Hoitoa

Pari kirjoitusta sitten Mari-Johanna kysyy kommettilootassa:

Miksi on ikävää viedä lapsi päiväkotiin alle 2,5 vuotiaana? Jos siis ei perustu siihen, että itse haluaa olla kotona, mihin tämä ei käsittääkseni teillä perustu (ainakaan täysin). Haluan vaan taas kerran kyseenalaistaan suomalaista ajattelutapaa & kotonahoitamisen myyttiä, että lapsen pitäisi olla kotona 3vuotiaaksi asti.

Okei, vedetään henkeä sisään ja vastataan. Ennen kuin poistat varmistimen pyssystäsi, muistutan, että on erilaisia perhetilanteita ja -kokoonpanoja, taloustilanteita ja tulevaisuuden ennusteita, jaksamistasoja ja mielenterveyden tiloja ja NIINPÄ kaikki on suhteellista ja jokainen perhe tekee itse omat johtopäätöksensä jne…

Ja  vastaan tähän nyt siltä kannalta, mitä MEIDÄN perheessämme on ajateltu lapsen kehittymisen, kasvun, vanhempien ja lasten  jaksamisen, perheen talouden ja työtilanteen yms. kannalta.

- Uskomme kiintymyssuhdeteoreetikoihin, jotka sanovat että alle kaksivuotiaana lapsi elää sitä kiintymyssuhteen muodostamisen kannalta tärkeää aikaa ja hänelle on silloin hyväksi että häntä hoitavat hänelle tutut, läheiset, turvallisina koetut ja pysyvät henkilöt.

Päiväkotihoito ei pysty ainakaan pääkaupunkiseudulla tarjoamaan pientä ryhmää ja pysyviä hoitajia, koska täällä työntekijöiden vaihtuvuus on suurta ja sijaiset päivittäistä seuraa. Olemme molemmat työskennelleet päiväkodissa – Mies 11 vuotta ja tämä on tilanne havaintojemme mukaan.

Onpa jossakin tutkittu, että alle 3-vuotias pystyy rakentamaan kiintymyssuhteiden opettelun kannalta merkittävän suhteen vain kolmeen aikuiseen yhtä aikaa. Jos kaksi näistä suhteista on vanhempiin, niin…ehkä sitten perhepäivähoito olisi alle 3-vuotiaalle se paras päivähoitomalli kotihoidon lisäksi.

- Alle kolmivuotias on vasta sosiaalistumassa, opettelee elämän arjen sääntöjä ja siksi on hyvä, että hän saa niitä opetella mahdollisimman pienessä hoitoryhmässä, tuttujen ja pysyvien lasten ja hoitajien kanssa.

Monesti päiväkodissa esimerkiksi ei ehditä puuttumaan lasten välisiin kinasteluihin ja arjessa on tavallista, että vahvempi jyrää pienempäänsä. Joukko tuttuja lapsia aloitti elokuussa päivähoidon. Nyt näissä perheissä on huomattu, että lapsi on syksyn aikana oppinut myös kiroilemaan, lyömään, tönimään, nappaamaan leluja muilta… ja nyt perheissä käydään keskusteluja päiväkodin hoitajien kanssa, jotta hoitajat yrittäisivät parhaansa mukaan kitkeä näitä taitoja pois. Vanhemmat tekevät vastaavaa kasvatustyötä sitten omalta osaltaan kotona, mutta tehtävä on toivoton, jos lapsi saa 8-10 tuntia hereilläoloajastaan yhdensuuntaista mallia ja vain 4 tuntia toisenlaista.

- Meillä ainakin lapsi oppi vasta kahden -  kahden ja puolen vuoden iässä ilmaisemaan itseään sen verran hyvin, että luotan hänen pystyvän selittämään ajatuksiaan, tarpeitaan ja tunteitaan myös muille kuin meille vanhemmille. Tuntuisi yksinkertaisesti pahalle viedä oma lapsi hoitoon isoon lapsiryhmään silloin, kun hän ei pysty vielä ilmaisemaan itseään ja kysymyksiään.

- Päiväkodissa tiukka arkirytmi, jota täytyy niin suurella porukalla toki noudattaa,  ovat tekijöitä jotka voivat stressata lasta. Kotihoidossa/perhepäivähoidossa on mahdollista joustaa esim. lapsen vireystilojen mukaan. Esim. kun lapsi on yöllä nukkunut huonosti, nähnyt painajaisia tms. hänen väsymyksensä voi ottaa päiväohjelmaa paremmin suunnitellessa huomioon.  Sama tilanne esim. kun lapsi on toipumassa flunssasta, ikävöi vanhempiaan, on alakuloinen muuten vaan….

- Kun molemmat vanhemmat ovat haastavassa työssä ja päivähoitopaikka ei jousta aukioloajoissa, arki on yhtä kellokalleilua. Nyt työssä ollessani näen lastani noin 3 tuntia arki-iltoisin ja tunnin verran aamuisin. Niistä neljästä tunnista ainakin kaksi on sitä ankeinta syö nyt – kiire jo on – pue – pitää olla jo menossa – syö nyt – pesulle – nyt nukkumaan – pää takaisin tyynyyn -kiristelyä.  Arkeen ei mahdu montaa leppoista yhdessä olon hetkeä.  Meillä ainakin lapsi monesti toivoo: Äiti, älä lähde minnekään. Jäädään kotiin. Ollaan yhdessä kotona.

- Infektioiden määrä päiväkotilapsilla: alle 3-vuotias vielä rakentaa vastustuskykyään ja päiväkotien suuret lapsiryhmät altistavat lukuisille infektioille. Meillä lapsi oli 2 vuoden ikään  erityisen altis kehittämään jokaisesta nuhasta korvakierteen, ennen kuin korvien putkitus ja kitarisaleikkaus  sitten paransivat tilanteen eikä jokainen flunssa johda enää jälkitauteihin.

Lisäksi haluaisin vielä sanoa jotakin siitä, että  vanhemman tulee jotenkin erityisesti haluta olla kotona. Elämässä on paljon asioita, jotka vetävät yhtä aikaa eri suuntiin. Toisaalla on työ, toisaalla väsy arjen kiireeseen. Toisaalla omat sosiaaliset tarpeet, toisaalla lapsen sosiaaliset tarpeet. Toisaalla palkka, toisaalla niukempi talous. Toisaalla tämä hetki, toisaalla tulevaisuus.

Ei kaikkea, mitä päätetään oman perheen tulevaisuuden kannalta, tarvitse erityisesti haluta. On asioita, joita tehdään enemmän järki- kuin haluperustein. Toki lapsen kanssa kotiin jäävän hoitajan tulee olla tehtävästään sen verran motivoitunut ja riittävillä voimanrippeillä varustettu, ettei vanhemman omat ongelmat nollaa kotihoidon muita etuja.

Meillä on kaiken ylläolevan ja monen, monen muunkin asian valossa järkeilty noin.

Vapaita pohdintoja

Nyt tarvitaan Milla Magian kristallipalloa, Pelle Pelottoman tulevaisuuden kurkistuskonetta tai jotakin muuta asiankuuluvaa vimpainta. Huomenna pitäisi osata esimiehelle kertoa, miten pitkäksi aikaa haluan jäädä kotiin lapsia hoitamaan.

Pöpöläistä odottaessani en osannut kuvitella jaksavani kotiarkea siinäkään mittakaavassa, kuin lopulta jaksoin. Olin vain vähää aikaisemmin aloittanut kiinnostavassa uudessa työpaikassa, josta lupailtiin vakituista työsopimusta tietyn ajan sisällä. Minulle oli tärkeää kiinnittää itseni työpaikallani. Samaan aikaan Miehelle oli tärkeää päästä hengähtämään 11 vuoden työputkesta. Meille sopi hyvin, että minä palasin töihin ja mies jäi lasta hoitamaan kotiin.

Mutta nyt ollaan toisissa kuopissa. Minulla on vakituinen työsopimus,  jonka suomin turvin voin jäädä kotiin pidemmäksikin aikaa. Pöpöläisen kanssa opin, miten pitkän tuntuinen mutta kalenterista katsoen lyhyt voi lapsen ensimmäinen vuosi olla.

Eihän minun periaatteessa tarvitsisi tässä vaiheessa ilmoittaa kuin jääväni äitiys- ja vanhempainvapaalle ja ilmoittaa hoitovapaasta sitten kuukautta-paria ennen, kuin työhön pitäisi palata. Toisaalta, koska itselläni on takana tusina pätkätyösuhdetta, ajattelen, että sijaista kohtaan olisi reilua osata sanoa jo nyt, minkä verran suunnilleen aion kotona olla. Saattaisihan myös olla, että tehtävääni saataisiin rekrytoitua  kerralla joku kokeneenpi, kun olisi tarjota pidempää määräaikaisuutta.

Mutta kun … pohdintaa vaikeuttavat noin tusina erilaista z-faktoria…

• Millaiseksi arki kahden pienen kanssa sitten muodostuu?
• Miten tulee pärjänneeksi kahden pienen lapsen kanssa? Miten hanskata kaksi kiehuvaa kattilaa yhtä aikaa?
• Miten jaksaa oman kodin kuvioita? En todellakaan ole edelleenkään pullantuoksuinen äiti, jolle riittävät oman kodin ruutuverhot arjen piristykseksi…
• Saattaapi hyvinkin olla, että tämä toinen lapsi tulee olemaan meille myös viimeinen, ja sitten kun sinne työelämään palaa, siellä saa seuraavat 30 vuotta hyvinkin viettää. Että ehtiihän siellä sitten polkata.
• Kestääkö talous? Asuntolainaa ei kai voi jättää iankaikkisesti lyhentämättä?
• Mies on opintovapaalla, eikä ole selvää, mistä työpaikka opintojen päättymisen jälkeen löytyy. Hänellä onneksi on kyllä ammatti, jolle varmasti löytyy kysyntää vaikka ajat menisivät miten tiukoiksi tahansa. Mutta eri asia on, löytyykö mielekkäitä työtehtäviä…
• Löytyisikö itselle mielekkäitä, kotielämän ohessa suoritettavia työtehtäviä, joista voisi vähän ansaita lisätienestiä kotihoidontuen päälle? (Enkä nyt tarkoita vaate- tai astiamyyntiä tai webbikaupan pitämistä….)
• Hoitovapaata voi pidentää yhden kerran, keskeyttäähän sitä ei saa kuin erityisen painavista syistä. Minun työssäni ei todennäköisesti ole mahdollista palata työpaikalle kesken hoitovapaan, ellei sijainen ole juuri sattunut irtisanoutumaan…
• Toiveena on, että pienintä ei tarvitsisi viedä hoitoon ennen 2,5 vuoden ikää.
• Ja voihan olla, että jahka pojat ovat jo vähän isompia, mieskin haluaa jäädä jo uudelleen kotiin lasten kanssa.

Kun nämä kaikki ainekset pannaan koneeseen ja kammesta käännetään, niin mitä ruutuun tulee?

• Hoitovapaata lokakuuhun 2011 saakka (pieninkin jo 1,5 vuotias). Silloin olisi vielä optio toisesta hoitovapaakaudesta käyttämättä.  Jos vaikka pidentäisi puolella vuodella, maaliskuun 2012 alkuun?  Ja jos sen jälkeen mieskin jäisi vielä puoleksi vuodeksi kotiin? Sitten oltaisiin saatu pienempi 2,5 -vuotiaaksi ja isompi jo 5,5 -vuotiaaksi.

Hurjaa.

Tuntuu kuin puhuisi toisesta maailmanajasta. Siitä, kun ydinvoimasta on jo luovuttu ja maailmanrauha on arkipäivää.

Toisaalta, kun tarkemmin ajattelee – työpaikalla ei varmaan monikaan asia ehdi tuossa ajassa liikahtaa kuin nytkäyksen verran eteenpäin.

Helmenharmaata arkea

Räntäsateesta ja aamuhämärästä huolimatta on mukava olla taas kotiarjessa. Tajuan vasta nyt, millaista jännitystä olin kantanut työmatkan tekemisestä tässä vaiheessa raskautta.  Nyt kun saan soljua takaisin turvallisen harmaaseen arkeen, huomaan että ensimmäistä kertaa pitkään aikaan voin helliä mielessäni ajatusta tulevasta perheenlisästä…

Juniorin tulo  konkretisoituu myös mahan kasvuna: kasvavaa kumpuani ei voi enää pitää kesän grilliruokien tuomana turvotuksena. Vatsa on kasvanut niin, että jouduin jo siirtymään äitiysvaatteisiin.  Tavallisesti stressaan vaatteista, enkä tahdo löytää kaupasta mitään päällepantavaa vaan koen näyttäväni nyt niin muodikkaissa tunikamaisissa koltuissa entistäkin pyöreämmälle ja jopa raskaana olevalle, vaikka en sitä olisikaan. Juuri näinä aikoina moista virhepäätelmää ei tarvitse pelätä: esittelen vatsaani aika ylpeänä.

Tulokkaan liikkeet tuntuvat selvästi jo masun päällekin.  Pöpöläinen ymmärtää, että vauva kasvaa hyvin, hyvin hitaasti. Eräänä aamuna vetäessäni sukkahousuja jalkaan Pöpöläinen tutkaili kummallisen litteää masuani huolestuneesti ja kyseli, missä vauva on. Siellähän se, ehkä vähän jossakin piilossa juuri nyt.

Viime viikolla kävimme rakenneultrassa, ja saimme kuulla vain hyviä uutisia, tai kuten kätilö totesi: En minä tästä mitään vikaa löydä.

Ainoa ylläripylläri oli, että Hilla on sitten sekä kätilön että Miehen silmin selvästi poika. Työnimeksi vaihtunee siis Hillo.

(No, ehkä se toppavaatteiden pukeminen käärmeeksi heittäytyvälle 2,5 -vuotiaalle ei ole sitä arjen parhautta eikä aina herätä kaikkein herttaisempia tunteita… Tänä aamuna äidin äänijänteet alkoivat jo tavoitella pahinta mahdollista tasoa ja Pöpöläinen totesi: En halua kuulla tuota ääntä. Siitäpä olikin hyvä sauma aloittaa keskustelu aiheesta Miten Vaatteet Voisivat Mennä Päälle Ilman, Että Äidin Tarvitsee Kiukustua.)

Hillittömät bileet

Oltiinpa naapurintytön 3-vee synttäreillä. Kun viisi samanikäistä reikäpäätä pääsee sokerihumalaan, meno on karmeaa.  Lyhyen ajan sisällä tapahtui seuraavaa:

-synttärisankari jäi jumiin leikkimökin yläkertaan, ei päässyt yksin tikasportaita alas eikä saanut leikkimökin ovea sisältä päin auki

- koko synttäriseurue (lapset siis) lukitsivat itsensä leikkimökkiin, eivätkä saaneet leikkimökin ovea sisältä päin auki (miksi hitossa siinä ovessa ei ole kahvaa!)

- pienin vieras tavattiin lukitsemasta itseään työkaluvarastoon. Oli jo vetämässä ovea perässään kiinni mairea hymy kasvoillaan. Sielläpä olisi hetken päästä ollut varmassa tallessa mattoveitsen, ruuvien, naulojen ja monen muun mielenkiintoisen tavaran kanssa.

- pihaportin havaittiin olevan sepposen selällään ja yhden vilkkaimmista lapsista kadoksissa. Säntäilyn, joukkojen liikekannallepanon ja huutelun jälkeen kadonnut löydettiin syömästä raffeleita tarjoilupöydän äärestä. Epäselväksi jäi, oliko kadonnut ollut hetkeäkään kadoksissa vai oliko jo ehtinyt juosta talon ympäri takapihalle.

- kaksi vieraista innostuivat kiskomaan samaa lahjanarua. Narunveto sai myös uuden käänteen, kun toinen vieraista kietoi lahjanarun kaulansa ympärille ja toinen veti siitä täysillä.

- loppujuhlista pari vierasta kaivoi pihan periltä vanhoja listanpätkiä, joilla alettiin hutkia toisia. Ai, silmään sattui, juoksi Pöpöläinen kertomaan. Piilotin listanpätkät.

Ja nämä olivat vain niitä yksityiskohtia, joihin itse ehdin/jouduin puuttumaan.

Vielä loppuillastakin, jo kun olimme olleet hyvän aikaa kotona, Pöpöläisellä oli aivan selvästi vaikeuksia rauhoittua. Iltakylvyssä mukula liukastui kahdesti ammeenpohjalle veden alle, tavalla, josta hän ei olisi yksin päässyt ylös. Säikähdimme molemmat aika tavalla. Nukkumaan mennessä minunkin sydämeni hakkasi vielä tuhatta ja sataa.

Koko päivästä jäi kummallinen olo. Muut vanhemmat olivat lähes rauhallisia, porisivat grilliantimien äärellä ja minä tein kolmen metrin pikajuoksupyrähdyksiä milloin tuohon ja milloin tähän suuntaan.  Katseellani skannasin vaaran paikkoja ja yritin puuttua asioihin heti kun ne kärjistyivät.

Muut varmaan pitivät minua hermoheikkona vanhempana, joka ei luota omaan eikä muiden kakaroihin.

No en tasan luotakaan.

Lisää Voimaa

Aina välillä tartun johonkin äiti-ihmisille suunnattuun elämäntaito-oppaaseen.

Viimeisimmäksi lainasin kirjastosta Äidin voimakirjan ( Mervi Juusola). Tarve voimakirjalle on ilmeinen, mutta HAH, teoksen sai vain PIKALAINAAN seitsemäksi päiväksi. Säälittävää. Olikohan kirjastossa ajateltu, että jos joku tarvitsee voimakirjaa, hän kyllä epätoivoisuuksissaan lukee sen seitsemässä päivässä? Totuus on kyllä, että henkilö, joka sitä voimakirjaa tarvitsee, elää sellaista arjen hullunmyllyä, jossa kirjaa luetaan vain kymmenen minuuttia kerrallaan joko ennen seuraavaa äiti!-huutoa, nukahtamista tai kotipyskille saapumista. Niinpä kirja on seilannut työkassissani jo viikon yli pikalainan päättymisajan ja kaupunginkirjaston sakkokassa saa mukavasti tästä lisää tuloja.

Voimakirjaa käsiteltiin tämän päivän Hesarissa aika kovasti kritisoiden ja olen kyllä toimittajan kanssa monesta asiasta samaa mieltä. Teemat ovat kyllä hyviä, mutta niissä on menty niin syvälle, että kirjasta on tullut kovin tietokirjamainen. Teos kävisi sosiaalipsykologian oppikirjasta, eikä oikein sovellu niin pienissä paloissa nautittavaksi, mitä lukijakunnan elämäntilanne antaa myöten.

Viime keväänä tartuin divarissa kirjaan, jonka kiva nimi ja kansi sai minut kiinnostumaan sen sisällöstä: Äitiyden roolimekossa (Mia Ylitalo). Aluksi kirja näytti täydelliselle: napakoita lainauksia äideiltä, houkuttelevia teemoja – mutta suureksi puutteeksi jäi, että aiheita oli käsitelty vain sellaisten äitien kanssa, joilla oli yksi aika nuori lapsi. Jäin kaipaamaan näkökulmia myös niiltä äideiltä, joilla olisi ollut jaettavaa pidemmästä aika- ja kokemusperspektiivistä.

Mutta helmenä pohjalla on ensimmäiseksi lukemani kirja, jota muistelen kaiholla. Jo odotusaikana luin  Eve Mantun kirjan Musta tulee perhe! Ja täytyy sanoa, että parhaasta aloitin, eipä ole ollut sen voittanutta. Kirja oli tosin suunnattu totaaliyhäreille, siis lastaan yksin odottaville – mutta meni ihan täydestä minullekin. Huomasin muuten, että eräässä kirjakaupassa ko. kirjaa mainostettiin yhä tässä tänä kesänä Henkilökunta suosittelee -leimalla.

Nimityksiä

Joskus muinoin, siis ainakin kolme vuotta sitten, juttelimme Miehen kanssa siitä, että emme halua luisua puhuttelemaan toisiamme “äiti-” ja “isä” -nimillä.  Olisimme aina etunimiväleissä tai jopa hellittelynimiväleissä.

Vieläpä ajattelin, että “isä” olisi sentään parempi kuin “isi”, joka kuulostaa ällöttävän epämiehekkäälle.

Kuinkas sitten kävikään? Tätä nykyä huhuilemme toisiamme melkein aina Äiti! ja Isi!. Joskus harvoin etunimillä. Eipä enää koskaan lempinimillä.

Kehitys on huipentunut siihen, että jopa Pöpöläisen tätikin kutsuu minua Äidiksi.

Taakka pienillä hartioilla

Oksennuksen makuisen kesäloman jälkeen tämä toinen odotus on edennyt lähes itsestään ja liikoja ajattelematta. Olemme tulleet asteittain kaapista: äitini ja sisareni tietävät, miehen sisko myös. Tänä viikonloppuna tapaamme miehen vanhempia, sitten asia on puitu lähes kaikilla foorumeilla. Mitään suuria yllätyskiljahduksia ei ole keneltäkään kuulunut. Lisääntyminen tässä iässä ja ensimmäisen lapsen ollessa tämän ikäinen on useimpien mielestä… luonnollista.

Joskus iltaisin katson nukkuvaa Pöpöläistä ja mietin, mitä me oikein olemme tehneet hänelle. Raukka joutuu luopumaan ainutlaatuisesta asemastaan ja sietämään jatkossa sitä, että päivä paistaa niin isoille kuin pienille lapsillekin. Mutta sitten muistan, että juuri siksihän tälle toiselle kierrokselle lähdettiin.

Tänään tajusin, että kolmen vuoden takaiseen verrattuna olen tainnut solahtaa äitigenreen melko tyystin. Työpaikan aamukahveilla meitä oli siinä neljä samanikäistä naista juttelemassa lasten päivähoitoratkaisuista. Eipä olisi muutama vuosi sitten ollut tähän mitään sanomista. Nyt oli.

Pöpöläinen on tänään toista päivää perhepäivähoidossa. Miehen jatko-opinnot ovat edenneet siihen vaiheeseen, että työskentelyrauhaa tarvitaan myös päiväsaikaan. Saimme Pöpöläiselle hoitopaikan läheiseltä yksityiseltä perhepäivähoitajalta. Vielä en osaa sanoa, millaiseksi kokemukseksi tämä osoittautuu. Mielessä risteilevät toiveet ja pelot: haaveissani lapsi  vihdoinkin oppii kaikkia niitä asioita,  joiden opettamiseen kotona minun kärsivällisyyteni ei tunnu riittävän.

Mutta suru puserossa katson pientä poikaa, joka vetää hoitorepun harteilleen ja lähtee aamulla “tädin luo leikkimään”. Tästä se alkaa, putkien putki.  Pian ollaan tilanteessa, jota Pöpöläinen jo kuvasi sanoen:

Kello sanoo tik-tak ja sitten mennään nukkumaan ja herätään ja mennään töihin  ja sitten kello sanoo tik-tak ja mennään nukkumaan ja herätään ja mennään töihin.

Yritän muistuttaa itselleni, ettei tämä ole vielä lapsuuden loppu. Mutta siltä se silti jotenkin ehkä vähän melkein kuitenkin lähes tuntuu.

Rakas kiusankappale

Pöpöläinen osoittaa yhä lisääntyviä uhman merkkejä. Päivällä poissaollessani Miehen ja  lapsen yhteiselo sujuu kuulemma paremmin. Mutta illalla kotiintultuani fiilis on toisenlainen. Kaikenlainen yhteistekeminen vaatii motivointia, suostuttelua, kiristystä, uhkailua. Mitään ei tapahdu, ellei sano kolmeen kertaan, paina vähintään paria nappulaa, vilauta porkkanaa ja uhkaa  jollakin epämukavalla.

Olen alkanut muuttua itselleni vieraaksi ihmiseksi. Pian minusta tulee nalkuttava ämmä, joka toistaa kaiken sanomisensa varmuuden vuoksi neljään kertaan ja jonka joka toinen lause päättyy huutomerkkiin ja joka toinen alkaa: “Jos et nyt…..”

Eilen lapsen nukahdettua Mies sanoi: Pitää vain nyt muistaa että Pöpöläinen on uhmassaankin niin pieni ja hauras.

Katsoin nukkuvaa lasta. Sama kiusankappale, joka ilkikurinen hymy huulillaan hetki sitten teki juuri sitä mistä häntä on kielletty joka päivä monta kertaa, nukkui nyt niin viatonta unta.

Kyynel tuli silmään.

Uhkailua, kiristystä, lahjontaa…

…ja mitä niitä muita jalostavia kasvatuskeinoja olikaan?

Pöpöläisen kaverin äidin kanssa oli sovittu että he tulisivat  tänään  aamulla meille leikkimään. Kun kaveri äitinsä kanssa saapui, kaverilla oli suu mutrulla ja kränämieli päällimmäisenä. Äiti sanoo napakasti: “jos tuo valitus ei tuosta lopu, me lähdetään takaisin kotiin.”

En voinut olla naurahtamatta. Johan jo puoli minuuttia ehtivät vieraat eteisessä olla…

Kerroin, että meilläkin saatiin aamupuuron syöntiin vauhtia vasta, kun Pöpöläiselle kerrottiin, että “jos ei syö puuroa, ei jaksa leikkiä kaverin kanssa. Äidin täytyy kai sitten soittaa kaverin kotiin ja kertoa, ettei meille kannata tullakaan.”

Kaverin kotona oli käyty aivan vastaanvanlainen keskustelu.

* * *

Yhden päivän aikana Pöpöläiselle ehtii kertoa jo monta syy-seuraus -suhdetta. Osassa keskusteluja riittää pelkkä motivointi, osassa on jo otettava tiukempi asenne.

• Menepäs nyt potalle, niin sitten päästään lähtemään. (Toimii satunnaisesti)
• Jos et nyt mene potalle, sitten äiti ei voi ottaa sinua syliin koska äiti ei halua että pissa tulee äidin syliin. (Toimii harvoin)
• Äiti laskee nyt kolmeen, ja sitten sinä juokset tänne. (Toimii melko usein)
• Hampaat harjataan joka ilta.  Sinä tiedät sen. Joko annat harjata ne nätisti tai sitten äiti harjaa ne vaikka rimpuilisit vastaan. Sitten se saattaa sattua. (Ei toimi, vaan aiheuttaa vain riehuntaa)
• Jos nyt pestään reippaasti hampaat, ehditään vielä leikkiä hetki ennen kuin mennään nukkumaan. (Toimii melko usein).
• Jos et läjää leluja laatikoihin, äiti laittaa ne pois eikä niillä huomenna leikitä (Ei aiheuta toivottua reaktiota).
• Tulepas nyt läjäämään äidin kanssa (Toimii edellistä paremmin).

Välillä moinen jatkuva motivointi hyvällä tai pahalla ottaa jo kaaliin. Olisi kiva jos asiat vain juontuisivat ilman tuon tuosta puhkeavaa tahtojen taistelua. Tosin ihan pikaista parannusta asiaan on turha odottaa: Kaveri kertoi olleensa jokin aika sitten liikkeellä 2-vuotiaan lapsensa ja tämän 11-vuotiaan, esimurrosikäisen serkun kanssa, ja huomannut että ikäerosta huolimatta molemmat olivat yhtä vastahankaisia, kun sille päälle sattuivat. Pienempi oli vielä onnistunut oppimaan monta uutta temppua isommalta esimerkiltään.

Ehkä joskus 14 vuoden päästä sitten…

Erään raivokohtauksen anatomia

Se alkoi kai jo eilen.

Nukuttaminen vei ennätykselliset  tunti neljäviis. Aina kun Pöpöläinen alkoi laulamaan ja kolistelemaan sängyssään, lähdin pois huoneesta. Hetken päästä siellä itkettiin hysteerisenä: äiti tuu takaisin, äiti ota syliin. Tulin ja istuin sängyn viereen, otin kädestä ja sanoin: olen tässä niin kauan kuin nukahdat, jos olet nätisti… Mutta jos rupeat leikkimään, lähden pois.

Tämän toistuttua 25 kertaa lapsi huusi itsensä tokkuraan ja hiljeni, jolloin lopulta pystyin pitämään häntä kädestä niin kauan, että hän nukahti.

Tänään kävimme kyläreissulla. Valitettavasti me aikuiset emme tulleet seuranneeksi ajankulua tarpeeksi tarkkaan ja jouduimme ampaisemaan kyläpaikasta lyhyellä varoitusajalla huomattuamme autolle varatun korjausajan olevan jo ovella. Pöpöläinen joutui jättämään mukavat leikit kesken ja kiljui koko kotimatkan.  Pudotettuaan meidät pihamaalle Mies kaasutti tiehensä kohti autokorjaamoa. Minä jäin kotiin kiljuvan lapsen kanssa, joka osoitteli ja huuteli tienmutkaan katoavan auton perään.

Koska kello oli jo kaksitoista, ryhdyin nopeasti ruoanlaittoon. Lapsiparka jatkoi kitisemistä – diagnosoin syyksi nälän. Istutin vekaran videoiden ääreen ja aloin kokata 15 minuutin spesiaaliani. Mutta ei, tuolilta kuuluu huuto: äiti tänne. Yritän kertoa, että äiti ei voi tulla nyt leikkimään, koska jonkun pitää laittaa ruokaa ja meillä molemmilla on jo kova nälkä. Kun saan ruoan hautumaan, tulen lapsen viereen sohvalle. Lapsi komentaa: Äiti pois! Alkaa töniminen. Otan lapsen tiukasti syliin ja hetken meillä on hyvä olla. Kun nousen lähteäkseni keittiöön sekoittamaan ruokaa, alkaa itkeminen. Otan lapsen kainaloon ja heilun hellan ääressä, samalla selitän mitä teen. Lapsi raivoaa ja itkee.

Ruoka valmistuu. Äitin syliin!, kuuluu huuto. Menemme pöydän ääreen, eikä Pöpöläinen suostu istumaan omalle paikalleen. Otan hänet syliin, mutta lapsi ei suostu aukaisemaan suutaan yhdellekään lusikalle. Syön omaa ruokaani hotkien. Tyrkytän ruokaa lapselle, joka normaalisti söisi sitä itse hyvällä menestyksellä.  Uhkailen:  Jos haluat mennä päiväunien jälkeen rannalle, nyt pitää syödä kunnolla. Jos nyt ei syödä, päiväunien jälkeen ei mennä rannalle.

Ei menestystä. Yritän laittaa ruokaa suuhun väkisten. Lapsi sylkee sen ulos. Kihisen kiukkua ja torun lasta. Kirisitän lisää: Haluatko mennä rannalle? Siispä nyt syödään. Suu auki!

Ei mitään apua. Sanon lapselle, että nyt meidän pitää soittaa Isälle ettei me ollakaan menossa minnekään rannalle. Kuin taikaiskusta, mies sattuu soittamaan ja kannustaa vielä lasta syömään. Pöpöläisen ilmeistä näen, että tämä on peli, jota hän pelaa jännittyneenä mutta tyytyväisenä. Minulta Mies kysyy, että miten voisin pärjätä kahden kanssa, kun yhdenkin kanssa olen jo niin hermona.

Luovutan. Menemme potalle, lapsi pissaa ja yritän pukea hänelle päiväunien ajaksi vaippaa.  Lapsi kiemurstelee. Kihisen kiukusta ja motkotan, “sinustahan on tullut varsinainen vauva kun pitää syöttää, et syö ja nyt vielä tapellaan kun laitetaan vaippaa”. Pöpöläinen potkii vaipan pois. Menemme yläkertaan sängylle. Laitan vaipan lapselle, joka itkee: mennään ulos, mennään alas.

Pidän häntä väkisin kainalossani. Lapsi huutaa: äidin syliin. Kerron, että hän on jo sylissäni. Lapsi huutaa: äiti pois!

Alan laulamaan Oravan pesää. Samalla ajattelen tätä blogikirjoitustani.

Kun laulu loppuu, Pöpöläinen on nukahtanut.