Totta, totta se on

Se ei ollut unta!

Juuri kun olin virallisesti lopettanut odottamasta mitään, synnytys lähti sittenkin itsestään käyntiin. Ja eteni vauhdilla; lapsivesien menosta 8 tunnin, supistusten alusta 5 tunnin ja sairaalaan tulosta vain 2 tunnin päästä Hillo oli jo syntynyt.

Supistuskivut olivat jälleen kovat, mutta nyt sain niihin todella hyvää apua: alkuun Tens-laitteesta, jonka olin vuokrannut Aktiivinen Synnytys ry:ltä,  ja pian sairaalaan päästyäni sain spinaalipuudutuksen jonka vaikutus riitti koko ripeästi edenneen synnytyksen ajaksi.

Avautuminen tapahtui nopeammin kuin olisin ikinä uskonut;  ensin 2 senttiä, hetkeä myöhemmin 5 senttiä, välittömästi puudutuksen jälkeen täysin auki. En ollut uskoa kätilöä, joka hänkin oli hieman yllättynyt asioiden etenemisestä.

Sydänääniä jännitettiin tässäkin synnytyksessä. Kaulan ympäri kiertynyt napanuora kiristyi ponnistuksissa ja Hillokin jouduttiin ottamaan ulos imukupilla kuten isoveljensä. Suurempaa sydänäänten romahdusta ei kuitenkaan tapahtunut ja hapetusarvot pysyivät hyvinä. Jäimme kaikki henkiin ja melkein ehjiksikin.

Pysyin koko ajan tajuissani, liikuntakykyisenä ja puhekykyisenäkin.

Tänään kotiin lähtiessämme silmäni osuivat sairaalan aulan karttaan: Sairaalapappi, se ja se kerros. Mieleeni nousi, kuinka aikaisemmilla käyntikerroillani sairaalassa olin aivan varma, että Hillo kuolee synnytyksessä.

Miten ihmeellistä, että tuloksena oli kuitenkin suloinen lapsi, joka vaikuttaa kaikin puolin elinkelpoiselle ja tyytyväiselle. Uskomatonta.