Tarpeellisuudesta

Matkani aikana mietin tuota usein kuulemaani keskustelua vanhempien tarpeellisuudesta pienelle lapselle ja vanhempien poissaolon vahingollisuudesta. Mikäpä voisi olla pienen lapsen vanhempien hoitovastuussa ja kasvatustehtävässä tärkeämpää, kuin varmistaa, että lapsi voi luoda vahvan kiintymyssuhteen vanhempiinsa ja ammentaa tästä suhteesta kaikkiin elämänsä ihmissuhteisiin loppuelämänsä ajan.

Minut ainakin yllätti, miten rationalisesti Pöpöläinen osasi käsitellä poissaoloani.  Pöpöläinen kyllä ikävöi, näytti ikäväänsä ja protestoi, kyseli, imeskeli peukaloaan, lakkasi käymästä potalla, viihtyi tavallista enemmän sylissä, katseli valokuvia, hipelöi vaatteitani, mutta jaksoi silti uskoa, että äiti kyllä tulee. Miehen antamat selitykset siitä, että äiti on tänäänkin poissa, mutta tulee kyllä yhtenä päivänä monen päivän päästä, kelpasivat lapselle. Itse nimittäin olin huolissani, että jossain vaiheessa lapsi lakkaisisi uskomasta ja rupeaisi vain hokemaan “Äiti ei oo, äiti ei tuu”.

Mutta nyt, vaikka kotiin paluustani on jo viikkoja, huomaan, että pienen mieleen on jäänyt pelkoja. Joka aamu Pöpöläinen herää äitiä itkien. Ja vain pääsy äidin kainaloon antaa mahdollisuuden jatkaa unia vielä hetken verran. Lapsi taitaa yhä muistaa, että sinä yhtenä aamuna äitiä ei enää ollutkaan… Ja eilen, kun keittiöömme ilmestyi vieraaksemme tulleen kaverimme matkalaukkuja, Pöpöläinen takertui minuun ja alkoi itkemään hysteerisesti, että äiti ei saa mennä. Matkalaukuista taisi siis tulvahtaa mieleen jotakin poissaolooni liittynyttä. Onneksi jokapäiväinen arkirytmimme saa rullata rauhassa, voin lähteä aamulla rauhassa töihin ja illalla minua vastaanottaa iloinen pikkupoika.

Moni lapsi kuitenkin joutuu elämään ikävänsä kanssa paljon pidempään. Ajattelin matkallani niitä perheitä, joissa erotaan ja joissa lapsi joutuu elämään pitkiä aikoja ilman yhteyttä kodista poismuuttaneeseen vanhempaan. Monesti erotessa jaksetaan mainita, että kannattaa erota nyt, kun lapset ovat  niin pieniä “etteivät ne siitä mitään muista”. Pienen lapsen ikävä näyttää kuitenkin aivan yhtä todellista ja kouriintuntuvaa kuin hieman vanhemmankin, vaikkapa kouluikäisen lapsen. Keinoja sen ilmaisemiseen on vain vähemmän. Ja sitä voidaan tulkita virheellisesti lapsen joustavuutena ja sopeutumisena muuttuviin olosuhteisiin. Perheen arjen muuttumisella ja toisen vanhemman ikävöimisellä on vaikutuksella ihan pieniinkin lapsiin.

Mutta jotain hyvääkin poissaolostani seurasi. Miten monta kertaa olenkaan kismitellyt, kun lapselle ei jossakin tietyssä tilanteessa kuten heräämisen jälkeen, vieraassa kyläpaikassa tms. kelpaa muu kuin minun sylini tai seurani. Kun pieni putoaa sohvalta ja kolauttaa päänsä, ei kenenkään muun lohdutus vie kipua pois. Vaikka isä seisoisi vieressä syli valmiiksi avoimena ja valmiina kaappaamaan pienen itkua tihruttavan pojan syliinsä, lapsi juoksee huoneen poikki minun käsivarsilleni.

Mutta nyt, matkani jälkeen olemme vihdoinkin päässeet vanhempina tasa-arvoisempaan asiaan. Illalla, kun käymme nukkumaan, Pöpöläinen silittää isin tyynyä ja kyselee, missä isi? Vielä olen kuitenkin kelvannut unilaulun laulajaksi.

Nimittelyä

Asioilla on nimiä. Kuten pippelillä, joka on pili.

Myös asioilla, joita ei ole, voi olla nimiä. Yhtenä iltana saunassa Pöpöläinen osoitteli isänsä pippeliä ja nähtävästi tajusi, että hänellä ja isällään on tällä saralla yhteisiä asioita. Minä sitten heti kysymään, että missähän äidin pippeli on. Pöpöläinen katseli, etsi ja sanoi: ei oo. Ilmaisua vahvistetiin käden liikkeellä: Pöpöläinen oli pitelevinään kädessään tyhjää lasia tai mukia, jota sitten käänsi ylösalaisin ja ravisteli hetken.

Nyt on äidin pippelillä viittomakielinen nimi.

Juurimatkalla

Toukokuussa kävimme äidilläni kylässä. Samalla reissulla kävin Pöpöläisen kanssa kylän hautausmaalla, jossa en ole kävellyt vuosiin. Jostakin syystä tunsin tarvetta käydä mummuni ja isäni haudalla kertomassa Pöpöläisestä ja uudesta elämäntilanteestamme: “Tässä se on, meillä on nyt lapsi. Pöpöläinen. Se on jo vuoden ikäinen ja osaa melkein jo kävellä. Se on iloinen ja hyväntuulinen ja tykkää värkätä kaikenlaista käsillään, niin kuin sinäkin, isä.”

Haikea vihlaisu nostatti silmäkulmaani kyyneleitä. Mummuni ja isäni ovat olleet kuolleina lähes kymmenen vuoden ajan. Tuona aikana elämässäni on tapahtunut niin paljon, josta olisin halunnut heidän tietävän: opiskelujen loppuun saattaminen, työuran alkaminen, oman alan löytyminen ja vakiintuminen, oman talon hankkiminen…ja sitten tämä suloinen pikku poika, jonka olisin niin mielelläni nyt esitellyt heille. Erityisesti surin kuollutta isääni. Olisi niin mukavaa, jos Pöpöläisellä olisi kaksi isoisää erilaisine harrastuksineen ja miehenmalleineen. Pöpöläinen joutuu kasvamaan varsin naisisessa ympäristössä neljän tädin, kahden isoäidin ja yhden isoisän vaikutuspiirissä. Lähin miehen esimerkki oman isänsä lisäksi Pöpöläiselle taitaa rakentua naapurin 77-vuotiaasta papasta.

Samalla hautausmaareissulla kävin myös katsomassa äitini vanhempien hautaa. Hautakiven vuosiluvuista tajusin, että isoäitini on ollut 36-vuotias saadessaan äitini. Eipä siis ihme, jos äidilläni ei ole ollut taitoa helliä omia lapsiaan, sillä hänen vanhemmillaan ei taatusti ollut aikaa tai voimia huvitella yhdeksän pienen räkänokan kanssa maatilan hoidon viedessä suurimman osan päivästä ja tarmosta.

Ja samassa kolmenkymmenenkuuden vuoden iässä äitini sai minut.

36-vuotias äiti on taatusti ollut harvinaisuus 1930-luvulla, sillä se oli sitä vielä 1970-luvullakin. Mutta nyt se on varsin tavallinen synnytysikä. Ehkä minullakaan ei ole kiire sen toisen lapsen suhteen. Kolmekymmentäkuusivuotiaaksi on vielä kaksi vuotta aikaa.