Hoitoa

Pari kirjoitusta sitten Mari-Johanna kysyy kommettilootassa:

Miksi on ikävää viedä lapsi päiväkotiin alle 2,5 vuotiaana? Jos siis ei perustu siihen, että itse haluaa olla kotona, mihin tämä ei käsittääkseni teillä perustu (ainakaan täysin). Haluan vaan taas kerran kyseenalaistaan suomalaista ajattelutapaa & kotonahoitamisen myyttiä, että lapsen pitäisi olla kotona 3vuotiaaksi asti.

Okei, vedetään henkeä sisään ja vastataan. Ennen kuin poistat varmistimen pyssystäsi, muistutan, että on erilaisia perhetilanteita ja -kokoonpanoja, taloustilanteita ja tulevaisuuden ennusteita, jaksamistasoja ja mielenterveyden tiloja ja NIINPÄ kaikki on suhteellista ja jokainen perhe tekee itse omat johtopäätöksensä jne…

Ja  vastaan tähän nyt siltä kannalta, mitä MEIDÄN perheessämme on ajateltu lapsen kehittymisen, kasvun, vanhempien ja lasten  jaksamisen, perheen talouden ja työtilanteen yms. kannalta.

- Uskomme kiintymyssuhdeteoreetikoihin, jotka sanovat että alle kaksivuotiaana lapsi elää sitä kiintymyssuhteen muodostamisen kannalta tärkeää aikaa ja hänelle on silloin hyväksi että häntä hoitavat hänelle tutut, läheiset, turvallisina koetut ja pysyvät henkilöt.

Päiväkotihoito ei pysty ainakaan pääkaupunkiseudulla tarjoamaan pientä ryhmää ja pysyviä hoitajia, koska täällä työntekijöiden vaihtuvuus on suurta ja sijaiset päivittäistä seuraa. Olemme molemmat työskennelleet päiväkodissa – Mies 11 vuotta ja tämä on tilanne havaintojemme mukaan.

Onpa jossakin tutkittu, että alle 3-vuotias pystyy rakentamaan kiintymyssuhteiden opettelun kannalta merkittävän suhteen vain kolmeen aikuiseen yhtä aikaa. Jos kaksi näistä suhteista on vanhempiin, niin…ehkä sitten perhepäivähoito olisi alle 3-vuotiaalle se paras päivähoitomalli kotihoidon lisäksi.

- Alle kolmivuotias on vasta sosiaalistumassa, opettelee elämän arjen sääntöjä ja siksi on hyvä, että hän saa niitä opetella mahdollisimman pienessä hoitoryhmässä, tuttujen ja pysyvien lasten ja hoitajien kanssa.

Monesti päiväkodissa esimerkiksi ei ehditä puuttumaan lasten välisiin kinasteluihin ja arjessa on tavallista, että vahvempi jyrää pienempäänsä. Joukko tuttuja lapsia aloitti elokuussa päivähoidon. Nyt näissä perheissä on huomattu, että lapsi on syksyn aikana oppinut myös kiroilemaan, lyömään, tönimään, nappaamaan leluja muilta… ja nyt perheissä käydään keskusteluja päiväkodin hoitajien kanssa, jotta hoitajat yrittäisivät parhaansa mukaan kitkeä näitä taitoja pois. Vanhemmat tekevät vastaavaa kasvatustyötä sitten omalta osaltaan kotona, mutta tehtävä on toivoton, jos lapsi saa 8-10 tuntia hereilläoloajastaan yhdensuuntaista mallia ja vain 4 tuntia toisenlaista.

- Meillä ainakin lapsi oppi vasta kahden -  kahden ja puolen vuoden iässä ilmaisemaan itseään sen verran hyvin, että luotan hänen pystyvän selittämään ajatuksiaan, tarpeitaan ja tunteitaan myös muille kuin meille vanhemmille. Tuntuisi yksinkertaisesti pahalle viedä oma lapsi hoitoon isoon lapsiryhmään silloin, kun hän ei pysty vielä ilmaisemaan itseään ja kysymyksiään.

- Päiväkodissa tiukka arkirytmi, jota täytyy niin suurella porukalla toki noudattaa,  ovat tekijöitä jotka voivat stressata lasta. Kotihoidossa/perhepäivähoidossa on mahdollista joustaa esim. lapsen vireystilojen mukaan. Esim. kun lapsi on yöllä nukkunut huonosti, nähnyt painajaisia tms. hänen väsymyksensä voi ottaa päiväohjelmaa paremmin suunnitellessa huomioon.  Sama tilanne esim. kun lapsi on toipumassa flunssasta, ikävöi vanhempiaan, on alakuloinen muuten vaan….

- Kun molemmat vanhemmat ovat haastavassa työssä ja päivähoitopaikka ei jousta aukioloajoissa, arki on yhtä kellokalleilua. Nyt työssä ollessani näen lastani noin 3 tuntia arki-iltoisin ja tunnin verran aamuisin. Niistä neljästä tunnista ainakin kaksi on sitä ankeinta syö nyt – kiire jo on – pue – pitää olla jo menossa – syö nyt – pesulle – nyt nukkumaan – pää takaisin tyynyyn -kiristelyä.  Arkeen ei mahdu montaa leppoista yhdessä olon hetkeä.  Meillä ainakin lapsi monesti toivoo: Äiti, älä lähde minnekään. Jäädään kotiin. Ollaan yhdessä kotona.

- Infektioiden määrä päiväkotilapsilla: alle 3-vuotias vielä rakentaa vastustuskykyään ja päiväkotien suuret lapsiryhmät altistavat lukuisille infektioille. Meillä lapsi oli 2 vuoden ikään  erityisen altis kehittämään jokaisesta nuhasta korvakierteen, ennen kuin korvien putkitus ja kitarisaleikkaus  sitten paransivat tilanteen eikä jokainen flunssa johda enää jälkitauteihin.

Lisäksi haluaisin vielä sanoa jotakin siitä, että  vanhemman tulee jotenkin erityisesti haluta olla kotona. Elämässä on paljon asioita, jotka vetävät yhtä aikaa eri suuntiin. Toisaalla on työ, toisaalla väsy arjen kiireeseen. Toisaalla omat sosiaaliset tarpeet, toisaalla lapsen sosiaaliset tarpeet. Toisaalla palkka, toisaalla niukempi talous. Toisaalla tämä hetki, toisaalla tulevaisuus.

Ei kaikkea, mitä päätetään oman perheen tulevaisuuden kannalta, tarvitse erityisesti haluta. On asioita, joita tehdään enemmän järki- kuin haluperustein. Toki lapsen kanssa kotiin jäävän hoitajan tulee olla tehtävästään sen verran motivoitunut ja riittävillä voimanrippeillä varustettu, ettei vanhemman omat ongelmat nollaa kotihoidon muita etuja.

Meillä on kaiken ylläolevan ja monen, monen muunkin asian valossa järkeilty noin.

Hillittömät bileet

Oltiinpa naapurintytön 3-vee synttäreillä. Kun viisi samanikäistä reikäpäätä pääsee sokerihumalaan, meno on karmeaa.  Lyhyen ajan sisällä tapahtui seuraavaa:

-synttärisankari jäi jumiin leikkimökin yläkertaan, ei päässyt yksin tikasportaita alas eikä saanut leikkimökin ovea sisältä päin auki

- koko synttäriseurue (lapset siis) lukitsivat itsensä leikkimökkiin, eivätkä saaneet leikkimökin ovea sisältä päin auki (miksi hitossa siinä ovessa ei ole kahvaa!)

- pienin vieras tavattiin lukitsemasta itseään työkaluvarastoon. Oli jo vetämässä ovea perässään kiinni mairea hymy kasvoillaan. Sielläpä olisi hetken päästä ollut varmassa tallessa mattoveitsen, ruuvien, naulojen ja monen muun mielenkiintoisen tavaran kanssa.

- pihaportin havaittiin olevan sepposen selällään ja yhden vilkkaimmista lapsista kadoksissa. Säntäilyn, joukkojen liikekannallepanon ja huutelun jälkeen kadonnut löydettiin syömästä raffeleita tarjoilupöydän äärestä. Epäselväksi jäi, oliko kadonnut ollut hetkeäkään kadoksissa vai oliko jo ehtinyt juosta talon ympäri takapihalle.

- kaksi vieraista innostuivat kiskomaan samaa lahjanarua. Narunveto sai myös uuden käänteen, kun toinen vieraista kietoi lahjanarun kaulansa ympärille ja toinen veti siitä täysillä.

- loppujuhlista pari vierasta kaivoi pihan periltä vanhoja listanpätkiä, joilla alettiin hutkia toisia. Ai, silmään sattui, juoksi Pöpöläinen kertomaan. Piilotin listanpätkät.

Ja nämä olivat vain niitä yksityiskohtia, joihin itse ehdin/jouduin puuttumaan.

Vielä loppuillastakin, jo kun olimme olleet hyvän aikaa kotona, Pöpöläisellä oli aivan selvästi vaikeuksia rauhoittua. Iltakylvyssä mukula liukastui kahdesti ammeenpohjalle veden alle, tavalla, josta hän ei olisi yksin päässyt ylös. Säikähdimme molemmat aika tavalla. Nukkumaan mennessä minunkin sydämeni hakkasi vielä tuhatta ja sataa.

Koko päivästä jäi kummallinen olo. Muut vanhemmat olivat lähes rauhallisia, porisivat grilliantimien äärellä ja minä tein kolmen metrin pikajuoksupyrähdyksiä milloin tuohon ja milloin tähän suuntaan.  Katseellani skannasin vaaran paikkoja ja yritin puuttua asioihin heti kun ne kärjistyivät.

Muut varmaan pitivät minua hermoheikkona vanhempana, joka ei luota omaan eikä muiden kakaroihin.

No en tasan luotakaan.

Nimityksiä

Joskus muinoin, siis ainakin kolme vuotta sitten, juttelimme Miehen kanssa siitä, että emme halua luisua puhuttelemaan toisiamme “äiti-” ja “isä” -nimillä.  Olisimme aina etunimiväleissä tai jopa hellittelynimiväleissä.

Vieläpä ajattelin, että “isä” olisi sentään parempi kuin “isi”, joka kuulostaa ällöttävän epämiehekkäälle.

Kuinkas sitten kävikään? Tätä nykyä huhuilemme toisiamme melkein aina Äiti! ja Isi!. Joskus harvoin etunimillä. Eipä enää koskaan lempinimillä.

Kehitys on huipentunut siihen, että jopa Pöpöläisen tätikin kutsuu minua Äidiksi.

Hyväntekijöitä

Tammikuun yhdeksäs iski keski-iän kriisi.

Olin tavoistani poiketen kaupungilla syömässä ystävättären kanssa ja sen päälle vielä toisen ystävän keikalla.

Ja kaupungin katuja kopsutellessani ja baarin tungoksessa seisoskellessani tajusin että
enpä ole ollut tähän tapaan liikkeellä moneen vuoteen.

Yleensä ei ole ollut tarvetta mutta sittemmin ei oikein ole ollut mahdollisuuksia eikä tilaisuuksiakaan.

Elämä on kutistunut kodin ja työpaikan ja S-marketin muodostamaan kolmioon. Arjen jännittävimmät ratkaisut liikkuvat akselilla syödäänkö kanaa,  jauhelihaa vai lohta ja menisinkö töihin bussilla vai pyörällä.

Aivan sama, vaikka tätä elämää eläisin Pihtiputaalla. En minä näihin Hesan houkutuksiin ehdi, pääse, jaksa kuitenkaan osallistua. Juhannuksena luin Me Naiset -lehdestä jutun Hesan helmistä, ihanista sisustuskaupoista. Hahaa, meidän mööpelit hankitaan Ikeasta ja Iskusta tai Prismasta, koska ne sijaitsevat sopivan lähellä. Kirjoitin liikkeiden nimet kuitenkin muistiin siltä varalta, että jonakin kesälomapäivänä ehtisin niitä kiertämään. Muistiinpanoa kännykkääni tallentaessani tajusin, että siellä on samasta aiheesta vuosi sitten raapustettu muistiipano – jossa on samat liikkeet listattuna.

Ehkäpä jo tänä vuonna ehdin käymään liikkeissä.

Samasta lehdestä luin, kuinka uutisankkuri kertoi keski-ikäistyneensä: nukkuu paljon, omistaa sauvakävelysauvat ja…. mitähän se kolmas asia nyt olikaan. Unohtaa asioita? No, joka tapauksessa kaikki kolme osuivat ja upposivat täälläkin.

Puolituttu kertoi, kuinka hän on ottanut määtätietoisesti tavakseen tehdä asioita, jotka tekevät hänelle hyvää. Nyt mietin, mikä minulle tekisi hyvää. Ystävien seura? Kodin siivous lattiasta kattoon ja sisutuksen uusiminen? Kaikkien rästitöiden loppuun saattaminen? Tekemättömyys? En osaa sanoa. Kummallista.

Mikä sinulle tekisi hyvää?

Kaksin aina kaunihimpi?

Jokin aika sitten postailin Mikkosbuumin jälkimainingeissa ja lupasin palata siihen, miksi en toivo lapseni kasvavan vain kotipiirissään.

Olen kasvanut vanhempieni iltatähtenä. Vaikka minulla oli kaksi vanhempaa sisarusta, meillä on ikäeroa niin paljon, että en muista heidän koskaan asuneen kotona samaan aikaan kanssani.  He kun muuttivat lapsuudenkodistamme jo peruskoulun jälkeen jatkaakseen opintojaan muilla paikkakunnilla ja jäivät noille teilleen. Vanhemmillani oli maatila ja vaikka he olivat työskentelivät kotipiirissä, työt pitivät heidät kiireisinä aamusta iltaan. Ensimmäisten vuosieni aikana minusta huolehti samassa taloudessa kanssamme asunut mummu. Eräänä päivänä hän sitten muutti omaan pieneen mökkiinsä.

Olin varsin yksinäinen lapsi. Viihdytin itseäni lukemalla, opin lukemaan neljä-viisi -vuotiaana ja pakenin kirjojen maailmaan jo paljon ennen kouluikää. Kävin päiväkerhoa, joskus muskaria ja pistäydyin leikkimässä naapureilla, mutta olisin kaivannut paljon enemmän seuraa kuin mitä sain. Olin varsin nälkäinen kaikille kontakteille: oli juhlaa, kun kahdeksan vuotta minua vanhempi serkkutyttöni tuli meille kesiään viettämään. Pienessä päiväkirjassani on iloisia merkintöjä niiltä viikonlopuilta, kun sisko tuli kotona käymään ja ankeita merkintöjä niiltä lomien jälkeisiltä arkiaamuilta, kun olin jälleen kotona yksin.

Vasta aikuisena ja oikeastaan vasta seuratessani puolisoni aktiivista kanssakäymistä sisarustensa kanssa ymmärsin, miten sisaruksien puute oli vaikuttanut elämääni. Miten sisarusten kanssa leikitään, viihdytään. Miten sisarusten kanssa opitaan riitelemään ja myös sopimaan, pyytämään anteeksi. Miten sisarusten kanssa opitaan juonimaan, tekemään salaliittoja ja liittoutumaan ja sietämään rannalle jäämistä. Miten sisaruksien kanssa jaetaan vanhempien huomiota hyvässä ja pahassa: jos ei saa kaikkea kiitosta, ei joudu huonona päivänä kaiken kiukunkaan kohteeksi.

Yksi hartaimpia toiveitani lapsena olisi ollut sisar tai veli, koira  – tai edes joku läheinen leikkikaveri, jonka kanssa jakaa arkea päivittäin.

Muutama vuosi sitten löysin eräästä lapsuuteni aikaisesta kirjasta uusintapainoksen. Ostin kirjan muistamatta, mitä se oikeastaan sisältikään. Luin sen kirjakaupan ulkopuolella yhdeltä istumalta.  Kirjan tullessa loppuun itkin. Kirja kertoi pojasta, joka eli ilman sisaruksia ja leikkikavereita ja oli kovin yksinäinen. Kirjan lopussa perheeseen poika monien vaiheiden ja pettymyksien jälkeen sai yllättävällä tavalla pikkusiskon. Kirja päättyy sanoihin:

Shui Siin kasvoi suuremmaksi ja suuremmaksi, ja pian Ah-Fu sai liekkiä hänen kanssaan. Voi, miten hauskaa heillä olikaan yhdessä! Ah-Fulla ei enää koskaan ollut ikävää.

Pehmoilua

Kyläilimme kavereiden luona. Heille on piiitkän yhdessolon jälkeen sittenkin tulossa lapsi.

Oli kuin olisin mennyt tapaamaan itseäni kaksi ja puoli vuotta sitten.  Odottajaa, joka oli kankeana miettiessään, millaisen elämänmuutoksen kouriin hän on antautunut. Uranaista, joka suunnitteli palaavansa töihin heti kun lapsi on puolivuotias, ja mietti jo, kenelle saisi lapsen tuon ikäisenä hoitoon. Äitiä, joka inhosi mammoittelua eikä todellakaan halunnut kenenkään koskettavan mahaansa. Naista, joka muistutti kuinka olin vielä  kuukausi ennen Pöpöläisen laskettua aikaa puuskahtanut, että saisikohan tämän jotenkin vielä peruttua.

Ja tiedättekö, minua kylmäsi.

Vähän jopa pelotti lapsen puolesta.

Koska itse olen ollut aivan samanlainen ja vielä kylmempi. Pelokkaampi. Takertuneempi omaan elämääni.

Muistan, miten odotusaikana suunnittelin, että lopettaisin imettämisen viimeistään kuuden kuukauden iässä jotta voisin palata tuolloin  työelämään.  Muistan, kuinka rehvastelin: Leikkaan sitten vaikka tissit puukolla irti jos lapsi ei niistä muuten luovu.

Voi äly hoi.

Inhosin, kun kaikki puhuivat siitä, miten “kyllä sinä sitten ajattelet niistä asioista eri tavalla“.  Kummastelin kun muut yrittivät sanoa, miten äitiys tulisi ja muokkaisi minua. Kuulosti kamalalle kuulla ennustuksia siitä, kuinka minusta tulisi itselleni aivan vieras ihminen, joka arvostaisi kaikkea sitä, mikä nyt tuntuu tylsälle ja mahdottomalle.

Kun kyläperheen tuleva isä illan aikana ilmoitti, että hän ei aio sitten vaihtaa yhtään kakkavaippaa, en voinut olla nauramatta.

Voi hyvät hyssyrät.  Paljon on vielä opittavaa. Ne kakkavaipat kun  tulevat olemaan pulmista pienimpiä.

Kolme opeteltavaa asiaa

Kylläpä se on kasvanut, huudahtaa kummitäti Pöpöläiselle syntymäpäiväjuhlissa.

Niin on, minunkin mielestäni. Miten paljon kaksivuotias osaakaan:  Juosta suoraan ja mutkitellen. Heittää tavaroita. Koota legotorneja. Halata, pussata, silittää, kuunnella ohjeita (joskus). Istua hetken, kun luemme kirjaa.  Ähkiä tovin potalla ja kertoa, kun kakka on tullut. Pestä hampaansa (melkein). Laittaa kengät jalkoihin. Puhua ummet ja lammet.

Mutta paria vanhaa tuttua asiaa meillä opetellaan edelleen:

syömistä  ja nukkumista.

Joskus ihmettelin, miten niiden kanssa voi mennä puoli vuotta tai vuosi. Nyt tiedän, että joissakin perheissä, ei suinkaan kaikkialla, niiden kanssa voi mennä kaksikin vuotta. Pelkään, että joissakin perheissä, ei suinkaan kaikissa, niiden kanssa voi mennä vielä huomattavasti kauemminkin.

Pöpöläinen syö hyvin ehkä kerran päivässä. Kaikki muut ruokailut ovat edelleen houkuttelua, maanittelua ja periksi antamista. Enää emme tuputa ruokaa lusikalla suuhun. Väkisin syöttämiseen meistä ei enää ollut, kun lapsi oppi puhumaan ja alkoi sanoa: Ei haluu. Ei oo nälkä. Enkä. Olemme huomanneet, että jos Pöpöläisellä on todellinen nälkä, ruoka kyllä hupenee suuhun eikä jää lautaselle kiertelmään. Täytyy vain luottaa siihen, että pieni osaa lukea mahamurinansa oikein. Vaikka siihen menisi tunteja, puoli päivää tai kokonainen päivä. Joskushan sen täytyy taas syödä.

Syksyllä otin urakakseni opettaa Pöpöläisen nukahtamaan sänkyynsä itsekseen. Viikkoja meni, eikä asiassa tapahtunut lopullista läpimurtoa. Makuuhuoneessa sai rampata kampittamassa lasta takaisin sänkyyn. Joka ilta kului tunti, ehkä kaksikin muristen, äristen ja “Nyt nukutaan, pää tyynyyn” -lausetta hokien. Ovia paukuteltiin ja lasta itketettiin.

Joskus joululta lakkasin yrittämästä ja nyt iltarutiinimme ovat tasaantuneet: menemme yhdessä kainalokkain köllöttelemään, laulamme muutaman iltalaulun ja Pöpöläinen pyörii paikallaan hetkisen ja nukahtaa jossakin vaiheessa. Ennen niin kireistä nukuttamissessioista on tullut oikeastaan aika mukavia rauhoittumisen paikkoja. Aikaa unen saaminen vie yhä, mutta emme kuitenkaan enää joudu tappelemaan ja painimaan keskenämme.  Vietän sen pakollisen kolmenvartin session mieluummin mukavasti hyräillen kuin hampaat irvessä toista tyynyyn painaen.

Ja sitten on vielä se yksi asia, jota varmaan opettelen koko loppuelämäni.

Se, ettei minulla ole enää omaa tahtoa, omaa vapautta, omaa aikaa, jota voisin toteuttaa ajattelematta, miten se vaikuttaa lapseeni.

Tämä on ollut ehdottomasti se vaikein asia oppia ja siitä on riittää vielä läksyjä luettavaksi.

Suuria vapauksia elämässäni ja arjessani ei enää ole. Tahtipuikkoa heiluttavat palkkatyö ja työpäivän jälkeen alkava lastenhoitovuoro. Vaikka joskus menisinkin kampaajalle, konserttiin tai elokuviin, todellista vapautta, ihanaa spontaania elämää, jossa vain oma jaksaminen oli rajana,  en tule koskaan enää viettämään. Aina on mielessä, milloin on kiirehdittävä kaupan kautta takaisin kotiin ja laskettava, mihin bussiin on ehdittävä jotta mies pääsee harrastukseensa, lapsenvahti kotiinsa tai lapsi on vielä hereillä, kun tulen kotiin.

Tulevaisuutta, kuten työuraa, asuntoasioita, raha-asioita, matkoja tai muuttoja on mietittävä tarkemmin kuin koskaan ennen ja  meidän kaikkien näkökulmista. Kaikkeahan sitä saa haluta, mutta harvoja haluja kannattaa toteuttaa funtsimatta, mitä se tarkoittaa tämän, tämän ja tämän asian kannalta. Ja kun  tarpeeksi kauan miettii, ei mitää enää uskalla toteuttaakaan.

Lapsen saadessani olen sitonut onneni ja onnellisuuteni yhteen lapseni hyvinvoinnin kanssa. Koskaan en voi enää olla täysin onnellinen, jos tiedän lapseni kärsivän tai ikävöivän. Koskaan enää en voi olla vastuussa vain itsestäni.

Tuntuu kuin äitiys ja keski-ikäisyys olisivat tulleet samalla kellonlyömällä kaksi vuotta sitten.

Maailman aaressa

Ollaan reissun paalla perheella. Mulla on toita, muilla lomaa. Lopuksi meilla kaikilla on lomaa.

On tullut mietittya, miten mielekasta tama kaksivuotiaan raahaminen toiselle puolelle maapalloa on. Kun tuo pieni tarvitsee vain tutun kodin, tutut turvalliset ihmiset, tutun paivarytmin, ruoan ajallaan, unen ajallaan ja kavereita, joiden kanssa leikkia.  Ja me aikuiset omalla mukavuusajattelullamme ja elamyksien kaipuullamme riistamme hanelta kaikki ne.

Vaikka kuinka yrittaisimme elaa normaalin paivarytmin mukaan, ruoka-ajat tulevat ja menevat miten sattuu eika sita jalostajan pata-aineksista tehtya lempiruokaa saa taalta, vaikka miten hienoon ravintolaan menisi. Omaa kotia lapsi selvasti kaipaa, pyytaa etta menisimme alakertaan ja “keittioon”, vaikka niita ei hotellihuoneistostamme loydy.  Kavereita han luettelee ja pyytaa, etta kutsuisimme Elsan ja Aatoksen ja Onnin leikkimaan. Onneksi kavereita loytyy taaltakin, tosin hieman kommunikointi jaa elekielen varaan.  Untakin taalla saadaan, seka paivalla etta illalla. Nukkumatti osaa siis tiensa tannekin.

Kovin erilainen tama reissu on niista useista matkoista, joita olemme Miehen kanssa aikaisemmin yhdessa tehneet. Kovasti joudumme opettelemaan, mita voimme pienen lapsen kanssa nyt tehda ja mita ei kannata edes yrittaakaan.  Ehka loman loppuun meneessa osaamme jo.

Ja taman jalkeen ainakin kotielama maistuu virkistavan yksinkertaiselle ja helpolle.   Siunattu oma jaakaappi.

Asiantynkää

Nina Mikkosella on asiaa. Ulosanti on heikkoa ja suorastaan luotaan työntävää, puheessa on liioittelun makua, esimerkit ovat kaukaa haettuja ja tieteellisyyden taso niin ja näin…. (Mari-Johanna: miltäs tuo Ruotsi, sammuva yhteiskunta, kuulostaa?)

Mutta tämä osui ja upposi: “Päiväkodissa opitaan: syö tai tule syödyksi”.

Pöpöläisen kaveripiirissä on näitä esimerkkejä. Päiväkodissa on opittu viidakon lait: kas näin voi napata toiselta lelun, kas näin voi kampittaa ohijuoksevan kaverin. Jos et jaksa odottaa omaa vuoroasi, töni itsesi muiden ohitse.

Isommat opettavat. Ja pienet oppivat, jotta eivät jäisi jalkoihin. Ja näin viidakon lait pysyvät voimassa.

Siitä samaisesta vanhasta Kaksplussasta, jota jo kerran siteerasin, sain toisenkin ahaa-elämyksen. Kaksivuotias ei vielä osaa ryhmässä toimimisen taitoja eikä osaa ottaa toista huomioon. Päiväkodeissa nämä lapset ovat toisten samankaltaisten, yhtä huonot sosiaaliset taidot omaavien ikätovereiden seurassa. On väärin ajatella että lapset sosiaalistuvat päiväkodissa toisistaan: ne sosiaalistuvat, jos pk:ssa on tarpeeksi aikuisia opettamassa, miten leikitään sovussa, miten saa käyttäytyä ja mitä ei saa tehdä ja ennenkaikkea, miten asioita sovitaan. Pelkkä kurinpito ja erotuomarointi ei riitä, hoitajilla pitää olla taitoa ja aikaa näyttää mallia, miten tiukoissa tilanteissa löydetään ratkaisuja.

Päiväkotien arki on kuitenkin usein sitä, että nykyisillä lapsi- ja hoitajamäärillä hoitajien tehtäväksi jää vain perushoito ilman kasvatuksellista sivujuonnetta, erotuomarin pilliin puhaltaminen ilman sääntöjen kertausta. Ja kaksivuotiaat, nuo sosiaalisissa taidoissaan vasta alkutaipaleella, jäävät opettamaan toinen toisiaan: jaahas, tuolla keinolla saa siis tuon lelun. Siis viidakon lakien armoille.

En kuitenkaan ole Mikkosen linjoilla siinä, että päiväkodit ovat perkeleestä ja natsi-Saksasta. En ehdota Mikkosen tavoin, että kaikki lapset pitäisi hoitaa kotona kouluikään saakka. Sen sijaan toivon, että joskus ymmärrettäisiin, että päiväkoteihin on saatava lisää ja yhä ammattitaitoisempaa henkilökuntaa.

Itse asiassa olen sitä mieltä, että lapsen ei ole hyvä kasvaa vain kotipiirissään. Mutta siitä lisää ensi kerralla.

Uteluja

Aika moni bloggari on jo kysynyt tätä lukijoiltaan, ja nyr kysyn minäkin.

Kuka olet, miksi luet ja mistä haluaisit kuulla lisää?

Blogia alkaa olla jo kaksi vuotta takana. Ajatuksenani on ollut, että Äiityspakkaus toimisi äitiyden verkkopäiväkirjanani läpi Pöpöläisen pikkulapsiajan. Ehkä ei niinkään Pöpöläisen kasvupäiväkirjana, vaan enemmänkin oman äidinroolini kasvukertomuksena.  Juuri nyt  tuntuu kuin olisin niin syvällä savessa arjessani, että päivät vilahtavat ohitse ilman, että saan niistä ja niihin liittyvistä ajatuksistani tarkempaa otetta.  Sen vuoksi olisikin mahtavaa kuulla, kuka olet, miksi luet, ja mistä haluaisit kuulla lisää. Vastauksesi on arvokas osa verkkopäiväkirjaani ja auttaa  minua havainnoimaan sumuista arkeani hieman tarkemmalla katseella.