotona kaikkien elossaolevien vanhenpien kanssa. Ja jouluja matkoilla. Aina vaan jokin tuntuu jäävän puuttumaan. Tuntuu kuin en löytäisi kaipaamaani joulua, eikä sekään tunnu löytävän minua.

Tänä vuonna menimme äitini luokse. Keittöroiskeita, pörrösukkia ja yöpaitoja en tässä vaiheessa enää surrut, ennemminkin sitä, että sairauden varjostamasta joulusta voisi tulla turhan raskas. Onneksi pieni Pöpöläinen piti huolta siitä, että emme päässeet surkuttelemaan toisiamme. Pöpöläinen toi leikkauksesta toipuvalle äidille iloa touhukkaiden leikkiensä muodossa. Siinä tikit napsuivat, kun Pöpöläinen komensi mummuaan ryömimään pöydän alle leikkimään. Siskojenkin luokse oli aikaisempaa helpompi kyläillä, kun sai katsella nauravaista lasta, joka leikki yhtenä keränä kissojen ja koirien kanssa. Vähäpuheista tätiäkin päätin mennä ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen tervehtimään, ja puhumaan opettelevan pikkupojan omatekemät sanat ja filosofisilta kuulostavat väläykset naurattivat meitä moneen otteeseen.

Kyllä oli pienellä pojalla paljon lahjoja meille kaikille.