Lisää Voimaa

Aina välillä tartun johonkin äiti-ihmisille suunnattuun elämäntaito-oppaaseen.

Viimeisimmäksi lainasin kirjastosta Äidin voimakirjan ( Mervi Juusola). Tarve voimakirjalle on ilmeinen, mutta HAH, teoksen sai vain PIKALAINAAN seitsemäksi päiväksi. Säälittävää. Olikohan kirjastossa ajateltu, että jos joku tarvitsee voimakirjaa, hän kyllä epätoivoisuuksissaan lukee sen seitsemässä päivässä? Totuus on kyllä, että henkilö, joka sitä voimakirjaa tarvitsee, elää sellaista arjen hullunmyllyä, jossa kirjaa luetaan vain kymmenen minuuttia kerrallaan joko ennen seuraavaa äiti!-huutoa, nukahtamista tai kotipyskille saapumista. Niinpä kirja on seilannut työkassissani jo viikon yli pikalainan päättymisajan ja kaupunginkirjaston sakkokassa saa mukavasti tästä lisää tuloja.

Voimakirjaa käsiteltiin tämän päivän Hesarissa aika kovasti kritisoiden ja olen kyllä toimittajan kanssa monesta asiasta samaa mieltä. Teemat ovat kyllä hyviä, mutta niissä on menty niin syvälle, että kirjasta on tullut kovin tietokirjamainen. Teos kävisi sosiaalipsykologian oppikirjasta, eikä oikein sovellu niin pienissä paloissa nautittavaksi, mitä lukijakunnan elämäntilanne antaa myöten.

Viime keväänä tartuin divarissa kirjaan, jonka kiva nimi ja kansi sai minut kiinnostumaan sen sisällöstä: Äitiyden roolimekossa (Mia Ylitalo). Aluksi kirja näytti täydelliselle: napakoita lainauksia äideiltä, houkuttelevia teemoja – mutta suureksi puutteeksi jäi, että aiheita oli käsitelty vain sellaisten äitien kanssa, joilla oli yksi aika nuori lapsi. Jäin kaipaamaan näkökulmia myös niiltä äideiltä, joilla olisi ollut jaettavaa pidemmästä aika- ja kokemusperspektiivistä.

Mutta helmenä pohjalla on ensimmäiseksi lukemani kirja, jota muistelen kaiholla. Jo odotusaikana luin  Eve Mantun kirjan Musta tulee perhe! Ja täytyy sanoa, että parhaasta aloitin, eipä ole ollut sen voittanutta. Kirja oli tosin suunnattu totaaliyhäreille, siis lastaan yksin odottaville – mutta meni ihan täydestä minullekin. Huomasin muuten, että eräässä kirjakaupassa ko. kirjaa mainostettiin yhä tässä tänä kesänä Henkilökunta suosittelee -leimalla.

Nimityksiä

Joskus muinoin, siis ainakin kolme vuotta sitten, juttelimme Miehen kanssa siitä, että emme halua luisua puhuttelemaan toisiamme “äiti-” ja “isä” -nimillä.  Olisimme aina etunimiväleissä tai jopa hellittelynimiväleissä.

Vieläpä ajattelin, että “isä” olisi sentään parempi kuin “isi”, joka kuulostaa ällöttävän epämiehekkäälle.

Kuinkas sitten kävikään? Tätä nykyä huhuilemme toisiamme melkein aina Äiti! ja Isi!. Joskus harvoin etunimillä. Eipä enää koskaan lempinimillä.

Kehitys on huipentunut siihen, että jopa Pöpöläisen tätikin kutsuu minua Äidiksi.

Taakka pienillä hartioilla

Oksennuksen makuisen kesäloman jälkeen tämä toinen odotus on edennyt lähes itsestään ja liikoja ajattelematta. Olemme tulleet asteittain kaapista: äitini ja sisareni tietävät, miehen sisko myös. Tänä viikonloppuna tapaamme miehen vanhempia, sitten asia on puitu lähes kaikilla foorumeilla. Mitään suuria yllätyskiljahduksia ei ole keneltäkään kuulunut. Lisääntyminen tässä iässä ja ensimmäisen lapsen ollessa tämän ikäinen on useimpien mielestä… luonnollista.

Joskus iltaisin katson nukkuvaa Pöpöläistä ja mietin, mitä me oikein olemme tehneet hänelle. Raukka joutuu luopumaan ainutlaatuisesta asemastaan ja sietämään jatkossa sitä, että päivä paistaa niin isoille kuin pienille lapsillekin. Mutta sitten muistan, että juuri siksihän tälle toiselle kierrokselle lähdettiin.

Tänään tajusin, että kolmen vuoden takaiseen verrattuna olen tainnut solahtaa äitigenreen melko tyystin. Työpaikan aamukahveilla meitä oli siinä neljä samanikäistä naista juttelemassa lasten päivähoitoratkaisuista. Eipä olisi muutama vuosi sitten ollut tähän mitään sanomista. Nyt oli.

Pöpöläinen on tänään toista päivää perhepäivähoidossa. Miehen jatko-opinnot ovat edenneet siihen vaiheeseen, että työskentelyrauhaa tarvitaan myös päiväsaikaan. Saimme Pöpöläiselle hoitopaikan läheiseltä yksityiseltä perhepäivähoitajalta. Vielä en osaa sanoa, millaiseksi kokemukseksi tämä osoittautuu. Mielessä risteilevät toiveet ja pelot: haaveissani lapsi  vihdoinkin oppii kaikkia niitä asioita,  joiden opettamiseen kotona minun kärsivällisyyteni ei tunnu riittävän.

Mutta suru puserossa katson pientä poikaa, joka vetää hoitorepun harteilleen ja lähtee aamulla “tädin luo leikkimään”. Tästä se alkaa, putkien putki.  Pian ollaan tilanteessa, jota Pöpöläinen jo kuvasi sanoen:

Kello sanoo tik-tak ja sitten mennään nukkumaan ja herätään ja mennään töihin  ja sitten kello sanoo tik-tak ja mennään nukkumaan ja herätään ja mennään töihin.

Yritän muistuttaa itselleni, ettei tämä ole vielä lapsuuden loppu. Mutta siltä se silti jotenkin ehkä vähän melkein kuitenkin lähes tuntuu.

Rakas kiusankappale

Pöpöläinen osoittaa yhä lisääntyviä uhman merkkejä. Päivällä poissaollessani Miehen ja  lapsen yhteiselo sujuu kuulemma paremmin. Mutta illalla kotiintultuani fiilis on toisenlainen. Kaikenlainen yhteistekeminen vaatii motivointia, suostuttelua, kiristystä, uhkailua. Mitään ei tapahdu, ellei sano kolmeen kertaan, paina vähintään paria nappulaa, vilauta porkkanaa ja uhkaa  jollakin epämukavalla.

Olen alkanut muuttua itselleni vieraaksi ihmiseksi. Pian minusta tulee nalkuttava ämmä, joka toistaa kaiken sanomisensa varmuuden vuoksi neljään kertaan ja jonka joka toinen lause päättyy huutomerkkiin ja joka toinen alkaa: “Jos et nyt…..”

Eilen lapsen nukahdettua Mies sanoi: Pitää vain nyt muistaa että Pöpöläinen on uhmassaankin niin pieni ja hauras.

Katsoin nukkuvaa lasta. Sama kiusankappale, joka ilkikurinen hymy huulillaan hetki sitten teki juuri sitä mistä häntä on kielletty joka päivä monta kertaa, nukkui nyt niin viatonta unta.

Kyynel tuli silmään.

Uhkailua, kiristystä, lahjontaa…

…ja mitä niitä muita jalostavia kasvatuskeinoja olikaan?

Pöpöläisen kaverin äidin kanssa oli sovittu että he tulisivat  tänään  aamulla meille leikkimään. Kun kaveri äitinsä kanssa saapui, kaverilla oli suu mutrulla ja kränämieli päällimmäisenä. Äiti sanoo napakasti: “jos tuo valitus ei tuosta lopu, me lähdetään takaisin kotiin.”

En voinut olla naurahtamatta. Johan jo puoli minuuttia ehtivät vieraat eteisessä olla…

Kerroin, että meilläkin saatiin aamupuuron syöntiin vauhtia vasta, kun Pöpöläiselle kerrottiin, että “jos ei syö puuroa, ei jaksa leikkiä kaverin kanssa. Äidin täytyy kai sitten soittaa kaverin kotiin ja kertoa, ettei meille kannata tullakaan.”

Kaverin kotona oli käyty aivan vastaanvanlainen keskustelu.

* * *

Yhden päivän aikana Pöpöläiselle ehtii kertoa jo monta syy-seuraus -suhdetta. Osassa keskusteluja riittää pelkkä motivointi, osassa on jo otettava tiukempi asenne.

• Menepäs nyt potalle, niin sitten päästään lähtemään. (Toimii satunnaisesti)
• Jos et nyt mene potalle, sitten äiti ei voi ottaa sinua syliin koska äiti ei halua että pissa tulee äidin syliin. (Toimii harvoin)
• Äiti laskee nyt kolmeen, ja sitten sinä juokset tänne. (Toimii melko usein)
• Hampaat harjataan joka ilta.  Sinä tiedät sen. Joko annat harjata ne nätisti tai sitten äiti harjaa ne vaikka rimpuilisit vastaan. Sitten se saattaa sattua. (Ei toimi, vaan aiheuttaa vain riehuntaa)
• Jos nyt pestään reippaasti hampaat, ehditään vielä leikkiä hetki ennen kuin mennään nukkumaan. (Toimii melko usein).
• Jos et läjää leluja laatikoihin, äiti laittaa ne pois eikä niillä huomenna leikitä (Ei aiheuta toivottua reaktiota).
• Tulepas nyt läjäämään äidin kanssa (Toimii edellistä paremmin).

Välillä moinen jatkuva motivointi hyvällä tai pahalla ottaa jo kaaliin. Olisi kiva jos asiat vain juontuisivat ilman tuon tuosta puhkeavaa tahtojen taistelua. Tosin ihan pikaista parannusta asiaan on turha odottaa: Kaveri kertoi olleensa jokin aika sitten liikkeellä 2-vuotiaan lapsensa ja tämän 11-vuotiaan, esimurrosikäisen serkun kanssa, ja huomannut että ikäerosta huolimatta molemmat olivat yhtä vastahankaisia, kun sille päälle sattuivat. Pienempi oli vielä onnistunut oppimaan monta uutta temppua isommalta esimerkiltään.

Ehkä joskus 14 vuoden päästä sitten…

Erään raivokohtauksen anatomia

Se alkoi kai jo eilen.

Nukuttaminen vei ennätykselliset  tunti neljäviis. Aina kun Pöpöläinen alkoi laulamaan ja kolistelemaan sängyssään, lähdin pois huoneesta. Hetken päästä siellä itkettiin hysteerisenä: äiti tuu takaisin, äiti ota syliin. Tulin ja istuin sängyn viereen, otin kädestä ja sanoin: olen tässä niin kauan kuin nukahdat, jos olet nätisti… Mutta jos rupeat leikkimään, lähden pois.

Tämän toistuttua 25 kertaa lapsi huusi itsensä tokkuraan ja hiljeni, jolloin lopulta pystyin pitämään häntä kädestä niin kauan, että hän nukahti.

Tänään kävimme kyläreissulla. Valitettavasti me aikuiset emme tulleet seuranneeksi ajankulua tarpeeksi tarkkaan ja jouduimme ampaisemaan kyläpaikasta lyhyellä varoitusajalla huomattuamme autolle varatun korjausajan olevan jo ovella. Pöpöläinen joutui jättämään mukavat leikit kesken ja kiljui koko kotimatkan.  Pudotettuaan meidät pihamaalle Mies kaasutti tiehensä kohti autokorjaamoa. Minä jäin kotiin kiljuvan lapsen kanssa, joka osoitteli ja huuteli tienmutkaan katoavan auton perään.

Koska kello oli jo kaksitoista, ryhdyin nopeasti ruoanlaittoon. Lapsiparka jatkoi kitisemistä – diagnosoin syyksi nälän. Istutin vekaran videoiden ääreen ja aloin kokata 15 minuutin spesiaaliani. Mutta ei, tuolilta kuuluu huuto: äiti tänne. Yritän kertoa, että äiti ei voi tulla nyt leikkimään, koska jonkun pitää laittaa ruokaa ja meillä molemmilla on jo kova nälkä. Kun saan ruoan hautumaan, tulen lapsen viereen sohvalle. Lapsi komentaa: Äiti pois! Alkaa töniminen. Otan lapsen tiukasti syliin ja hetken meillä on hyvä olla. Kun nousen lähteäkseni keittiöön sekoittamaan ruokaa, alkaa itkeminen. Otan lapsen kainaloon ja heilun hellan ääressä, samalla selitän mitä teen. Lapsi raivoaa ja itkee.

Ruoka valmistuu. Äitin syliin!, kuuluu huuto. Menemme pöydän ääreen, eikä Pöpöläinen suostu istumaan omalle paikalleen. Otan hänet syliin, mutta lapsi ei suostu aukaisemaan suutaan yhdellekään lusikalle. Syön omaa ruokaani hotkien. Tyrkytän ruokaa lapselle, joka normaalisti söisi sitä itse hyvällä menestyksellä.  Uhkailen:  Jos haluat mennä päiväunien jälkeen rannalle, nyt pitää syödä kunnolla. Jos nyt ei syödä, päiväunien jälkeen ei mennä rannalle.

Ei menestystä. Yritän laittaa ruokaa suuhun väkisten. Lapsi sylkee sen ulos. Kihisen kiukkua ja torun lasta. Kirisitän lisää: Haluatko mennä rannalle? Siispä nyt syödään. Suu auki!

Ei mitään apua. Sanon lapselle, että nyt meidän pitää soittaa Isälle ettei me ollakaan menossa minnekään rannalle. Kuin taikaiskusta, mies sattuu soittamaan ja kannustaa vielä lasta syömään. Pöpöläisen ilmeistä näen, että tämä on peli, jota hän pelaa jännittyneenä mutta tyytyväisenä. Minulta Mies kysyy, että miten voisin pärjätä kahden kanssa, kun yhdenkin kanssa olen jo niin hermona.

Luovutan. Menemme potalle, lapsi pissaa ja yritän pukea hänelle päiväunien ajaksi vaippaa.  Lapsi kiemurstelee. Kihisen kiukusta ja motkotan, “sinustahan on tullut varsinainen vauva kun pitää syöttää, et syö ja nyt vielä tapellaan kun laitetaan vaippaa”. Pöpöläinen potkii vaipan pois. Menemme yläkertaan sängylle. Laitan vaipan lapselle, joka itkee: mennään ulos, mennään alas.

Pidän häntä väkisin kainalossani. Lapsi huutaa: äidin syliin. Kerron, että hän on jo sylissäni. Lapsi huutaa: äiti pois!

Alan laulamaan Oravan pesää. Samalla ajattelen tätä blogikirjoitustani.

Kun laulu loppuu, Pöpöläinen on nukahtanut.

Hyväntekijöitä

Tammikuun yhdeksäs iski keski-iän kriisi.

Olin tavoistani poiketen kaupungilla syömässä ystävättären kanssa ja sen päälle vielä toisen ystävän keikalla.

Ja kaupungin katuja kopsutellessani ja baarin tungoksessa seisoskellessani tajusin että
enpä ole ollut tähän tapaan liikkeellä moneen vuoteen.

Yleensä ei ole ollut tarvetta mutta sittemmin ei oikein ole ollut mahdollisuuksia eikä tilaisuuksiakaan.

Elämä on kutistunut kodin ja työpaikan ja S-marketin muodostamaan kolmioon. Arjen jännittävimmät ratkaisut liikkuvat akselilla syödäänkö kanaa,  jauhelihaa vai lohta ja menisinkö töihin bussilla vai pyörällä.

Aivan sama, vaikka tätä elämää eläisin Pihtiputaalla. En minä näihin Hesan houkutuksiin ehdi, pääse, jaksa kuitenkaan osallistua. Juhannuksena luin Me Naiset -lehdestä jutun Hesan helmistä, ihanista sisustuskaupoista. Hahaa, meidän mööpelit hankitaan Ikeasta ja Iskusta tai Prismasta, koska ne sijaitsevat sopivan lähellä. Kirjoitin liikkeiden nimet kuitenkin muistiin siltä varalta, että jonakin kesälomapäivänä ehtisin niitä kiertämään. Muistiinpanoa kännykkääni tallentaessani tajusin, että siellä on samasta aiheesta vuosi sitten raapustettu muistiipano – jossa on samat liikkeet listattuna.

Ehkäpä jo tänä vuonna ehdin käymään liikkeissä.

Samasta lehdestä luin, kuinka uutisankkuri kertoi keski-ikäistyneensä: nukkuu paljon, omistaa sauvakävelysauvat ja…. mitähän se kolmas asia nyt olikaan. Unohtaa asioita? No, joka tapauksessa kaikki kolme osuivat ja upposivat täälläkin.

Puolituttu kertoi, kuinka hän on ottanut määtätietoisesti tavakseen tehdä asioita, jotka tekevät hänelle hyvää. Nyt mietin, mikä minulle tekisi hyvää. Ystävien seura? Kodin siivous lattiasta kattoon ja sisutuksen uusiminen? Kaikkien rästitöiden loppuun saattaminen? Tekemättömyys? En osaa sanoa. Kummallista.

Mikä sinulle tekisi hyvää?

Huomiota

Juuri kun olen saanut itseni aamulla töihinlähtökuntoon ja olen hiippailemassa ulko-ovelle, yläkerrasta kuuluu pienen pojan ääni: “Äidin syliin!” En raaski kurvata ovesta ulos, vaan jään hellittelemään pienen unilämpöisen pojan kanssa. Istumme sylikkäin pitkään ja hartaasti. Ihanaahan se on. Ja ehtiihän sitä seuraavallakin bussilla.

Viikonloppuaamuisin lapsi vaikuttaa epäilevältä. Tukkaa en saa kammata enkä vaatteita pukea, etten vain vaikuttaisi töihin lähtevältä. Vakuuttelemme Miehen kanssa kilpaa, että tänään äidillä on vapaapäivä, eikä äiti mene minnekään vaan on koko päivän kotona Pöpöläisen ja Isin kanssa. Jossain vaiheessa aamua lapsi sitten uskoo, mitä hänelle on yritetty sanoa, ja vapautuu leikkimään itsekseen.

Muutenkin viime aikoina Pöpöläinen on osoittanut tietynlaista äiti-kapinaa.  Pissakupla otsassa kiemurteleva lapsi ei suostu menemään potalle, jos minä häntä sinne kannan, mutta isin kanssa pissat suhisevat pottaan milloin vain.  (Minun syliini on sen sijaan pissattu melkein päivittäin.)

Mietin, mistä oikein on kyse. Teen pitkiä päivä: lähden kahdeksalta ja tulen puoli kuudelta, mutta olen kaikki illat kotona lapsen kanssa. Viikonloppuisinkin olen melkein aina Pöpöläisen seurassa, nytkään en ole edes kaupassa käynyt.  Omaa kahdenkeskistä aikaa Miehen kanssa meillä on viimeksi ollut … hetkinen… kun jätimme Pöpöläisen lastenvahdin huomaan yhdeksi illaksi kolme kuukautta sitten.

Vanhempiensa huomiota tämä lapsi mielestäni saa, onhan hän ollut koko ikänsä kotihoidossa. Mutta mistä tämä viime aikoina tullut uusi “ripustautuminen” kertoo? Enkö huomioi häntä täällä kotona ollessani tarpeeksi? Ovatko ajatukseni jossakin muualla, vaikka olisin fyysisesti läsnä?  Milloin olen viimeksi ihan varmasti keskittynyt häneen, enkä vain leikkinyt leikkimistä?

Miten muut vanhemmat pystyvät tarjoamaan lapsilleen riittävästi huomiota, jos molemmat vanhemmat käyvät töissä, perheessä on muitakin lapsia ja vanhemmat haluavat tehdä joskus jotakin ilman lapsiaan?

Vai mistä tässä on kyse? Onko taas menossa jokin uusi Vaihe, josta en tiedä?

It’s a thin line between love and hate

Äiti oli täällä pitkästä aikaa käymässä. Vaikka hänen sairastuessaan olin ajatellut, että nyt jos koskaan on aika lisätä yhteydenpitoa, niin eipä alkujärkytyksen jälkeen asiaan ole juuri tullut korjausta. Ei hänenkään puolelta. Tietysti soittelemme, jos jotakin erityistä on ilmassa, mutta muuten pirauttelemme ehkä kerran viikossa, puolessatoista.

No, nyt sitten sain järjestettyä hänet tänne äitienpäiväviikonlopun viettoon. Viikonlopun aikana totesin, että puhelimessa tullut mielikuva hoidoista jo ennalleen toipuneesta äidistä oli ennenaikainen, sillä äiti oli paljon kuvittelemaani raihnaisempi, väsyneempi, kiukkuisempi ja lyhytpinnaisempi.

Voi miten vaikeaa on olla provosoitumatta hänen tempauksiinsa, voi miten vaikeaa on säädellä missä määrin näyttää omaa kiukkuaan. Ja jos jostain hänelle murahdin, hän – yllätyksekseni loukkaantui aidosti.

Äitienpäivän aattona sattui ikävä tapaus. Pöpöläinen oli herännyt ja istuskeli unisena sylissäni, kun mies löysi keittiön pöydältä irrallisen 100 mg:n Orudis-kipulääkkeen. Ei olisi ollut kuin ajan kysymys, milloin Pöpöläinen olisi noussut sylistäni ja lähtenyt keittiöön aamupalalle, ja kuvitellut, että hänelle on tavalliseen tapaan siihen pöydänkulmalle laitettu vitamiini- tai kalsiumtabletti odottamaan. Sydän pamppailen ja mieli kiukusta kihisten yritin ystävällisesti sanoa äidille, että tuommoisia vahinkoja ei saa tapahtua. Ymmärrätkö, että ei tuo lapsi kestä tuollaisia lääkkeitä? Jos kaksivuotiaalle annetaan tavallistakin kipulääkettä vain neljäsosa aikuisen annoksesta, tuo sinun hevoslääkkeesi on hänelle kaksikymmenkertainen annos! Kuka tietää, millainen hengityslama tai sisäelinvaurio siitä olisi syntynyt, emmekä me olisi edes ymmärtäneet, mikä Pöpöläiselle olisi tullut! Äiti kääntyi pois päin eikä sanonut mitään muuta kuin “Minulle tulee niin paha mieli siitä, miten sinä minulle puhut.” Loppupäivän hän oli poissaoleva, mökötti kiukkuisena.

Vaikka tuo oli häneltä asiaton reaktio itse tehtyyn hirvittämään mokaan, aavistin että hänen vastauksessaan oli jotakin enemmänkin. Vuosien ajan olemme kisailleet toistemme oikomisessa. Olen antanut hänelle melko rehellisesti kuulua, mitä ajattelen. Sillä laillahan meillä kotonakin tehtiin. Olen toki oppinut, ettei samaa linjaa voi jatkaa ystävien, työkavereiden eikä puolison tai lasten kanssa, mutta äitini kanssa olen tehnyt niin. Sitä saa, mitä tilaa, niin makaa kuin petaa – tässäpä hänen kasvatuksensa hedelmä.

Puhuin vierailun sujumisesta ja äidin kuntoutumisen hitaudesta siskoni kanssa puhelimessa. Ohimennen sain kuulla, miten äiti on jo joskus aikaisemmin kommentoinut Helsingin reissujaan raskaiksi, koska minä olen niin kova häntä kouluttamaan. No niin, sieltähän se tuli, se mitä olin joskus epäillytkin. Ei yllättänyt, mutta jotenkin silti harmitti. Nähtävästi äidin vähäiset vierailut ja kova kiire takaisin kotiin johtunevat siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ei ole kanssani mukava olla.

Äidistä on tullut väsynyt vanhus, joka ei siedä ristiriitoja. On kai aika lopettaa naputtamasta. Antaa seitsemänkymppisen olla. Ei sen ikäistä enää muuteta. Taaplaatkoon tyylillään, olkoon mitä on, tehköön omat mokansa. Minä yritän kestää, ehkä en rinnalla mutta siellä jossakin peräjoukoissa.

Kiukku, häpeä ja sääli vuorottelevat mielessäni.

Kaksin aina kaunihimpi?

Jokin aika sitten postailin Mikkosbuumin jälkimainingeissa ja lupasin palata siihen, miksi en toivo lapseni kasvavan vain kotipiirissään.

Olen kasvanut vanhempieni iltatähtenä. Vaikka minulla oli kaksi vanhempaa sisarusta, meillä on ikäeroa niin paljon, että en muista heidän koskaan asuneen kotona samaan aikaan kanssani.  He kun muuttivat lapsuudenkodistamme jo peruskoulun jälkeen jatkaakseen opintojaan muilla paikkakunnilla ja jäivät noille teilleen. Vanhemmillani oli maatila ja vaikka he olivat työskentelivät kotipiirissä, työt pitivät heidät kiireisinä aamusta iltaan. Ensimmäisten vuosieni aikana minusta huolehti samassa taloudessa kanssamme asunut mummu. Eräänä päivänä hän sitten muutti omaan pieneen mökkiinsä.

Olin varsin yksinäinen lapsi. Viihdytin itseäni lukemalla, opin lukemaan neljä-viisi -vuotiaana ja pakenin kirjojen maailmaan jo paljon ennen kouluikää. Kävin päiväkerhoa, joskus muskaria ja pistäydyin leikkimässä naapureilla, mutta olisin kaivannut paljon enemmän seuraa kuin mitä sain. Olin varsin nälkäinen kaikille kontakteille: oli juhlaa, kun kahdeksan vuotta minua vanhempi serkkutyttöni tuli meille kesiään viettämään. Pienessä päiväkirjassani on iloisia merkintöjä niiltä viikonlopuilta, kun sisko tuli kotona käymään ja ankeita merkintöjä niiltä lomien jälkeisiltä arkiaamuilta, kun olin jälleen kotona yksin.

Vasta aikuisena ja oikeastaan vasta seuratessani puolisoni aktiivista kanssakäymistä sisarustensa kanssa ymmärsin, miten sisaruksien puute oli vaikuttanut elämääni. Miten sisarusten kanssa leikitään, viihdytään. Miten sisarusten kanssa opitaan riitelemään ja myös sopimaan, pyytämään anteeksi. Miten sisarusten kanssa opitaan juonimaan, tekemään salaliittoja ja liittoutumaan ja sietämään rannalle jäämistä. Miten sisaruksien kanssa jaetaan vanhempien huomiota hyvässä ja pahassa: jos ei saa kaikkea kiitosta, ei joudu huonona päivänä kaiken kiukunkaan kohteeksi.

Yksi hartaimpia toiveitani lapsena olisi ollut sisar tai veli, koira  – tai edes joku läheinen leikkikaveri, jonka kanssa jakaa arkea päivittäin.

Muutama vuosi sitten löysin eräästä lapsuuteni aikaisesta kirjasta uusintapainoksen. Ostin kirjan muistamatta, mitä se oikeastaan sisältikään. Luin sen kirjakaupan ulkopuolella yhdeltä istumalta.  Kirjan tullessa loppuun itkin. Kirja kertoi pojasta, joka eli ilman sisaruksia ja leikkikavereita ja oli kovin yksinäinen. Kirjan lopussa perheeseen poika monien vaiheiden ja pettymyksien jälkeen sai yllättävällä tavalla pikkusiskon. Kirja päättyy sanoihin:

Shui Siin kasvoi suuremmaksi ja suuremmaksi, ja pian Ah-Fu sai liekkiä hänen kanssaan. Voi, miten hauskaa heillä olikaan yhdessä! Ah-Fulla ei enää koskaan ollut ikävää.