Eilen illalla, kun vein Pöpöläistä nukkumaan, peiton alta kuului:

- Miten sinä äiti söit ne vauvan kengät?

-?????

- Kun sillä ei ollut niitä vaatteita ja sinä söit ne ja vauva puki ne masussa päälleen?

- ???????????

Kävi ilmi, että Mies oli hieman kertonut muunnettua totuutta kohdunsisäisestä elämästä…

Juhlakausi on sitten melkein jo takanapäin, ihan hyvä niin. Kyläily mummilassa (4 pv) ja äitini vierailu meillä  (4 pv) on nyt suoritettu.

Vaikka isovanhemmat ovat Pöpöläiselle tuttuja ja heidän kanssaan on mukava peuhata, kummallakin vierailulla Pöpöläinen kitisi pari ensimmäistä päivää. Vieraisilla olo tai vieraiden asuminen omassa kodissamme tuovat päivärytmiin muutoksia, jonkinlaista kireyttä ja epävarmuuttakin, ja Pöpöläinen tuntuu olevan ilmapuntariakin herkempi omaksumaan kaikenlaisia ilmassa liikkuvia virtauksia.  Ruoka ei maita, kaikenlaisia kiistoja puhkeaa surperherkästi (nakki katkeaa väärästä kohdasta, ketsuppi sotkee lihapullat, lapsi haluaisi jäädä yksin pihalle mutta ei hetkeksikään isovanhempien kanssa olohuoneeseen….). Siinä sitä taas sortuu selittelemään, että ei tämä tällaista ole normaalisti, ja miettii, minkälainen mielikuva lapsesta ja kasvatuskeinoistamme jää…

Eilen illalla, kun Mies lähti viemään äitiäni asemalle ja vilkutimme Pöpöläisen kanssa ikkunasta, Pöpöläinen kääntyi, katsoi minuun ja sanoi: “Nyt me ollaan sitten kahdestaan“.

Ajatukseni kiisivät eteenpäin.

Vielä on kolmisen viikkoa työelämää. Viikko tavan töitä, kaksi viikkoa sijaiseni perehdyttämistä. Kiireisiä aamuja, hoitoon vientiä,  bussimatkoilla meditointia, rauhallisia lounaita työtovereiden tai Hesarin seurassa, väsyneitä iltoja.

Vaikka arki on vauhdikasta ja stressaavaa,  huokaan luopumisen haikeudesta. Kyllä minä tästäkin arjestä tykkään. Työstäni, siitä että koti- ja työelämä vaihtelevat, työtovereiden kanssa rupattelusta, edes pienen oman ajan omistamisesta.

Sitten äitiys”lomaa” (hö, mikä kumma sana), oikeastaan siis vanhempain”vapaata” (ei juuri sen parempi ilmaus) lokakuulle 2011. Pöpöläinen jää hoidosta pois ja ehdimme varmaan viettää päivät kuukauden kahdestaan, ennen kuin Hillo saadaan ulkoistettua purkistaan.

On aika opetella taas uusvanhat kotirutiinimme. Mitenhän ne menivätkään?

Ystävällinen kysymys: Miten olet voinut?

Tähän asti olen vain hymyillyt ja vastannut, että raskaus on edennyt oikein hienosti. Ei. ei tässä ole ollut mitään vaivoja sitten alkupahoinvoinnin jälkeen.

UUUH. Nyt taitaa (rv 32) olla se aika, kun vastausta on päivitettävä.

RaMaVit.

Rasittaa.

Masentaa.

Vit…..

Näiden klassikoiden lisäksi:

Närästää SAIRAASTI, vaikka on lääkäriltä saadut lääkkeet käytössä.

Kaikki housut painavat ja hiertävät mahaa. Tukivyö on käytössä, jotta kupu ei vallan repsahtaisi maantielle.

Rintoja jomottaa kuin rintatulehduksessa.

Öisin näen painajaisia, viime yönä hiiret hyökkäsivät kimppuuni. Nukun vain kyljelläni ja niska on sen mukaisesti solmussa.

Yritän keskittyä painamaan mieleeni, miltä vauvan liikkeet tuntuvat. Että kun sitten joskus satun miettimään taakse jäänyttä raskausmahaani, olisi jotain mukavaakin mielessä.

Raskausviikkoja on koossa jo 30, laskettuun aikaan 70 päivää, äitiysloman alkuun kuukausi.

Ou mai gaaaaaad.

Tällä viikolla iski veret seisauttava paniikkireaktio. Tähän saakka kaikki on ollut jossain kaukana edessäpäin, turvallisen etäällä. Nyt tajusin, että kaikki tapahtuu jo niin kohta. Nyt ahistaa kaikki.

Maha kasvaa. Kolottaa, lihaksia repii. Pissattaa koko ajan.  Tämä on se vaihe, kun kaunis hehkeä hedelmällinen nainen muuttuu  tuvonneeksi möhkäleeksi. Peilistä kurkistaa alkoholisoituneen tenaleidin näköinen nainen.

Miten jaksan äitiysloman lopun kotona vilkkaan kolmivuotiaan kanssa,  kun vireystila ja kolotukset sallivat kävellä juuri ja  juuri vain lähimmän tien varteen?

Synnytys….miten kauheaa se voi toisella kertaa olla? Selviääkö siitä vauva hengissä, entä itse? Viime kerrasta jäi sellainen olo, että lopputulema olisi voinut olla mitä vain. Ja jos jäämme molemmat henkiin, pystynkö koskaan enää istumaan, kävelemään?

Miten kummassa klaaraan kotona, kun huomiota kilvan kisaavat tissillä ainaisesti viihtyvä imeväinen, joka nukkuu viidentoista minuutin torkkuja ja jota pitää nukuttaa viisi kertaa päivässä sekä energinen kolmivuotias, joka vetää päivässä 30 kertaa raivareita, mm. siitä että keittiön tuolia on siirretty ilman hänen lupaansa?

Miten kummassa jaksan näitä kotiympyröitä, kun nyt viikonloppunakin tuntuu tulevan mitta täyteen?

Pöpöläinenkin itki viime yönä unissaan: Äiti, ota vauva pois.

Missä on paniikkijarrutusnappula, haluan painaa sitä.

Muoks. Otsikon lupaama parannus ei tullutkaan vielä tässä osassa.

Täällä on mopo karkaamassa käsistä arjen hallinnan suhteen. Siitä kertovat muutamat pienet sattumukset parin viime viikon ajalta:

Tapaus 1

Mies lähtee töihin, minä jään vielä pukemaan Pöpöläistä ja itseäni. Tarkoitukseni on viedä lapsi hoitoon ja ehtiä neuvolalääkärin vastaanotolle. Kun olemme valmiit, alan etsiä auton avaimia. Ja sitten vara-avaimia. Kumpiakaan ei näy. Soitto miehelle: siellähän ne ovat hänen taskussaan  kaukana kotoa. Enää varttitunti lääkäriajan alkuun.

Äkkiä naapuriin, onkohan siellä ketään kotona? Naapuri on suihkussa, mutta lupaa lähteä heittämään meitä hoitoon ja lääkäriin, vaikka on itsekin myöhässä omista menoistaan.  Hoitotäti ihmettelee, kun tuikkaan lapsen ovenraosta sisälle ja häivyn saman siliän tien. Hyvää huomentakin jää kesken. Vasta lääkärissä muistan, että taksejakin on olemassa.

Illalla Pöpöläistä naurattaa: Isi otti kaikki auton avaimet.

Tapaus 2

Mies vie lapsen hoitoon aamulla töihin lähtiessään. Vannotan, että muistaa ottaa autoon mukaan vaunut ja muistaa jättää ne hoitotädille jotta pääsemme Pöpöläisen kanssa kaksi kilometriä ylämäkeä kotiimme. Puolilta päivin Mies soittaa: Unohdin ne vaunut tänne auton takakonttiin. Soitto hoitotädille: Oisko sulla vaunuja lainata iltapäivällä? Kun menen hakemaan Pöpöläistä, lapsi nauraa: Isi unohti vaunut…

Tapaus 3

On maanantaiaamu, kiire töihin. Miehen työavaimia ei löydy ei sitten mistään. Viimeisin muistikuva avaimista on, että ne on nähty Pöpöläisen kädessä lauantaina. Alkaa kovistelu: Missä ne nyt ovat? Mihin olet laittanut ne? Niihin ei saa koskea!!! Pöpöläinen neuvoo surkeana: ne ovat siinä avainpurkissa portaiden vieressä. Lasta kiikutetaan purkille ja osoitellaan: Katso nyt, eivät ole, mihin olet ne jättänyt? Koko koti pengotaan metrin korkeudelta. Kaikki vedetään mullin mallin. Sitten Mies kysyy minulta: Oletko varma, että ne eivät ole sinun takin taskussasi? Hymähdän, sillä olen tietenkin katsonut takkini taskut jo kertaalleen. Sitten kuitenkin mieleen juolahtaa jotakin…. enkös vain piipahtanut lauantai-iltana ulkona se yksi toinen takki päälläni…. Sujautan käteni takin taskuun: Siellähän ne avaimet ovat!

Pöpöläinen on helpottuneen näköinen ja riemuitsee avaimien löytymisestä. Pyytelemme vuolaasti lapselta anteeksi syytöksiämme.

Lapsi ei illalla kommentoi asiaa enää mitenkään. Minua sen sijaan hävettää vieläkin.

Tapaus 4

Matkalla töihin puhelin soi, hoitotäti soittaa. Kummeksun ja vastaan. Linjalta kuuluu heti kysymys:  – Onkohan sulla miehesi kännykkä mukana?

Miesparka oli töihinlähtöni jälkeen saanut, taas kerran,  kääntää joka paikan etsiessään, tällä kertaa, kännykkäänsä. – No en tietenkään ole ottanut sitä mukaani, vastaan.   – Nehän ovat aivan eri näköiset ja kyllä minä ne erotan, miksi se nyt olisi mulla mukana?

Mutta kurkistin laukkuuni kuitenkin: ja siellähän se oli. Voi perhana. Miten pöljä voi ihminen olla?

Tapaus 5

Sovitaan hoitotädin kanssa, että Pöpöläistä tullaan hakemaan kolmelta, ja että lapsi olisi jo puettuna ja ulkona valmiina, sillä klo 15.15 on neuvola. Kolmelta hoitotäti soittaa:  – Onko suunnitelmiin tullut muutoksia? Ollaan tässä ulkona odottamassa, eikä kukaan ole vielä tullut hakemaan.

Lupaan kysellä asiaa Mieheltä.

Heti tämän jälkeen huomaan, että kännykkään on tullut mieheltä viesti: Olen vielä kaukana, en ehdi kolmeksi…

Soitto hoitotädille: – Nyt ei ehditä kolmeksi enkä tiedä, milloin ehditään.

- No, mitäs me nyt tehdään, kyselee hoitotäti, ei me täällä pihalla enää viihdytä pitkään. – No, menkää sisälle, neuvon. -No, mites sitten sen neuvolan kanssa, kyselee hoitotäti ällistyneenä.- No, se jää nyt tältä kerralta väliin, huokaisen.

Ja soitan vielä monta puhelua…

Hoitotädin kummasteleva äänensävy jäi  jotenkin lähtemättömästi mieleen.

Kolmisen vuotta sitten Pöpöläistä odottaessani pidin lokakuun syyssateilla kokonaisen viikon verran siivouslomaa. Kävin läpi kaikki komerot ja kaapit, poistin vanhoja rytkyjä ja romppeita ja tein tilaa uuden tulokkaan tavaroille. Esimieheni  kuittaili poistovimmaani  “pesänrakennuksena”.

Oli kyse hormoneista tai ei, sama vimma iski tänä syksynä. Niinpä siirsin hiihtolomalle säästämäni vapaapäivät tähän kaamoksen keskelle ja paitsi tein poistoja, siivosin, tein koko joukon uusia hankintoja ja sisustin koko tämän viikon. Nyt on yksi kaappi vapaana Hillon vaatteille, Pöpöläisen lelut omissa muovilaatikoissaan, sohvassa uudet tyynyt ja päälliset, makuuhuoneessa uusi matto ja uuden värinen seinä ja lähikirpparilla tuhottomasti tavaraa etsimässä uutta kotia.

Halvaksi tällainen loma ei kyllä tullut. Viikon aikana lähistön kodintarvikekauppoihin uponneilla euroilla olisin matkustanut täksi viikoksi itsekseni vaikka Kanarialle.

Mutta sieltä palatessa ei olisi varmaan ollut yhtä  hyvä mieli, kun nyt on uudistuneita huoneita katsellessa.

Ps. On muuten uskomattoman terapeuttista ja vapauttavaa laittaa pois sellaisia tavaroita, jonka siirtely kaapista toiseen on aiheuttanut lähinnä päänvaivaa ja sellaista roinaa,  joka on ollut omasta mielestä rumaa tai kömpelöä tai muistuttanut jostakin epämukavasta elämänvaiheesta tai ikävästä ihmisestä. Miksi ihmeessä olen niitä edes omaan kotiini päästänytkään? Jos en nyt ihan purematta niele Feng shui -oppeja, niin sen kyllä nyt huomaan, että turhista tavaroista eroon pääseminen vapauttaa paljon hyvää mieltä.

Pari kirjoitusta sitten Mari-Johanna kysyy kommettilootassa:

Miksi on ikävää viedä lapsi päiväkotiin alle 2,5 vuotiaana? Jos siis ei perustu siihen, että itse haluaa olla kotona, mihin tämä ei käsittääkseni teillä perustu (ainakaan täysin). Haluan vaan taas kerran kyseenalaistaan suomalaista ajattelutapaa & kotonahoitamisen myyttiä, että lapsen pitäisi olla kotona 3vuotiaaksi asti.

Okei, vedetään henkeä sisään ja vastataan. Ennen kuin poistat varmistimen pyssystäsi, muistutan, että on erilaisia perhetilanteita ja -kokoonpanoja, taloustilanteita ja tulevaisuuden ennusteita, jaksamistasoja ja mielenterveyden tiloja ja NIINPÄ kaikki on suhteellista ja jokainen perhe tekee itse omat johtopäätöksensä jne…

Ja  vastaan tähän nyt siltä kannalta, mitä MEIDÄN perheessämme on ajateltu lapsen kehittymisen, kasvun, vanhempien ja lasten  jaksamisen, perheen talouden ja työtilanteen yms. kannalta.

- Uskomme kiintymyssuhdeteoreetikoihin, jotka sanovat että alle kaksivuotiaana lapsi elää sitä kiintymyssuhteen muodostamisen kannalta tärkeää aikaa ja hänelle on silloin hyväksi että häntä hoitavat hänelle tutut, läheiset, turvallisina koetut ja pysyvät henkilöt.

Päiväkotihoito ei pysty ainakaan pääkaupunkiseudulla tarjoamaan pientä ryhmää ja pysyviä hoitajia, koska täällä työntekijöiden vaihtuvuus on suurta ja sijaiset päivittäistä seuraa. Olemme molemmat työskennelleet päiväkodissa – Mies 11 vuotta ja tämä on tilanne havaintojemme mukaan.

Onpa jossakin tutkittu, että alle 3-vuotias pystyy rakentamaan kiintymyssuhteiden opettelun kannalta merkittävän suhteen vain kolmeen aikuiseen yhtä aikaa. Jos kaksi näistä suhteista on vanhempiin, niin…ehkä sitten perhepäivähoito olisi alle 3-vuotiaalle se paras päivähoitomalli kotihoidon lisäksi.

- Alle kolmivuotias on vasta sosiaalistumassa, opettelee elämän arjen sääntöjä ja siksi on hyvä, että hän saa niitä opetella mahdollisimman pienessä hoitoryhmässä, tuttujen ja pysyvien lasten ja hoitajien kanssa.

Monesti päiväkodissa esimerkiksi ei ehditä puuttumaan lasten välisiin kinasteluihin ja arjessa on tavallista, että vahvempi jyrää pienempäänsä. Joukko tuttuja lapsia aloitti elokuussa päivähoidon. Nyt näissä perheissä on huomattu, että lapsi on syksyn aikana oppinut myös kiroilemaan, lyömään, tönimään, nappaamaan leluja muilta… ja nyt perheissä käydään keskusteluja päiväkodin hoitajien kanssa, jotta hoitajat yrittäisivät parhaansa mukaan kitkeä näitä taitoja pois. Vanhemmat tekevät vastaavaa kasvatustyötä sitten omalta osaltaan kotona, mutta tehtävä on toivoton, jos lapsi saa 8-10 tuntia hereilläoloajastaan yhdensuuntaista mallia ja vain 4 tuntia toisenlaista.

- Meillä ainakin lapsi oppi vasta kahden -  kahden ja puolen vuoden iässä ilmaisemaan itseään sen verran hyvin, että luotan hänen pystyvän selittämään ajatuksiaan, tarpeitaan ja tunteitaan myös muille kuin meille vanhemmille. Tuntuisi yksinkertaisesti pahalle viedä oma lapsi hoitoon isoon lapsiryhmään silloin, kun hän ei pysty vielä ilmaisemaan itseään ja kysymyksiään.

- Päiväkodissa tiukka arkirytmi, jota täytyy niin suurella porukalla toki noudattaa,  ovat tekijöitä jotka voivat stressata lasta. Kotihoidossa/perhepäivähoidossa on mahdollista joustaa esim. lapsen vireystilojen mukaan. Esim. kun lapsi on yöllä nukkunut huonosti, nähnyt painajaisia tms. hänen väsymyksensä voi ottaa päiväohjelmaa paremmin suunnitellessa huomioon.  Sama tilanne esim. kun lapsi on toipumassa flunssasta, ikävöi vanhempiaan, on alakuloinen muuten vaan….

- Kun molemmat vanhemmat ovat haastavassa työssä ja päivähoitopaikka ei jousta aukioloajoissa, arki on yhtä kellokalleilua. Nyt työssä ollessani näen lastani noin 3 tuntia arki-iltoisin ja tunnin verran aamuisin. Niistä neljästä tunnista ainakin kaksi on sitä ankeinta syö nyt – kiire jo on – pue – pitää olla jo menossa – syö nyt – pesulle – nyt nukkumaan – pää takaisin tyynyyn -kiristelyä.  Arkeen ei mahdu montaa leppoista yhdessä olon hetkeä.  Meillä ainakin lapsi monesti toivoo: Äiti, älä lähde minnekään. Jäädään kotiin. Ollaan yhdessä kotona.

- Infektioiden määrä päiväkotilapsilla: alle 3-vuotias vielä rakentaa vastustuskykyään ja päiväkotien suuret lapsiryhmät altistavat lukuisille infektioille. Meillä lapsi oli 2 vuoden ikään  erityisen altis kehittämään jokaisesta nuhasta korvakierteen, ennen kuin korvien putkitus ja kitarisaleikkaus  sitten paransivat tilanteen eikä jokainen flunssa johda enää jälkitauteihin.

Lisäksi haluaisin vielä sanoa jotakin siitä, että  vanhemman tulee jotenkin erityisesti haluta olla kotona. Elämässä on paljon asioita, jotka vetävät yhtä aikaa eri suuntiin. Toisaalla on työ, toisaalla väsy arjen kiireeseen. Toisaalla omat sosiaaliset tarpeet, toisaalla lapsen sosiaaliset tarpeet. Toisaalla palkka, toisaalla niukempi talous. Toisaalla tämä hetki, toisaalla tulevaisuus.

Ei kaikkea, mitä päätetään oman perheen tulevaisuuden kannalta, tarvitse erityisesti haluta. On asioita, joita tehdään enemmän järki- kuin haluperustein. Toki lapsen kanssa kotiin jäävän hoitajan tulee olla tehtävästään sen verran motivoitunut ja riittävillä voimanrippeillä varustettu, ettei vanhemman omat ongelmat nollaa kotihoidon muita etuja.

Meillä on kaiken ylläolevan ja monen, monen muunkin asian valossa järkeilty noin.

Nyt tarvitaan Milla Magian kristallipalloa, Pelle Pelottoman tulevaisuuden kurkistuskonetta tai jotakin muuta asiankuuluvaa vimpainta. Huomenna pitäisi osata esimiehelle kertoa, miten pitkäksi aikaa haluan jäädä kotiin lapsia hoitamaan.

Pöpöläistä odottaessani en osannut kuvitella jaksavani kotiarkea siinäkään mittakaavassa, kuin lopulta jaksoin. Olin vain vähää aikaisemmin aloittanut kiinnostavassa uudessa työpaikassa, josta lupailtiin vakituista työsopimusta tietyn ajan sisällä. Minulle oli tärkeää kiinnittää itseni työpaikallani. Samaan aikaan Miehelle oli tärkeää päästä hengähtämään 11 vuoden työputkesta. Meille sopi hyvin, että minä palasin töihin ja mies jäi lasta hoitamaan kotiin.

Mutta nyt ollaan toisissa kuopissa. Minulla on vakituinen työsopimus,  jonka suomin turvin voin jäädä kotiin pidemmäksikin aikaa. Pöpöläisen kanssa opin, miten pitkän tuntuinen mutta kalenterista katsoen lyhyt voi lapsen ensimmäinen vuosi olla.

Eihän minun periaatteessa tarvitsisi tässä vaiheessa ilmoittaa kuin jääväni äitiys- ja vanhempainvapaalle ja ilmoittaa hoitovapaasta sitten kuukautta-paria ennen, kuin työhön pitäisi palata. Toisaalta, koska itselläni on takana tusina pätkätyösuhdetta, ajattelen, että sijaista kohtaan olisi reilua osata sanoa jo nyt, minkä verran suunnilleen aion kotona olla. Saattaisihan myös olla, että tehtävääni saataisiin rekrytoitua  kerralla joku kokeneenpi, kun olisi tarjota pidempää määräaikaisuutta.

Mutta kun … pohdintaa vaikeuttavat noin tusina erilaista z-faktoria…

• Millaiseksi arki kahden pienen kanssa sitten muodostuu?
• Miten tulee pärjänneeksi kahden pienen lapsen kanssa? Miten hanskata kaksi kiehuvaa kattilaa yhtä aikaa?
• Miten jaksaa oman kodin kuvioita? En todellakaan ole edelleenkään pullantuoksuinen äiti, jolle riittävät oman kodin ruutuverhot arjen piristykseksi…
• Saattaapi hyvinkin olla, että tämä toinen lapsi tulee olemaan meille myös viimeinen, ja sitten kun sinne työelämään palaa, siellä saa seuraavat 30 vuotta hyvinkin viettää. Että ehtiihän siellä sitten polkata.
• Kestääkö talous? Asuntolainaa ei kai voi jättää iankaikkisesti lyhentämättä?
• Mies on opintovapaalla, eikä ole selvää, mistä työpaikka opintojen päättymisen jälkeen löytyy. Hänellä onneksi on kyllä ammatti, jolle varmasti löytyy kysyntää vaikka ajat menisivät miten tiukoiksi tahansa. Mutta eri asia on, löytyykö mielekkäitä työtehtäviä…
• Löytyisikö itselle mielekkäitä, kotielämän ohessa suoritettavia työtehtäviä, joista voisi vähän ansaita lisätienestiä kotihoidontuen päälle? (Enkä nyt tarkoita vaate- tai astiamyyntiä tai webbikaupan pitämistä….)
• Hoitovapaata voi pidentää yhden kerran, keskeyttäähän sitä ei saa kuin erityisen painavista syistä. Minun työssäni ei todennäköisesti ole mahdollista palata työpaikalle kesken hoitovapaan, ellei sijainen ole juuri sattunut irtisanoutumaan…
• Toiveena on, että pienintä ei tarvitsisi viedä hoitoon ennen 2,5 vuoden ikää.
• Ja voihan olla, että jahka pojat ovat jo vähän isompia, mieskin haluaa jäädä jo uudelleen kotiin lasten kanssa.

Kun nämä kaikki ainekset pannaan koneeseen ja kammesta käännetään, niin mitä ruutuun tulee?

• Hoitovapaata lokakuuhun 2011 saakka (pieninkin jo 1,5 vuotias). Silloin olisi vielä optio toisesta hoitovapaakaudesta käyttämättä.  Jos vaikka pidentäisi puolella vuodella, maaliskuun 2012 alkuun?  Ja jos sen jälkeen mieskin jäisi vielä puoleksi vuodeksi kotiin? Sitten oltaisiin saatu pienempi 2,5 -vuotiaaksi ja isompi jo 5,5 -vuotiaaksi.

Hurjaa.

Tuntuu kuin puhuisi toisesta maailmanajasta. Siitä, kun ydinvoimasta on jo luovuttu ja maailmanrauha on arkipäivää.

Toisaalta, kun tarkemmin ajattelee – työpaikalla ei varmaan monikaan asia ehdi tuossa ajassa liikahtaa kuin nytkäyksen verran eteenpäin.

Räntäsateesta ja aamuhämärästä huolimatta on mukava olla taas kotiarjessa. Tajuan vasta nyt, millaista jännitystä olin kantanut työmatkan tekemisestä tässä vaiheessa raskautta.  Nyt kun saan soljua takaisin turvallisen harmaaseen arkeen, huomaan että ensimmäistä kertaa pitkään aikaan voin helliä mielessäni ajatusta tulevasta perheenlisästä…

Juniorin tulo  konkretisoituu myös mahan kasvuna: kasvavaa kumpuani ei voi enää pitää kesän grilliruokien tuomana turvotuksena. Vatsa on kasvanut niin, että jouduin jo siirtymään äitiysvaatteisiin.  Tavallisesti stressaan vaatteista, enkä tahdo löytää kaupasta mitään päällepantavaa vaan koen näyttäväni nyt niin muodikkaissa tunikamaisissa koltuissa entistäkin pyöreämmälle ja jopa raskaana olevalle, vaikka en sitä olisikaan. Juuri näinä aikoina moista virhepäätelmää ei tarvitse pelätä: esittelen vatsaani aika ylpeänä.

Tulokkaan liikkeet tuntuvat selvästi jo masun päällekin.  Pöpöläinen ymmärtää, että vauva kasvaa hyvin, hyvin hitaasti. Eräänä aamuna vetäessäni sukkahousuja jalkaan Pöpöläinen tutkaili kummallisen litteää masuani huolestuneesti ja kyseli, missä vauva on. Siellähän se, ehkä vähän jossakin piilossa juuri nyt.

Viime viikolla kävimme rakenneultrassa, ja saimme kuulla vain hyviä uutisia, tai kuten kätilö totesi: En minä tästä mitään vikaa löydä.

Ainoa ylläripylläri oli, että Hilla on sitten sekä kätilön että Miehen silmin selvästi poika. Työnimeksi vaihtunee siis Hillo.

(No, ehkä se toppavaatteiden pukeminen käärmeeksi heittäytyvälle 2,5 -vuotiaalle ei ole sitä arjen parhautta eikä aina herätä kaikkein herttaisempia tunteita… Tänä aamuna äidin äänijänteet alkoivat jo tavoitella pahinta mahdollista tasoa ja Pöpöläinen totesi: En halua kuulla tuota ääntä. Siitäpä olikin hyvä sauma aloittaa keskustelu aiheesta Miten Vaatteet Voisivat Mennä Päälle Ilman, Että Äidin Tarvitsee Kiukustua.)

Oltiinpa naapurintytön 3-vee synttäreillä. Kun viisi samanikäistä reikäpäätä pääsee sokerihumalaan, meno on karmeaa.  Lyhyen ajan sisällä tapahtui seuraavaa:

-synttärisankari jäi jumiin leikkimökin yläkertaan, ei päässyt yksin tikasportaita alas eikä saanut leikkimökin ovea sisältä päin auki

- koko synttäriseurue (lapset siis) lukitsivat itsensä leikkimökkiin, eivätkä saaneet leikkimökin ovea sisältä päin auki (miksi hitossa siinä ovessa ei ole kahvaa!)

- pienin vieras tavattiin lukitsemasta itseään työkaluvarastoon. Oli jo vetämässä ovea perässään kiinni mairea hymy kasvoillaan. Sielläpä olisi hetken päästä ollut varmassa tallessa mattoveitsen, ruuvien, naulojen ja monen muun mielenkiintoisen tavaran kanssa.

- pihaportin havaittiin olevan sepposen selällään ja yhden vilkkaimmista lapsista kadoksissa. Säntäilyn, joukkojen liikekannallepanon ja huutelun jälkeen kadonnut löydettiin syömästä raffeleita tarjoilupöydän äärestä. Epäselväksi jäi, oliko kadonnut ollut hetkeäkään kadoksissa vai oliko jo ehtinyt juosta talon ympäri takapihalle.

- kaksi vieraista innostuivat kiskomaan samaa lahjanarua. Narunveto sai myös uuden käänteen, kun toinen vieraista kietoi lahjanarun kaulansa ympärille ja toinen veti siitä täysillä.

- loppujuhlista pari vierasta kaivoi pihan periltä vanhoja listanpätkiä, joilla alettiin hutkia toisia. Ai, silmään sattui, juoksi Pöpöläinen kertomaan. Piilotin listanpätkät.

Ja nämä olivat vain niitä yksityiskohtia, joihin itse ehdin/jouduin puuttumaan.

Vielä loppuillastakin, jo kun olimme olleet hyvän aikaa kotona, Pöpöläisellä oli aivan selvästi vaikeuksia rauhoittua. Iltakylvyssä mukula liukastui kahdesti ammeenpohjalle veden alle, tavalla, josta hän ei olisi yksin päässyt ylös. Säikähdimme molemmat aika tavalla. Nukkumaan mennessä minunkin sydämeni hakkasi vielä tuhatta ja sataa.

Koko päivästä jäi kummallinen olo. Muut vanhemmat olivat lähes rauhallisia, porisivat grilliantimien äärellä ja minä tein kolmen metrin pikajuoksupyrähdyksiä milloin tuohon ja milloin tähän suuntaan.  Katseellani skannasin vaaran paikkoja ja yritin puuttua asioihin heti kun ne kärjistyivät.

Muut varmaan pitivät minua hermoheikkona vanhempana, joka ei luota omaan eikä muiden kakaroihin.

No en tasan luotakaan.