Kuulumisia

Nämä työkuukaudet ovat monesti pohdituttaneet kuulumisen problematiikallaan. Minne kuuluun ja milloin? Mitä pitää ja saa ajatella ja milloin?

Viime aikoina työpaikalla on ollut kireä ilmapiiri. Yksi sun toinenkin on väsymässä hommiensa alle ja sanansäilät sivaltelevat. Noin yleisellä tasolla tykkään työstäni, siis siitä hommasta, jota teen, mutta juuri nyt ei huvittaisi tehdä sitä tuossa porukassa. Jokainen pomon suustaan päästämä sammakko saa minut tajuamaan, että tämä täällä on vain työtä, jolle ei kannata koko hereilläoloaikansa ajatuksia tuhlata. Ja että koti on se paikka, jonne minä oikeasti kuulun: siellä ovat ne, jotka ovat minulle oikeasti tärkeitä, ja joille minäkin olen aidosti korvaamaton. Se on minun oikea viitekehykseni, kohderyhmäni, tulosvastuuni, what ever. Tipahtakoon lapaseni kello neljältä, minä lähden omieni pariin.

No, tänään sitten lähdin todellakin tasan neljältä kotiin. Olimme sopineet Pöpöläisen kanssa vaunukävelyllä olleen Miehen kanssa treffit juna-asemalle jotta voisimme kävellä aurinkoisessa säässä yhdessä kotiin. Mutta minut nähdessään Pöpöläinen parahti lohduttomaan itkuun, sellaiseen surkeaan rääkyvään, jota yleensä kuulee vain pienen pieniltä vastasyntyneiltä. Eikä itku tyyntynyt ennen kuin sylissäni. Kun kohta yritin varovasti laskea lapsen takaisin rattaisiin, mutta itku alkoi uudestaan. Miehen sylikään ei kelvannut – äidin syliin oli päästävä. Moista ikäväkohtausta ei ole aikaisemmin ollut. Luulen, että alkuviikosta aloittamamme yövieroituskampanja vaikuttaa Pöpöläiseen siten, että äidin ikävä päivisin kasvaa. Kotiin päästyämme tisuttelimme pitkään ja hartaasti, ja sen jälkeen Pöpöläinen syöksyikin omiin leikkeihinsä entiseen iloiseen tapaansa.

Temppu ja sen tekeminen III

Neljä yötä unikoulua takana! Toisena yönä heräilyt jatkuivat vanhaan tahtiin, mutta Pöpöläinen ei jaksanutkaan enää huutaa tuntia, vaan rauhoittui omaan sänkyynsä isänsä paijailuun ja kuiskailuun jo viidessä minuutissa. Kainalopäiväunetkin olivat onnistuneet vähällä vaivalla ja rauhanomaisesti, täysin ilman karkaamisyrityksiä.

Kolmantena ja neljäntenä yönä itkuun parahduksia on ollut edelleen vanhaan malliin noin nelisen kertaa yössä, mutta joihinkin Pöpöläinen rauhoittuu ihan itsestään, useimpiin hyvin pian eli noin viidessä minuutissa. Uutta vaivaa ilmaantui: noin kuusi tuntia nukahtamisen jälkeen tulee valvomisvaihe, eli nukuttaja saa silitellä rauhallista mutta valvovaa Pöpöläistä aika pitkään, ennen kuin lapsi lopettaa kuhkaamisensa ja suostuu taas unen alle. 

Itse olen yrittänyt nukkua väsymyksiäni pois extra-pitkillä yöunilla. Olen nimittäin jäänyt yöpuulle Pöpöläisen kanssa yhtäaikaa, siis kahdeksalta. 12 tunnin repaleiset yöunet eivät kuitenkaan tunnu virkistäviltä, ainoastaan niskaa puuduttavilta.

Olemme kuitenkin todella ylpeitä ja iloisia siitä, että olemme päässeet unikouluttamisessa näin pitkälle. Miesparka on kuitenkin aika väsynyt, sillä hän on ollut öistä yksin vastuussa. 

Viikonloppuna hänelle tarjoutuu kuitenkin hyvä mahdollisuus nukkua väsymyksiään pois ja viettää muutenkin “laatuaikaa” ilman lasta ja vaimoa. Olen lähdössä Pöpöläisen kanssa pienelle matkalle, jonka aikana vietämme kaksi yötä junassa ja yhden hotellissa. Saapa nähdä miten yörauhoittumiset onnistuvat, vai onnistuvatko, kun kiehnäämme samassa pienessä junanpedissä ja rauhoittajana ei olekaan matalasti muriseva isä vaan maidolle tuoksuva hermostunut äiti.

Sekaisin

Joulu tuli, meni, vuosi vaihtui. Juhlakausi ei mennyt ihan putkeen, sillä sairastimme vatsataudin ja joululomakiertueemme joutui palaamaan matkan päältä etuajoissa kotiin.

Päivien ja öidenkin kuuma puheenaihe on vieroitus. Yösyönnit jatkuvat edelleen yhtä tiheinä. Hyvinä öinä tankilla käydään neljästi, tavallisesti kuitenkin kuutisen kertaa. Tuntuu, että en jaksa näitä reikäisiä öitä enää pitkään. Jo illalla alan pelätä, millainen seuraavasta yöstä tulee. Nukutuksista on tullut aikasempaa vaikeampia: iltasyötöstä unenpöpperöinen Pöpöläinen ei suostukaan enää siihen, että siirrän hänet omaan sänkyynsä nukahtamaan, vaan nostaa päänsä ja alkaa protestoida ensin itkien, sitten huutaen ja potkien. Kun myöhemmin illalla tulen makuuhuoneeseen nukkumaan, Pöpöläinen herää – luultavasti hajuuni, sillä tulostani ei synny minkäänlaista ääntä.

Yölliset kutsuhuudot toistuvat täsmällisesti joko tunnin tai puolentoista välein unisykliä noudattaen. Jokaista itkua mies yrittää aluksi tassuttaa rauhoittavasti, mutta tassutus onnistuu yleensä vain yhden kerran yössä. Useimmiten itku yltyy nopeasti raivoisaksi karjunnaksi ja siitä hysteeriseksi huudoksi, potkinnaksi, ryöminnäksi ja pyörinäksi joka ei isän konstein lopu. Jotta pääsisimme nopeasti takaisin uneen, otan Pöpöläisen rinnalle – ja hetken juomisen jälkeen uni jo tuleekin, hyvässä tapauksessa meille kaikille.

Pää kuumana yritän miettiä, mikä auttaisi. Pitäisikö Pöpöläisen sänky siirtää toiseen huoneeseen, jotta emme vahingossa heräisi toisiemme ähinöihin? (Kuinka sitä jaksaisi siellä käydä roikkumassa sängyn laidalla?). Pitäisikö minun muuttaa toiseen makuuhuoneeseen ja jättää yörauhoittelut kokonaan miehen tehtäväksi ja tulla imettämään vain, kun mikään muu ei todella auta (Korvatulpat korvissa alakerrassa valvominen ja lapsen itkun pelkääminen ahdistaa jo ajatuksenakin!). Tuntuu kuin mikään annetuista vinkeistä ei toimi meillä. Pelkään, että tilanne vain pahenee hampaiden tulon ja kävelemisen oppimisen myötä. En jaksa enää uskoa tilanteen korjautuvan. Tuntuu, kuin olisimme syöksykierteessä, josta emme pääse pois.

Ehkä Pöpöläisen kiivas imeminen kertoo, että nyt ei ole oikea aika syöntien vähentämiselle: ehkä eroahdistus on pahimmillaan, työhönpaluuni on vähentänyt päivänajan seurusteluamme, hampaitakin pukkaa. Olen jo useampaan kertaan yrittänyt tsempata itseäni jaksamaan vielä tämän tammikuun – jospa sitten olisimme sitten taas hieman eri vaiheessa ja vieroituksella olisi paremmat mahdollisuudet onnistua.

Viime yönä näin sitten tästä kaikesta todella pelottavaa unta.

Unessa harhailin Hesan keskustassa tarkoituksenani mennä mahdollisimman pian Meilahteen laivalaiturille josta appivanhempani olisivat viemässä meitä kesämökkisaarelleen veneellä. Kaikki vain tuntui menevän päin mäntyä. Ensimmäisessä välähdyksessä olin Hakaniemen metroasemalla. Aseman liukuportaat olivat kadonneet ja tilalla oli metallinen läpinäkyvä pelottavan jyrkkä pyöreä portaikko, jota pitkin en uskaltanut laskeutua metrotasanteelle. Siinä portaiden yläpäässä seisokellessani näin, kuinka nuori poika tuli metrosta, lähti kiipeämään portaita ylös ja päästyäni samalle portaalle kuin minä, heittäytyikin tarkoituksellisesti alas metrotasanteelle – ja kuoli.

Seuraavassa välähdyksessä olin Töölössä pyrkimässä kolmosen ratikkaan. Kaikki pysäkit olivat kuitenkin katutyön takia muuttuneet metrin syvyiksi kuopiksi, joihin olin upota.

Sitä seuraavaksi harhailin etsien nelosen ratikan pysäkkiä, mutta kadulla vastaan tullut mies kävikin ahdistelemaan minua. Yritin päästä hänestä eroon huutamalla muita pysäkilläseisojia apuun. Kukaan ei kuitenkaan tehnyt elettäkään auttaakseen.

Seuraavassa tilanteessa olin psykiatrisessa sairaalassa – hoidettavana. Minut oli kuulemma korjattu psykoottisena kadulta. “Olit monessa vaarallisessa tilanteessa ja olisit voinut päästä hengestäsi”, hoitaja kertoi. Olin helpottunut – tuntui kuin pitkä kujanjuoksu olisi päättynyt turvaan. Kysyin, olisiko paikalla jotakin vanhempaa hoitajaa, jonka kanssa voisin keskustella. “Mistä asioista?”, kysyi hoitaja. “No äitiydestä ja vaikka siitä, miten olen epäonnistunut imetyksen lopettamisessa”. Kohta mieheni tuli tapaamaan minua Pöpöläinen sylissään. Mukanaan heillä oli valkoisesta sääskiverkosta tehty prinsessan viitta ja foliosta tökerösti tehty kruunu.  Olin kuulemma kulkenut kaupungilla niihin pukeutuneena.

Heräsin helpottuneena ja säikähtäneenä, kun Pöpöläinen parahti maitoitkuunsa. Kertooko alitajuntani, että kuljen väsymyksen äärirajoilla?

Kaksi vaikeaa asiaa

Kun kerran kysyitte, niin nytpä saatte kuulla yksityiskohtaisen kärsimyskertomuksen uni- ja syömävaikeuksista.
Siis miksi, oi miksi, voi olla niin vaikeaa oppia syömään ja nukkumaan?

Pöpöläinen on vieläkin oikea maitovasikka. Neljä kuukautta tässä on opeteltu syömään muutakin ruokaa, mutta tulokset ovat hyvin häilyviä. Yritämme tarjota lapsukaiselle kuuliaisesti viittä ateriaa päivittäin; aamupuuroa, lounaslihasosetta, hedelmäsosevälipalaa, päivällislihasosetta ja iltapuuroa. Alasmenevät määrät vaihtelevat, hyvänä päivänä puurot ovat noin 1,5 dl kukin, soseita menee puolesta yhteen pikkupurkillista sitä kaikkein limamaisinta versiota. Mutta nämä ovat siis hyvien päivien määriä. Heikkoina päivinä alas menee kaksi, kolme lusikallista per ruokailu, itkun kera. Hyviä ja huonoja päiviä ei voi ikinä tietää etukäteen. on vain aavisteltava, mikä milloinkin on syynä huonoon menestykseen: väsy, tylsyys, liika hässäkkä, se että ollaan kotona, se että ei olla kotona…

Syöminen ja syöttäminen on tulossa rasitteeksi, kidutustapahtumaksi joka toistuu monta kertaa päivässä, jota pelätään jo ennalta.

Ja koska ei syödä, ei myöskään kasveta. Pöpöläisen paino on parissa viime punnituksessa tippunut, mikä ei kuitenkaan ole vielä terkkarin tätin mielestä ollut huolestuttavaa. Itse kuitenkin ajattatelen sen kielivän, että laps’parka on nälissään. 
Ja kun illalla ei juuri huvita/jaksa/voi keskittyä syödä, ei yöllä saada nukuttua. Tissille herätään puolentoista tunnin välein…ja joka kerralla pöpöläinen syö niin ahnaasti, että olen valmis uskomaan lapsen olevan nälkäinen. Ja kun yöt tissitellään, niin jossakin vaiheessa, usein tuossa viiden aikaan, vaippa täytyy yli äyräidensä ja pissa kastelee yöpuvun ja sängyn. Ja vaipanvaihdon - vaikka kuinka vähäeleisen – jälkeen lasta on vaikea saada rauhoittumaan ja uneen. Saattaa hyvinkin mennä puoli tuntia tai kolme varttia, ennen kuin perhe pääsee taas uneen. Voi ahistus.

Ja kun koko yö on syöty, menee pitkälle puoleen päivään, ennen kuin muu ruoka taas maistuu.

Olen yrittänyt pääni puhki miettiä, miten tätä kierrettä saadaan katkaistua inhimillisesti. Välillä tuntuu että olemme umpikujassa. Unikoulu ei ole mielestäni paikallaan, koska uskon lapseni todella olevan yöllä nälissään. Tutti ei maistu. Velliä ei osata syödä koska tuttipullo on ihan käsittämätön kapistus, joka itkettää, eikä mukistakaan mene mitään alas muuten kuin leikkimismielessä (varttitunnissa 15 ml, sekin lähinnä paidalle). Korviketta ei osata juoda – maitoallergisen korvike Almiron Pepti on tosi huisan hajuista ja makuista.

Toivoa tilanteeseen on kuitenkin jonkin verran tuonut viime viikko, sillä tissin ollessa päivisin töissä Pöpöläinen on syönyt soseitaan aiempaa innokkaammin. Nyt viikonloppuna olin itse lusikanvarressa ja menekki oli jälleen säälittävä. La: ei aamupuuroa, 3 rkl lounasta, 2 rkl päivällistä, ei iltapuuroa. Su: pieni aamupuuro, lounas: puoli prk lihasosetta, puoli prk hedelmäsosetta, päivällinen: puoli prk lihasosetta, keskikokoinen iltapuuro (2 dl).

Toinen toivo on sormiruuissa: joitakin ruokia menee napostelemalla – tosin mikroskooppisia määriä, mutta meneepä kuitenkin.

Tiedän järjen tasolla, ettei näin pieniä (eikä varmaan isompiakaan) kannata vertailla taidoissa tai muussakaan kehityksessä. Mutta silti käy niiiii-in kateeksi, kun näkee samanikäisiä lapsia, jotka aukaisevat lusikalle suunsa ammolleen, jotka syövät kupunsa täyteen missä vain ja mitä vain varttitunnissa ja ilman yhtään itkun vinkaisua, jotka ottavat tuttipullon tai vellimukin omaan pikkukätöseensä ja juovat vellin omatoimisesti.

Joskus, joskus nämäkin ongelmat ovat ratkenneet ja pöpöläisestä on kasvanut teinikäinen möhömaha, joka syö liikaa ja nukkuu puolille päivin. Mutta sitä ennen saattaa mulla tulla herno.

 –

Siis tää oli vastaus kysymykseen “Miten teillä yöt menee?”. Huonosti.

Uskomatonta mutta totta

On todella vaikea uskoa, että äitiysloma on nyt lähestymässä loppuaan. Vastahan minä siellä työpaikalla lyllersin kasvavan mahan kanssa ja nappailin närästyslääkkeitä. Ja vastahan minä istuin viimeisen työpäivän päätteeksi tammikuun sateessa ratikkapysäkillä pussieni kanssa ja ihmettelin sitä uutta elämänvaihetta, joka olisi aukeamassa. Ja miten pitkältä äitiysloma tuolloin tuntuikaan. Kymmenen kuukautta … melkein kuin kymmenen vuotta.

Ja nyt se on sitten tässä. Vielä tämä viikko ja sitten palaan työpöytäni ääreen. Mies jää viettämään isäkuukauttaan ja sitten vuorotteluvapaalle Pöpöläistä hoitamaan ensi vuoden loppuun saakka.

Sisälläni velloo kitkeränmakuinen tunteiden sekamelska. Tuntuu pahalta lähteä kotoa ja menettää lapsen välitön läheisyys. Huolettaa, miten Pöpöläinen ja isänsä pärjäävät. Maistuuko ruoka, tuleeko uni, riittääkö isä lohdun tuojaksi, tuleeko äitiä ikävä? Vaikka Mies osaa hoitaa lastaan ja Pöpöläinen on todistetusti voinut hyvin isänsä hoidossa, mitä toistuva päiväsydänten ero tekee minun ja Pöpöläisen suhteelle?

Näitä kun ajattelen, rinnasta kouraisee kuin olisin myömässä lapseni romanialaiselle ihmiskauppiaalle.

Vuosi sitten en uskonut jaksavani vauvakeskeistä, monotonisesti toistuvaa arkea edes tänne saakka. Nyt en taas osaa kuvitella kiinnostuvani työasioistani.

Tästä se alkaa, työn ja perheen yhteensovittaminen. Ja ainainen riittämättömyyden tunne, kuulemma. Kotona mietit työasioita ja töissä kotiasioita, opastavat kokeneemmat.

Yöelämää

Edellinen postausyritykseni päättyi siihen, että matolla kieriskellyt Pöpöläinen löysi tietokoneen keskusyksikön sinisenä hohtavan virtanappulan – ja painoi sitä. Johan loppui  äiteeltä koneella roikkuminen!

—

Meillä eletään värikästä yöelämää, yhä. Pöpöläinen menee unille puoli kahdeksan – kahdeksan aikaan illalla, rauhoittuu tisuttelulla, saattaapa siihen torkahtaakin. Syöminkien hiipuessa nostan hänet unisena omaan sänkyynsä, jonne hän yleensä helposti nukahtaa. Alkuyö meneekin yleensä hyvin, mutta puolenyön jälkeen alkavat herätykset. Ensimmäiset tulevat kahden tunnin välein ja aamuyöstä unet senkuin lyhentyvät vain puolentoista, jopa tunnin pätkiksi.

Useimmiten pinnasängystä kuuluu nyyhkytystä tai suoraa itkua, jota yritän aluksi rauhoittaa tassutuksella ja suhisemalla. Joskus, ehkä kerran yössä, se auttaakin, mutta tuolloin uutta herätystä saa odottaa varsin pian saapuvaksi. Paras unentuoja on tietenkin tisuttelu: jo muutaman minuutin ahnas imeminen rauhoittaa ja vie höyhensaarille. Joskus, kun en millään jaksa enää nousta sängystäni, Pöpöläinen jää vielä hetkeksi kainalooni, mutta silloin nukumme molemmat huonosti. Kääntymisiään harjoitteleva Pöpöläinen huomaa nopeasti tilanpuutteen  ja alkaa kiehnätä entistä enemmän, eikä kellään ole sen jälkeen enää unta silmäkulmissaankaan.

Yöt ovat siis yhtä sänkyjen välillä ravaamista. Välillä, kesken makeimman unen herättyäni jalat ovat yhtä metrilakua, eikä askel tunnu ihan heti kantavan. Pari viikkoa sitten kokeilimme, josko uniin auttaisi, että Pöpöläisen sänky olisi ihan oman sänkyni vieressä. Eipä auttanut. Heräilin entistä useammin jokaiseen huokaisuunkin eikä pinnojen välistä luikerteva lörpsähtänyt käteni taikonut lasta sen paremmin uneen. Tissiä sen on oltava, perhana!

Välillä olemme yrittäneet rauhoittaa tilannetta “isä hoitaa” -metodilla. Joskus kesällä se vielä  auttoi venyttämään unipätkiä noin kolmen tunnin mittaisiksi. Valitettavasti metodi on kokenut inflaation eikä enää toimi. Oikeastaan se vain pahentaa asioita: itkua tihuttava unen pöpperöinen lapsi saa hurjan itkukohtauksen ja herää täyteen valmiuteen tajuttuaan, kuka hänen sänkynsä vierellä EI huojukaan.

Pari viikonloppua sitten päätimme unikouluttaa Pöpöläistä. Sovimme, että mies silittelisi, taputtelisi, kanniskelisi ja yrittäisi uudelleennukuttaa lasta vierelleen. Yhdeltä yöllä alkoi tulikasteemme. Minuutit menivät, myös varttitunnit. Vakavana kuuntelin, kuinka Pöpöläinen itki: väliin surkeasti, väliin komentaen, väliin loukkaantuneella äänellä, lopulta jo henkeään haukkoen ja yökkäillen. Mies teki parhaansa, ensin silittäen (ei mitään vaikutusta), sitten kantaen (rauhoitti hetkeksi), sitten vierellään pitäen (itku alkoi uudelleen). Tunnin kuluttua pyysin, että lopettaisimme: jos kerran lapsi ei tuossa ajassa rauhoitu, en usko että kannattaa jatkaa. Päästyään kainalooni Pöpö nukahti heti -puhkiväsyneenä ei muistanut edes tissiä vaatia.

Meillä ollaan siis tissiriippuvaisia. On käynyt juuri se mistä unikirjoissa varoitetaan: lapsi on oppinut nukahtamaan illalla ja yöllä vain rinnan avulla. Päivisin uni kyllä tulee vaunuihin ja kantoliinaan ilman rintaa, mutta öisin tarvitaan äitiä. Ja eletäänhän meillä vielä kaiken kukkuraksi kahdeksan kuukauden iässä alkavaa eroahdistuskauttakin.  Että silleen. Tueksi ja turvaksi sopii ainoastaan äiti.  Ja äidistä erityisesti se tissi.

Väillä olen niin kettuuntunut koko maitorauhasiini, että haluaisin lopettaa koko imetyksen. Mutta sen aika ei taida olla vielä – juuri niistä samoista syistä, minkä takia sitä haluaisin. Millä hitsillä meillä sitten saataisiin nukuttua?

Nyt vain yritämme selvitä yön kerrallaan. Kai tämä tästä joskus jollakin tavalla. Väsymys painaa joka ruumiinjäsenessä ja eniten mielessä: pinna palaa herkästi, kiukuttaa, surettaa. Olisi mukavaa, jos tästä kuuluisan lyhyestä vauva-ajasta jäisi muitakin kuin harmaankalpeita muistoja.

Sukupolvia

Äiti oli täällä muutaman päivän ajan. Tuli torstai-iltana, lähti tänään. Tämä oli kolmas kerta, kun hän tapasi Pöpöläisen – ensimmäinen kerta oli ristiäisissä ja toinen kesälomamatkallamme. Vierailu sujui melkoisen hyvin, oli ihanaa huomata miten paljon äiti halausi touhuta ja puuhata Pöpön kanssa. Itse asiassa ihailin äitini kykyä jaksaa peuhata Pöpöläisen kanssa varsin pitkään kerrallaan. Aina näytti löytyvän uusia ja uusia puuhia erilaisista äänistä, varjokuvista tai erilaisista hytkytys- ja körötysleikeistä.

Tänä aamuna äiti sitten ilmoitti lähtevänsä takaisin kotiinsa, ystävät siellä kuulemma jo odottivat. Yritin houkutella häntä jäämään vielä huomiseen, olinhan suunnitellut sillekin päivälle meille mukavia tekemisiä. “Hei hei, musta tuntuu, että mä meen”, soi radiossa, ja tiesin, että puhun taas ihan turhia.

Yritin saada purettua joitakin ajatuksiani äidille. Sitä, että toivoisin hänen pitävän meihin ja Pöpöläiseen enemmän yhteyttä. Toivon, että hän tulisi meitä tapaamaan useammin ja että Pöpöläisen ja hänen välilleen syntyisi aito sukupolvien yhteys. Muistutin, että hän on sekä oman sukunsa että isäni suvun linkki Pöpöläiselle. Koska isäni on jo kuollut ja sisareni asuvat muilla puolin Suomea, äitini isovanhemmuus on oikeasti merkittävä silta toiseen puoliskoon Pöpöläisen juuria. Ja että se yhteys olisi luotava näinä vuosina – nyt seitsemääkymppiä täyttävänä äitini ei välttämättä samalla tavalla jaksaisi pienten seuraa viiden tai kymmenen vuoden päästä.

Samaan aikaan radion keskusteluohjelmassa kerättiin kuulijoiden kokemuksia kirjeiden kirjoittamisesta ja vaihtamisesta. Parikin kuulijaa kertoi, miten he pitivät kalliina arteenaan niitä kirjeitä, joita ovat saaneet isovanhemmiltaan tai tädeiltään lapsuudessaan. Ja soittipa ohjelmaan isoäitikin, joka kertoi kirjoittaneensa lapsenlapselleen jo hänen ensimmäisestä ikävuodestaan asti kirjeitä, jossa kertoo, miten lapsi on kasvanut ja kehittynyt viime aikoina. Ihana tapa.

Saapa nähdä, ymmärtääkö äitini sanoistani mitään. Jotenkin jäi taas kerran sellainen olo, kuin sanani eivät avautuisi hänelle ollenkaan. Ja niinpä jälleen kerran surettaa – oma äidinikäväni, oma isänikäväni, oma mummunikäväni.

R-R-Ruokaa

Aloitimme kiinteiden ruokien maistelun ja syömisen opettelun kuukausi sitten Pöpöläisen ollessa 5,5 kk:n iässä. Ensimmäisille syöntikerroille keittelin jättimäisestä bataatista postimerkin kokoisia paloja, jotka sitten haarukalla musennettuna ja rintamaidolla löysennettynä tarjoilin juniorilleni. Pöpöläinen köhi ja pihisi ja yökkäili jokaista mikroskooppisen pientä hiukkasta, jonka sain ujutettua hänen viivasuorien huuliensa sisäpuolelle. Selväksi tuli, että meidän pieni linnunpoikasemme ei odottaisi ruoka-annostaan suu sepposen selällään, vaan syömisen opettelu tulisi olemaan huomattavasti monimutkaisempaa kuin olin ennakoinut.

Seuraavaksi kokeilin kaupasta ostettuja maissi- ja porkkanavellejä sekä tuttipullolla että lusikalla tarjoiltuina.  Mikään kuljetusväline ei saanut vietyä lastiaan tiukasti lukittujen porttien sisäpuolelle. Poskille roiskuneet vellit jättivät punaiset ihottumaläiskät, jotka taas kavalsivat tarkkanäköisille havainnoitsijoille maitoallergian mahdollisuuden.

Sitten siirryin kokeilemaan kaupan purkkisoseita. Kun Pöpöläiselle antoi oman lusikan käteen, sain ujutettua pienet hituset porkkana-, päärynä- tai mustikkasoseita aina kun vekara aukaisi suunsa haukatakseen omasta, tyhjästä lusikastaan. Mutta voi, Pöpöläinen pärähti itkuun jokaisen lusikallisen jälkeen: “Kuinka kummassa kehtaattekin tulla tuomaan suuhuni mitään, te kurjat!”

Seuraavaksi ostin kolme erilaista nokkamukia ja paketillisen maidotonta riisipuurojauhetta. Ja bingo: veteen tehty riisivelli nokkamukista nautittuna aukaisi tähän asti kiinni pysyneen suun. Yllätyksekseni Pöpöläinen tajusi nokkamukista juomisen periaatteet sen siliän tien ja ilmiselvästi nautti uudesta lelustaan.

Seuraavina päivinä tein vellin vähän vahvemmaksi, maustoin sen mustikkasoseella ja ryhdyin tarjoilemaan sitä lusikalla. Välillä velliä menee vain pari lusikan kärjellistä, välillä  desin verran. Koskaan en oikeastaan osaa etukäteen sanoa, miten juuri tänään sujuu. Joskus nimittäin täysin hyväntuulinen lapsi parahtaa itkuun heti ruokalapun nähdessään eikä suostu aukaisemaan suutaan kuin pari kertaa. Ja joskus, kun sitä vähiten odottaisi, puuroa saattaakin upota kokonainen lautasellinen.

Mitään mukavaa puuhaa syömisestä ei ole oikein koskaan tullut. Jotta ruokaa saisi edes sinne jonnekin huulien sisäpuolelle, syöttäjän on huijattava lasta purulelujen avulla. Jos Pöpöläiselle antaa toisen lusikan hänen omaan käteensä, näppärä kaveri kaivaa soseet suustaan ja kiepauttaa ne kaulukselle. Välillä tuntuu, että ruokailu on kolmesti päivässä toistuva molemminpuoleinen kidutustapahtuma, joka päättyy jommankumman tai molempien pahaan mieleen.

Mutta mutta. Onhan tässä toki edistyttykin. On siis opittu hyväksymään muutamia makuja, kuten riisipuuroa, perunaa ja hedelmäsoseita, ja nähtävästi mitä kylmempinä niitä tarjoillaan, sitä suurempi suosio niille on ennustettavissa.  On myös opittu sietämään sitä suuhun tulevaa lusikkaa ja juomaan hienosti nokkamukista. Syömisen aloittamiseen tuli ladattua paljon toiveita vauvaelämän muutoksista ja osa toiveista on jo toteutumassakin. Muullakin kuin rintamaidolla täytetty vatsa on tuonut äidille pidemmän napanuoran ja jopa parantanut koko perheemme yöunia.

Että hitaasti hyvä tulee.

Terveisin nimimerkki Malttamaton äiti

Aika rientää

Vihdoinkin ehdin tänne! Viime ja tämä viikko ovat kuluneet vaarallisella nopeudella. Ja huomenna on taas perjantai! Uskomatonta!

Päivämme ovat olleet melkoisen täyteen ladattuja erilaisten vierailujen merkeissä. Joinakin päivinä olemme tavanneet ystäviä kaupungilla, toisina heidän kodeissaan, joskus meilläkin. Niin, ja isovanhemmat olivat jälleen viikonlopun yli kylässä. Tälle päivälle suunnittelemamme kyläreissu peruuntui kavereiden flunssan vuoksi ja kappas, onkin juhlaa olla koko päivä kotona ja tehdä arkiasioita rauhalliseen tahtiin. Nukkua pitkään. Syödä ja syöttää hitaasti. Vaihtaa vaippoja ja pestä pyllyä pitkän kaavan mukaan. Pestä pyykkiä. Leikkiä huivileikkiä. Pöristä. Painia lelukoiran kanssa. Hyppyytellä peilin ääressä. Käydä kaupassa. Juoda teetä, teetä ja teetä. Pöpöläinenkin näyttää nauttivan.

Mutta mutta. Ajan kuluminen ahdistaa. Nyt on jo syyskuu, sitten kohta lokakuu. Ja sitten marraskuu. Ja sitten äitiysloma loppuu. Minä palaan töihin ja mies jää kotiin Pöpön kanssa. Ja sekös harmittaa! Pakko tunnustaa, että vaikka en olisi tätä vielä viime talvena itsestäni uskonut, olisin nyt valmis jäämään kotiin lapsenhoitoon vaikka vähän pitemmäksikin aikaa. Mutta sovittu mikä sovittu: minä palaan työhöni marraskuun lopussa ja mies jää viettämään isäkuukauttaan ja sen jälkeen vuorotteluvapaataan koko ensi vuodeksi.

Ja nyt onkin sitten kova kiire paitsi nauttia kiireettömästä vauva-arjesta, myös aloittaa pikkuhiljaa Korvaamaton Äiti 24/7 -harhaluulon purkaminen. Sillä siinä harhassa meillä on eletty! Nyt jos saisin aloittaa vauvanhoidon alusta, opettaisin sinnikkäästi Pöpöläisen käyttämään tuttia, hyväksymään tuttipullon (rintamaidolla täytettynä) sekä jättäisin hänet silloin tällöin, vaikka edes kauppareissun ajaksi jonkin lähiaikuisen hoitoon. 

Jostakin kumman syystä mitään näitä juttuja meillä ei ole saatu tehtyä. Ehkä luin liikaa ”pehmeää” lastenhoitokirjallisuutta, jonka otin liian kirjaimellisesti. Ehkä yliarvioin omat voimani. Ehkä olin kesällä liian väsynyt yrittääkseni tehdä mitään eri tavoin kuin ennen. Mutta kun jokin aika sitten kuulin eräästä tuttavasta, joka jättää kahden kuukauden ikäisen vauvansa säännöllisesti pari kertaa viikossa muutaman tunnin ajaksi Pöpöläisen kummitädille (!!!!!) hoitoon, jokin päässäni naksahti. Näinhän meilläkin olisi pitänyt tehdä, jo aivan alusta asti -  ehkäpä se olisi tuonut vauva-arkeeni sen verran tuuletusta, että olisin pystynyt nauttimaan lapsestani enemmän ja jaksanut kesälläkin paremmin. Olisimme varmaan välttyneet monilta itkuilta, sekä Pöpöläinen että minä.

No nyt sitten tämä Korvaamaton Äiti opettelee kovasti olemaan vain Saavutettavissa Oleva Äiti.  Koulutukseen kuuluu, että äiti lähtee huomenna muutaman tunnin iltavapaalle. Ja mies jää lapsen kanssa kotiin ja pärjää itse valitsemillaan keinoilla.

Olisi varmaan helpompaa aloittaa päiväsaikaan tapahtuvista poissaoloista, mutta nyt monen tekijän summana menoni ja miehen hoitovuoro ajoittuvat iltaan, joka saattaa kyllä olla kaikkein raskainta aikaa lapselle sekä vanhemmalle. Mitään nautintoa vapaastani tuskin tulee, sen verran monta Mitä jos -alkuista lausetta mielessäni pyörii. Hirveimmältä tuntuu ajatella, että Pöpöläinen itkisi hysteerisenä äidin ja rinnan ikäväänsä, eikä mies saisi lasta rauhoittumaan omilla konsteillaan. Mitä enemmän sitä ajattelen, sitä valmiimpi olisin jäämään kotiin tälläkin kertaa. Mikään “maallinen” meno ei yksinkertaisesti tunnu niin tärkeälle, että pystyisin jättämään lasta pahaan oloonsa oman huvini tähden.

Mutta yritän lohdutella itseäni: Koska lapsi jo syö jonkin verran kiinteitä, osaa juoda nokkamukista ja nukahtaakin silloin tällöin ilman tissiä, ilta voi mennä myös kohtalaisen kivasti tai jopa hyvin. Ja että hoitajana on sentään isä, joka kuitenkin tuntee lapsensa niksit melko hyvin ja jolle on tärkeää saada olla lapsestaan täysvastuussa. (Jonkun muun luokse hoitoon jättäminen olisi vielä vaikeampaa…. en taida tällä hetkellä uskaltaa edes ajatella sitä.)  Ja että kyllä hätä keinot keksii. Ja että olenhan minäkin vain puolen tunnin matkan päässä, jos jokin oikein pieleen menee.

Uuh.

Kipeää miesväkeä

…Mies saatiin sairaalasta kotiin viime lauantaina, ja sieltä konkkasi kovasti kipeä nelijalkainen otus kotisänkyyn kolotuksiaan kärsimään. Polvi on vielä aivan tönkkö ja arka.  Oi ja voi.

Apean ja kipeän Miehen mieli tuntuu onneksi pysyvän plussan puolella Pöpöläisen hurmaavilla hymyillä ja hihkunnoilla. Nämä kaksi tuntuvat nyt olevan toisilleen mitä parhainta seuraa ja nauttivat toisistaan täysillä. Mies soittaa Pöpöläiselle kitaraa, köllöttelee samalla matolla tai sängyllä ja leikkii väsymättä tuntitolkulla. Ja sitten siihen päälle yhteiset päiväunet toisiinsa käpertyneinä. Suloista Äiteetä tarvitaan kuitenkin yhä: kantamaan Pöpöläistä huoneesta toiseen, pesemään pyllyä, valmistamaan ruokaa ja niin: imettämään.

Pesukonekin on saatu vaihdettua. Uusi kone hyrrää mukavaa taustamusiikkia joka päivä.

Mutta mutta: viime viikolla mammatapaamisessa eräs uusi tuttava sanoi katsoneensa, että hänestä näyttää kuin Pöpöläisellä olisi iho-oireidensa perusteella jokin allergia. Tuo lausahdus sai minut vihdoinkin tekemään sen, mikä olisi pitänyt jo tehdä kauan aikaa sitten: varaamaan ajan allergialääkärille. Olinhan minä tuota jo epäillyt: itkuisuus,  heikot unet, kutina, taiveihottumat, hurrrjat kakat… kaikki ne voivat olla allergiaoireita, mutta myös toisaalta ”normaaliin” sopivaa tähän ikään kuuluvaa ohimenevää vaivaa. Kerroin näistä oireista viime käynnillämme neuvolassa, mutta kesäsijainen kuittasi ne tyyliin “osta apteekista kortisonvoidetta ja käytä sitä”.

Tuosta lähes tuntemattoman äidin lausahduksesta heränneenä tartuin asiaan ja tällä viikolla selvisi ihopistokokein, että Pöpöläisellä näyttäisi olevan lehmänmaitoallergia. Nyt me molemmat olemme maidottomalla dieetillä ja seuraamme, paranevatko nuo oireet.  Mikäli ymmärsin lääkärin puheista oikein, allergiaa testataan vielä myöhemmin uudelleen verikokein.  

Yhtäältä olen helpottunut: ehkä näihin vaivoihin saadaan nyt apua tuosta maidottomuudesta.  Toisaalta pelottaa: en tietenkään haluaisi lapselleni koko elämää kestäviä vaivoja. Suuri osa imeväisikäisten maitoallergioista paranee parin vuoden ikään mennessä, mutta osa lapsista saa lisää uusia allergioita. Ja kun Pöpöläisellä on isänsä puolesta aika tavalla erilaisia rasitteita (keliakia, laktoosi-intoleranssi, siitepöly- ja eläinallergiat), meillä voi hyvinkin olla edessä allergiaperheen tie. Huokaus.