Erään raivokohtauksen anatomia

Se alkoi kai jo eilen.

Nukuttaminen vei ennätykselliset  tunti neljäviis. Aina kun Pöpöläinen alkoi laulamaan ja kolistelemaan sängyssään, lähdin pois huoneesta. Hetken päästä siellä itkettiin hysteerisenä: äiti tuu takaisin, äiti ota syliin. Tulin ja istuin sängyn viereen, otin kädestä ja sanoin: olen tässä niin kauan kuin nukahdat, jos olet nätisti… Mutta jos rupeat leikkimään, lähden pois.

Tämän toistuttua 25 kertaa lapsi huusi itsensä tokkuraan ja hiljeni, jolloin lopulta pystyin pitämään häntä kädestä niin kauan, että hän nukahti.

Tänään kävimme kyläreissulla. Valitettavasti me aikuiset emme tulleet seuranneeksi ajankulua tarpeeksi tarkkaan ja jouduimme ampaisemaan kyläpaikasta lyhyellä varoitusajalla huomattuamme autolle varatun korjausajan olevan jo ovella. Pöpöläinen joutui jättämään mukavat leikit kesken ja kiljui koko kotimatkan.  Pudotettuaan meidät pihamaalle Mies kaasutti tiehensä kohti autokorjaamoa. Minä jäin kotiin kiljuvan lapsen kanssa, joka osoitteli ja huuteli tienmutkaan katoavan auton perään.

Koska kello oli jo kaksitoista, ryhdyin nopeasti ruoanlaittoon. Lapsiparka jatkoi kitisemistä – diagnosoin syyksi nälän. Istutin vekaran videoiden ääreen ja aloin kokata 15 minuutin spesiaaliani. Mutta ei, tuolilta kuuluu huuto: äiti tänne. Yritän kertoa, että äiti ei voi tulla nyt leikkimään, koska jonkun pitää laittaa ruokaa ja meillä molemmilla on jo kova nälkä. Kun saan ruoan hautumaan, tulen lapsen viereen sohvalle. Lapsi komentaa: Äiti pois! Alkaa töniminen. Otan lapsen tiukasti syliin ja hetken meillä on hyvä olla. Kun nousen lähteäkseni keittiöön sekoittamaan ruokaa, alkaa itkeminen. Otan lapsen kainaloon ja heilun hellan ääressä, samalla selitän mitä teen. Lapsi raivoaa ja itkee.

Ruoka valmistuu. Äitin syliin!, kuuluu huuto. Menemme pöydän ääreen, eikä Pöpöläinen suostu istumaan omalle paikalleen. Otan hänet syliin, mutta lapsi ei suostu aukaisemaan suutaan yhdellekään lusikalle. Syön omaa ruokaani hotkien. Tyrkytän ruokaa lapselle, joka normaalisti söisi sitä itse hyvällä menestyksellä.  Uhkailen:  Jos haluat mennä päiväunien jälkeen rannalle, nyt pitää syödä kunnolla. Jos nyt ei syödä, päiväunien jälkeen ei mennä rannalle.

Ei menestystä. Yritän laittaa ruokaa suuhun väkisten. Lapsi sylkee sen ulos. Kihisen kiukkua ja torun lasta. Kirisitän lisää: Haluatko mennä rannalle? Siispä nyt syödään. Suu auki!

Ei mitään apua. Sanon lapselle, että nyt meidän pitää soittaa Isälle ettei me ollakaan menossa minnekään rannalle. Kuin taikaiskusta, mies sattuu soittamaan ja kannustaa vielä lasta syömään. Pöpöläisen ilmeistä näen, että tämä on peli, jota hän pelaa jännittyneenä mutta tyytyväisenä. Minulta Mies kysyy, että miten voisin pärjätä kahden kanssa, kun yhdenkin kanssa olen jo niin hermona.

Luovutan. Menemme potalle, lapsi pissaa ja yritän pukea hänelle päiväunien ajaksi vaippaa.  Lapsi kiemurstelee. Kihisen kiukusta ja motkotan, “sinustahan on tullut varsinainen vauva kun pitää syöttää, et syö ja nyt vielä tapellaan kun laitetaan vaippaa”. Pöpöläinen potkii vaipan pois. Menemme yläkertaan sängylle. Laitan vaipan lapselle, joka itkee: mennään ulos, mennään alas.

Pidän häntä väkisin kainalossani. Lapsi huutaa: äidin syliin. Kerron, että hän on jo sylissäni. Lapsi huutaa: äiti pois!

Alan laulamaan Oravan pesää. Samalla ajattelen tätä blogikirjoitustani.

Kun laulu loppuu, Pöpöläinen on nukahtanut.

It’s a thin line between love and hate

Äiti oli täällä pitkästä aikaa käymässä. Vaikka hänen sairastuessaan olin ajatellut, että nyt jos koskaan on aika lisätä yhteydenpitoa, niin eipä alkujärkytyksen jälkeen asiaan ole juuri tullut korjausta. Ei hänenkään puolelta. Tietysti soittelemme, jos jotakin erityistä on ilmassa, mutta muuten pirauttelemme ehkä kerran viikossa, puolessatoista.

No, nyt sitten sain järjestettyä hänet tänne äitienpäiväviikonlopun viettoon. Viikonlopun aikana totesin, että puhelimessa tullut mielikuva hoidoista jo ennalleen toipuneesta äidistä oli ennenaikainen, sillä äiti oli paljon kuvittelemaani raihnaisempi, väsyneempi, kiukkuisempi ja lyhytpinnaisempi.

Voi miten vaikeaa on olla provosoitumatta hänen tempauksiinsa, voi miten vaikeaa on säädellä missä määrin näyttää omaa kiukkuaan. Ja jos jostain hänelle murahdin, hän – yllätyksekseni loukkaantui aidosti.

Äitienpäivän aattona sattui ikävä tapaus. Pöpöläinen oli herännyt ja istuskeli unisena sylissäni, kun mies löysi keittiön pöydältä irrallisen 100 mg:n Orudis-kipulääkkeen. Ei olisi ollut kuin ajan kysymys, milloin Pöpöläinen olisi noussut sylistäni ja lähtenyt keittiöön aamupalalle, ja kuvitellut, että hänelle on tavalliseen tapaan siihen pöydänkulmalle laitettu vitamiini- tai kalsiumtabletti odottamaan. Sydän pamppailen ja mieli kiukusta kihisten yritin ystävällisesti sanoa äidille, että tuommoisia vahinkoja ei saa tapahtua. Ymmärrätkö, että ei tuo lapsi kestä tuollaisia lääkkeitä? Jos kaksivuotiaalle annetaan tavallistakin kipulääkettä vain neljäsosa aikuisen annoksesta, tuo sinun hevoslääkkeesi on hänelle kaksikymmenkertainen annos! Kuka tietää, millainen hengityslama tai sisäelinvaurio siitä olisi syntynyt, emmekä me olisi edes ymmärtäneet, mikä Pöpöläiselle olisi tullut! Äiti kääntyi pois päin eikä sanonut mitään muuta kuin “Minulle tulee niin paha mieli siitä, miten sinä minulle puhut.” Loppupäivän hän oli poissaoleva, mökötti kiukkuisena.

Vaikka tuo oli häneltä asiaton reaktio itse tehtyyn hirvittämään mokaan, aavistin että hänen vastauksessaan oli jotakin enemmänkin. Vuosien ajan olemme kisailleet toistemme oikomisessa. Olen antanut hänelle melko rehellisesti kuulua, mitä ajattelen. Sillä laillahan meillä kotonakin tehtiin. Olen toki oppinut, ettei samaa linjaa voi jatkaa ystävien, työkavereiden eikä puolison tai lasten kanssa, mutta äitini kanssa olen tehnyt niin. Sitä saa, mitä tilaa, niin makaa kuin petaa – tässäpä hänen kasvatuksensa hedelmä.

Puhuin vierailun sujumisesta ja äidin kuntoutumisen hitaudesta siskoni kanssa puhelimessa. Ohimennen sain kuulla, miten äiti on jo joskus aikaisemmin kommentoinut Helsingin reissujaan raskaiksi, koska minä olen niin kova häntä kouluttamaan. No niin, sieltähän se tuli, se mitä olin joskus epäillytkin. Ei yllättänyt, mutta jotenkin silti harmitti. Nähtävästi äidin vähäiset vierailut ja kova kiire takaisin kotiin johtunevat siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ei ole kanssani mukava olla.

Äidistä on tullut väsynyt vanhus, joka ei siedä ristiriitoja. On kai aika lopettaa naputtamasta. Antaa seitsemänkymppisen olla. Ei sen ikäistä enää muuteta. Taaplaatkoon tyylillään, olkoon mitä on, tehköön omat mokansa. Minä yritän kestää, ehkä en rinnalla mutta siellä jossakin peräjoukoissa.

Kiukku, häpeä ja sääli vuorottelevat mielessäni.

Pääparka

Joka päivä huomaan miettiväni

toista kierrosta,
pikkukakkosta,
uutta yritystä,
toisen lapsen tekoa.

Olen aina tiennyt, että jos lapsien tekoon joskus ryhdyn, haluan niitä sitten useamman. Että joko lapsia ei tule koskaan tulemaan tai sitten niitä täytyy olla useampi.  Lähes ainoana lapsena kasvaneena en halua moista lapsuutta kenellekään toiselle.

Ja nyt tuo lupauksen lunastaminen kaivaa mieltäni. Yhtenä päivänä laskeskelin tuttavaperheitämme, ja tajusin, kuinka suuri osa niistä on yksilapsisia. Todella moni. Näyttäähän tuo elämä noinkin menevän. Aika monessa perheessä on myös kaksi lasta huomattavan suurella ikäerolla. Esikoinen voi olla vauvan tullessa jo esikoululainen.

Eihän minun tietenkään tarvitse itseäni tähän lupaukseen hirttää, mutta …

Kun tuo ykkönen vihdoinkin  osaa syödä ja nukkua, niin, olisiko jo aika?
Kun maaginen kolmeviis tulee kesällä täyteen, niin vielä saattaisi olla mahdollista?
Kestäisivätkö päät – ala- ja yläpää?

Vähältä piti, ettei asia ratkennut luonnostaan. Piti nimittäin käydä apteekissa ostamassa uusi satsi e-pillereitä, mutta suureksi yllätyksekseni farmaseutti ilmoittikin, ettei käyttämääni merkkiä ole toistaiseksi saatavilla, sillä maahantuoja ei jostakin syystä pysty toimittamaan uusia eriä kauppoihin. “Ota yhteys lääkäriisi,” oli neuvo.  Hetken aikaa olin jo valmis ottamaan tämä kohtalon sormena, taivaallisena tietona siitä, että NYT on sen aika. Muutaman päivän päästä kuitenkin kävelin lähiömme pikkuapteekkiin – ja heillä oli käyttämääni merkkiä laatikkokaupalla.

Joitakin viikkoja sitten juttelin tuttavani kanssa. Hän oli järjestelemässä kaikkia pieneksi jääneitä lastenvaatteitaan kirpputorimyyntiä varten. Mieleeni nousivat parin vuoden takaiset keskustelumme, joissa hän kertoi, että toinen lapsi saisi tulla vaikka heti. Varovasti kyselin, että ovatko he varmoja, ettei vauvanvaatteille tule enää omaa käyttöä. Vastaus löi ällikällä: “Meille selvisi, ettemme pysty saamaan lisää lapsia. Se oli yllätys, sillä mitään sellaista ei tullut ilmi, kun odotin poikaamme. Meidän perheeseemme kuuluvat nyt me kolme. Onneksi on näin, eikä niin että meitä olisi vain kaksi.” Sydämeni tykytti ja päässäni suhisi. Sain sähköiskun, joka säikäytti. Niinpä niin.  Noin voisi käydä meillekin. Minä, jolla on aina kaipuu jonnekin muualle, aina hinku jotakin enemmän – olenko osannut täysin nauttia tästä yhdestä, tästä Pöpöläisen pikkulapsiajasta – jos vaikka tällaista ei koe enää koskaan uudelleen?

Ja ne käytännön asiat…  Kun arki on tällaista juoksemista, niin miten tätä rallia ehtisi polkea kahden lapsen kanssa? Miten käytännön logistiikka? Miten täältä mökistä ikinä pääsisi ihmisten ilmoille kahden kanssa? Miten selviäisin tuosta sohjoisesta ylämäestä tuplarattailla? Kauhulla muistelen puistossa tapaamaani kolmen lapsen äitiä, joka vino hymy suupielessään kertoo, miten hänen viikon kohokohtansa on käynti viiden kilometrin päässä olevalla keskikokoisella ostarilla.

Ja vielä tämäkin. Mies on suunnitellut olevansa kotona nyt tämän vuoden loppuun saakka. Jos meille tulisi vauva joskus tuossa ensi vuoden puolella, Pöpöläiselle se tarkoittaisi tarkoittaisi jatkoa kotihoidon mahdollisuuteen, tai miten sen nyt ottaa.

Mutta koska meidän kummankaan ihanteemme eivät salli lapsen viemistä kokopäivähoitoon alle kaksivuotiaina, tarkoittaisi uuden lapsen kohdalla tämä todennäköisesti siis sitä, että nyt olisi minun vuoroni jäädä kotiin heti kerralla pitemmäksi ajaksi. JA ….. tämä taitaakin olla tässä prosessissa nyt tällä hetkellä se vaikein asia.

Kun kerran tämä äidin roolin hakeminen on yhdenkin kanssa  ollut näin työlästä, niin miten pääni kestäisi usean vuoden mittaista kotiäitiyttä?

Iltasoittoa

Lauantaina sain viettää ihanan tuulettumispäivän. Kävin pitkästä aikaa oikealla kampaajalla enkä vain lähiön baarin yläkerran leikkurissa. Kampaajan tuolissa luin, kuinka alfanaarakset kertovat, mitä kaikkea he ehtivät elämässään tehdä. Seuraavassa lehdessä taas kehotettiin välttämään asioiden suorittamista ja syyllisyyden tuntoista tekemistä. Kumpaakin juttua lukiessani nyökkäilin vakuuttuneena ja kiinnostuneena.

Eilisen päivän puhuin pää punaisena keski-ikäis-/minnekään ei enää ikinä pääse tai ehdi-/lapsi vie kaiken mehun/tätäkö elämä on maailman tappiin/maailma kiehtoo liikaa -ahdistustani. Vieraanamme olleet ystävät kun tuntuivat elävän samaa vaihetta ja kriisiä, hieman eri roolituksella tosin.

“Kun on aina ollut kiinnostunut ympäröivästä maailmasta ja elänyt aktiivista elämää, on vaikeaa tyytyä siihen vähään, mitä nyt ehtii ja saa. Jotakin siitä vanhasta ydinminästä on saatava säilyttää, ettei ihan vallan katkeroidu ja elä itselleen vierasta elämää”, sanoi perheen isä, jota symppasin ja komppasin.

“Mutta kun tekee mieli niin paljoa. Jos lasken yhteen kaikki ne asiat, jotka mielessä polttelevat, ei niitä toteuteta yhdessä illassa, viikonlopussa saati viikossa,” totean alistuneena.

“Pahinta on se, että  vaikka kaikki on periaatteessa hyvin, toinen on koko ajan tyytymätön. Sitä on vaikeaa jaksaa”, sanoi perheen äiti.

“Mutta kai tämä on vain sitä lopullista aikuistumista,” huokaisen. “Ehkä on vain aika lopettaa kutomasta sitä lapsellista narinaa omasta ajasta ja omasta halusta. On vihdoinkin tehtävä se, mitä olen tähän asti pystynyt lykkäämään: aikuistuttava, ajateltava muitakin kuin omia tarpeita, laitettava lapsen tarpeet omien tarpeiden edelle. “

Kaiken sain oksentaa suustani. Illalla olikin sitten sellainen olo, että mitähän oikein tuli sanottua. Jotenkin haikeasti muistin, miltä tuntui kun lapsena jouduin kuuntelemaan oman äitini puhetta siitä, miten paljon työt ja lapset sitovat ja syövät häntä. Taas tajusin tekeväni sitä, mistä olen omassa lapsuudessani kärsinyt ja mitä en haluaisi omaan perheeseeni siirtää.

Ja heti mielessäni kummitteli se lapsesta asti tuttu tunne: tämä kaikki johtuu siitä, että en ole äiti-tyyppiä. Se Oikeaa Äitityyppiä oleva osaisi luopua omista haluistaan, omista tarpeistaan, ja osaisi tyynnyttää tunteensa järjellä, “kun sitä työläintä pikkulapsielämää kestää vain niin vähän aikaa”.

Mutta tänään, kun tulin töistä kotiin, tuntui ihanalle tulla juuri tähän omaan kotiin, jossa elää juuri tämä pieni perhe.  Pöpöläinen tuntui niin tutulle, niin omalle. Ja nyt, kun Mies on tullut iltaluennoltaan kotiin, Pöpöläinen pyytää: tanssitaan. Ja Mies soittaa sähkökitarallaan itse improvisoimaansa tanssimusiikkia. Ja kaikki on hyvin.

Ps. Kotona kerroin lehtijutun alfanaaraista Miehelle, joka kysyi, kerrotaanko niissä jutuissa koskaan siitä, mistä kaikesta alfanaaraat joutuvat luopumaan ja mitä kaikkea siitä he myöhemmin harmittelevat. Eipä taideta.

Pakahduttavia tunteita

Pääraukka käy kuumana. Asiaa tännekin olisi enemmän kuin ehtii kirjoittamaan. Teemoja riittäisi äärestä laitaan. Seuraavana käsittelyyn voisivat tulla vaikkapa:

• keski-iän kriisi ja elämätön elämä jota ei ole ainakaan nyt mahdollista alkaa elää  (alkoi eräänä iltana tammikuussa)
• miten ehtisi käydä töissä ja viettää laatuaikaa kotona (sama aihe kuin noin X:ssä edellisessäkin postauksessa)? Arki pitäisi osata virittää Toyotan tehtaaksi, missä kaikki tapahtuisi oikeassa ja optimaalisessa järjestyksessä ja tehokkaasti ilman turhia poukkoiluja
• huoli omasta äidistä joka on sairaana sädehoitojen sivuvaikutuksista
• huoli parisuhteen jaksamisesta arjen puserruksessa (mies aloitti alkuvuodesta iltaopiskelut),
• ikuinen kysymys siitä, milloin on toisen lapsen aika ja kestäisikö pää toista,
• huoli siitä, että saako edes sitä toista sillä kaikki eivät saa ja biologinen kello se vaan tikittää
• huoli siitä, osaanko nauttia elämästä tässä ja nyt, kun  Pöpöläinen on niin suloinen mutta kasvaa koko ajan, lähtee kohta kouluun ja armeijaan ja muuttaa USAan vaihto-opiskelijaksi. Pitäisi osata jättää ne kaapit järjestelemättä, Hesari lukematta, ja netti surffailematta ja sen sijaan keskittyä tähän hetkeen ja iltaan.

Yllä mainituista syistä johtuen tämä postaus jää vain aihelistaksi.

Syvempi käsittely seuraa myöhemmin.

Kotikolossa

Lentokentällä oli vastassa väsynyt isompi mies ja epäuskoinen pikkumies. Kun pääsimme halailemaan, meiltä kaikilta pääsi iso yhteinen itku. Olimme helpottuneita siitä, että koettelemus oli ohi.

Autossa matkalla kotiin Pöpöläinen mökötti: yritti katsella coolina ikkunasta ulos, eikä vastannut jutteluuni. Välillä huomasin, kuinka lapsi katseli minua salaa: On se totta, äiti on täällä taas. Kotona Pöpöläinen kiipesi syliini ja pysytteli siinä koko illan kuin pieni koalakarhu. Äiti on tässä! Jos pidän äidistä kiinni, niin se ei enää häviä.

Viikot matkalla menivät hitaasti ja raskaasti. Pysyin hajuilla kotiperän tapahtumista silloin tällöin vaihdettujen tekstiviestien avulla. Ensimmäisellä viikolla Pöpöläinen ei ollut poissaoloani juuri huomannutkaan. Toisella ja kolmannella viikolla mies oli saanut kymmeniä kertoja päivässä kuulla, kuinka “äiti ei ole, äiti tulee.”. Jokainen minusta muistuttanut esinekin oli muistettu nimetä: äitin. Mummilassa kuultiin: “äiti ei oo, mummi on.”

Onneksi lapsella kuitenkin pysyi koko matkani ajan luottamus siihen, että äiti todellakin tulee, eikä ole lähtenyt lopullisesti. Ikävää oli hoidettu peukalon imemisellä ja pitkiä sylituokioita istumalla. Ennen matkaani jo aika hyvälle mallille ehtineet pottahommat kärsivät reissustani selvää takapakkia: potta pysyi puhtaana koko matkani ajan. Luottamus elämään ja äitiin ovat kuitenkin palautumassa: alkuviikosta lapsi vielä parahti itkuun, kun vedin takkia eteisessä ylle. Eilen kävin ensimmäistä päivää töissä, eikä päivän poissaoloni teettänyt Pöpöläiselle kauhukohtauksia. Tänä aamuna pottaankin saatiin ensimmäinen saalis.

Lentokentällä miehiäni halatessani luulin, että koettelemuksemme olisi ohi ja nyt alkaisi rauhallinen laskeutuminen jouluun. Kotiinpaluu ei kuitenkaan ollut iloinen. Juuri ennen matkalle lähtöäni olin nimittäin saanut kuulla äitini käyneen lääkärillä sekalaisten oireidensa vuoksi. Matkalla sain siskoltani tekstiviestin, jossa kaiken muun arkisen lisäksi luki: äidin koepalavastaukset eivät ole vielä tulleet. Ajaessamme lentokentältä kotiin kyselin mieheltäni, tietääkö hän tästä enempää. Katseemme kohtasivat taustapeilissä, kun kuulin: kyllä sillä on se syöpä, munasarjoissa.

Tuon illan aikana putosin kylmään, mustaan veteen. Ei voi olla totta. Taas.

Isäni kuoli vajaat kymmenen vuotta sitten melanoomaan. Ja taas olisi edessä sama paska: hoidot, leikkaukset, selittämättämättömät kivut, toivon ja epätoivon vuoristorata kunnes lopulta tauti kuitenkin voittaa. Eikö ihminen saa pitää edes toista vanhemmistaan yli neljäkymppiseksi? Mutta ei, eipä tuo tauti lupaa kysele. Eikä elämässä jo aikaisemmin itkettyjen itkujen määrä suojele tulevilta itkuilta.

Munasarjasyövästä kertoviin esitteisiin ja artikkeleihin tutustuminen vei viimeisetkin toivon rippeet: se on yksi kaikkein tappavimmista syövistä. Näyttää siltä, ettei siitä oikeastaan parane – se voidaan saada hetkeksi hallintaan, mutta lopulta se tulee aina jatkamaan kasvuaan tai uusimaan.

Onneksi, onneksi tätä uutista ei kerrottu minulle tuonne matkan päälle. Järkytys on ollut suuri. Paljon pitää ajatustyötä tehdä, että löydän voimat edessä olevaan. Sitä ennen keräilen niitä täällä  kotikolossa rakkaitteni kanssa.

Pitkiä päiviä

… on edessä sekä koti- että ulkorintamalla. Olen ensimmäistä kertaa sitten työhönpaluuni lähdössä työmatkalle, vieläpä heti kerralla kolmeksi viikoksi.

Joskus kesällä, kun matkasta piti päättää ja lähtöön oli vielä kuukausitolkulla, tällainen matka tuntui vielä ihan mahdolliselle. Nyt, kun lähtöön on kaksi vuorokautta, haluaisin peruuttaa typerän suunnitelmani heti.

Tunnen hirvittävää syyllisyyttä lähdöstäni. Miten Pöpöläinen pärjää, kun tajuaa parin yön jälkeen, ettei äiti ole vieläkään tullut? Miten Mies jaksaa pitkät päivät ja pimeät raskaat illat lapsen kanssa? Tämä tulee olemaan meille kaikille kamala ravistus irti vauva-ajan symbioosista. Seuraavat kolme viikkoa merkitsevät paitsi ensimmäistä poissaoloani Pöpöläisen luota, myös imetyksen loppumista. Koska Miehellä tulee olemaan matkani aikana myös omia menojaan, Pöpöläinen joutuu ajoittain uusien lastenhoitajien hoiviin. Edessä on  myös ensimmäinen mummolaviikonloppu pelkästään isovanhempien hoidossa.

Joka ilta Pöpöläistä nukuttaessani itken pienet itkut: taas on yksi päivä yhteistä aikaa vähemmän. En tiedä, miten kestän katsoa hänen nukahtamistaan tulevana sunnuntai-iltana: pieni väsynyt poika antaa unen tulla luottaen siihen, että hän voi herätä aamulla turvalliseen ja iloiseen päivään. Mutta maanantaiaamuna äiti ei olekaan kotona -  eikä tule pitkään aikaan.  Päivät varmaan sujuvat omalla painollaan, mutta mitä tapahtuu yöllä, kun Pöpöläinen tapansa mukaan herää huutaen äitiä, ja haluaa päästä kainalooni, mutta en olekaan siellä.  Mitenkähän kauan menee, ennen kuin Pöpöläinen lakkaa odottamasta minua takaisin?

Saapa nähdä, ketkä kaikki tästä traumatisoituvat. Tai jäävät yleensä henkiin.

Kun tulen takaisin, adventtikalenterin ensimmäinen luukku on jo aukaistu.

Tervetuloa tahto

Houston, we have a problem. Tai ainakin haaste.

Pöpöläinen, eilen vielä vauva. Tänään omatahtoinen taapero. Muutama viikko sitten panin ensi kertaa merkille, kuinka Pöpöläinen osasi käyttää ei-sanaa oman tahtonsa ilmaisemiseen. Ei, tänne ette saa tulla. Minä haluan leikkiä täällä yksin. Ei, en ota enää. Ei, ei ei puuroa! Ei, mene pois.

Kaikkea tätä voi yhdellä sanalla sanoa. Tuolloin olin hyvilläni siitä, että pieni poikamme on kasvanut taas pykälän verran ja osaa jo komennella meitä.

Mutta…. nyt lomani aikana Pöpöläisen oma tahto yhdistettynä alati läsnäolevaan maitobaariin on aiheuttanut räjähdysherkän tilanteen. Olen imettänyt Pöpöläistä tähän saakka osittain kai hyvityksenä siitä, että olen niin paljon poissa päivisin. Pidin imettämistä lahjana lapselle, joka ei saa äitinsä syliä joka käänteessä. Ja mikäs siinä, silloin kun imuttelu on pysynyt osana aamu- ja iltaseremonioita. Mutta nyt ne äidin ihanat roikkutissit ovat saatavilla aamulla, aamupäivällä, keskipäivällä, ennen unia, heti unien jälkeen, illansuussa, ennen unia, yöllä… Kaiken aikaa. Niitä lutkutellaan tyytyväisenä varttitunti toista, sitten varttitunti toista. Ja senkin jälkeen, jos yritän saada pienen nahkiaisen pois rinnalta ennen hänen omaa päätöstään, ollaan loukkaantuneita. Moinen syöminen tuhoaa täysin ruokarytmimme ja sitä myöten unirytmimme. Yöunet ovat taas pätkittäisiä. Onhan se äidinmaito niin ihanaa herkkua, että sitä kannattaa herätä pyytämään vaikka ei sitä saisikaan. Viime yönäkin kävimme kolme kamppailua aiheen tiimoilla. Pisin niistä kesti tunnin.

Kun pientä tahtoihmistä yrittää saada unohtamaan aivoituksiin nousseen tissikuumeen, niin siitä seuraa kohtaus: hyeenamaista HUUTOA, thainyrkkeilijämäistä POTKIMISTA, klassista LYÖMISTÄ, kaikenlaista RAIVOA, jäykäksi/lötköksi valahtamista, pään lattiaan hakkaamista. Junassa. Puistossa. Kotona. Ihmisten ilmoilla tai vain ihan kahdestaan. Ja kun kohtaus ei tahdo mennä millään ohitse, vaan jatkuu ja jatkuu, ehkä laimenee hetkeksi alkaakseen sitten taas uudelleen. Äitiä ahdistaa, ketuttaa, hävettää, tympäisee, huolestuttaa, ahdistaa, ketuttaa, hävettää, hävettää, hävettää. Ai niin, ja hävettää.

Oijoivoi joi oi.

Tämä tarkoittaa vain yhtä asiaa: tissittely on tullut loppuunsa. Nyt alkaa vieroitus. Hyvät neuvot ovat tarpeen!

Kesäkoulua

On tuntunut vaikealta kirjoittaa tänne mistään, sillä kaikki asiamme ja ajatuksemme tuntuvat enemmän tai vähemmän liittyvän tätä nykyä Pöpöläisen nukkumiseen, enkä jaksaisi ajatella niitä asioita yhtään tämän enempää. Kaikki kotielämässä tuntuu liittyvän Päiväuniin. Nukahtamiseen. Yöuniin. Heräilyyn. Yösyömiseen. Ja kun kaikki ne ovat keturallaan, niin Moni Asia on keturallaan.

Yritämme jälleen kerran saada asioita paremmalle tolalle. Meneillään on nukkumisen kesäkoulu. Tavoitteena on, että kesäkuun ja lomakuun aikana asiat saadaan jokseensakin kuntoon. Ei enää nukahtamistappeluita klo puoli yksitoista illalla. Ei enää pienemmän osapuolen väkisin patjaan upottamista, isomman osapuolen naamasta rääpimistä ja molempien osapuolten itkua. Ei enää kuutta heräämistä yössä. Ei enää yötissiä hätätilanteessakaan eikä edes kylässä, vaikka kaikki heräisivät protestiääniin. Ei enää useita pieniä päiväunia, joista viimeiset alkavat kello viisi.

Kaikkeen on pakko tulla järjestys ja järki.  Asiat ovat juuri nyt niin pinnalla ja niin kireinä, että kun olimme viikonloppuna kyläreissulla ja ystäväni tiedusteli, mitä tälle rintamalle kuuluu, puhkesin itkemään enkä tahtonut saada itkua loppumaan lainkaan. Jouduin itse asiassa lähtemään kotiin rauhoittumaan (mikä tietysti on ihan nurin kurista ihan noin ajatuksenakin).

Toivon, että kesäkoulun tulokset näkyisivät jo muutaman viikon päästä. Villeimmissä unelmissani Pöpöläinen nukkuu vain yhdet pitkät päiväunet puolesta päivästä suunnilleen kolmeen saakka, menee illalla nukkumaan viimeistään puoli yhdeksän aikaan, nukahtaa itsekseen omaan sänkyynsä iltalaulun ja silittelyn jälkeen, nukkuu pieniä pärähdyksiä lukuunottamatta läpi yön omassa sängyssään ja herätessään keskellä yötä tyyntyy pelkkään hyssyttelyyn tai kosketukseen. Sitten perheeseemme palaa ihana harmonia.  Me aikuisetkin jaksamme ehkä jutella toisillemme, koskettaa toisiamme ja hymyillä.

Uskoo ken tahtoo. Pakko ainakin yrittää. Muuten täällä poksahtaa pari aikuista päätä.

Kuulumisia

Nämä työkuukaudet ovat monesti pohdituttaneet kuulumisen problematiikallaan. Minne kuuluun ja milloin? Mitä pitää ja saa ajatella ja milloin?

Viime aikoina työpaikalla on ollut kireä ilmapiiri. Yksi sun toinenkin on väsymässä hommiensa alle ja sanansäilät sivaltelevat. Noin yleisellä tasolla tykkään työstäni, siis siitä hommasta, jota teen, mutta juuri nyt ei huvittaisi tehdä sitä tuossa porukassa. Jokainen pomon suustaan päästämä sammakko saa minut tajuamaan, että tämä täällä on vain työtä, jolle ei kannata koko hereilläoloaikansa ajatuksia tuhlata. Ja että koti on se paikka, jonne minä oikeasti kuulun: siellä ovat ne, jotka ovat minulle oikeasti tärkeitä, ja joille minäkin olen aidosti korvaamaton. Se on minun oikea viitekehykseni, kohderyhmäni, tulosvastuuni, what ever. Tipahtakoon lapaseni kello neljältä, minä lähden omieni pariin.

No, tänään sitten lähdin todellakin tasan neljältä kotiin. Olimme sopineet Pöpöläisen kanssa vaunukävelyllä olleen Miehen kanssa treffit juna-asemalle jotta voisimme kävellä aurinkoisessa säässä yhdessä kotiin. Mutta minut nähdessään Pöpöläinen parahti lohduttomaan itkuun, sellaiseen surkeaan rääkyvään, jota yleensä kuulee vain pienen pieniltä vastasyntyneiltä. Eikä itku tyyntynyt ennen kuin sylissäni. Kun kohta yritin varovasti laskea lapsen takaisin rattaisiin, mutta itku alkoi uudestaan. Miehen sylikään ei kelvannut – äidin syliin oli päästävä. Moista ikäväkohtausta ei ole aikaisemmin ollut. Luulen, että alkuviikosta aloittamamme yövieroituskampanja vaikuttaa Pöpöläiseen siten, että äidin ikävä päivisin kasvaa. Kotiin päästyämme tisuttelimme pitkään ja hartaasti, ja sen jälkeen Pöpöläinen syöksyikin omiin leikkeihinsä entiseen iloiseen tapaansa.