Poissa taas

Valmistaudun jälleen ristiriitaisin mielin työmatkaan. On haikeaa jättää koti, Pöpöläinen ja Mies. Yksin jäävälle on rankkaa olla sekä aamu-, ilta- että yövuorossa.  Reissuni kestää  yksitoista päivää: siihen mahtuu monta aamulähtöä ja iltanukutusta.

Vuosi sitten ollessani kokonaista kolme viikkoa poissa Pöpöläinen oli haikea, alakuloinen ja surullinen, mutta jaksoi silti uskoa äidin palaavan. Puhumaan opetteleva vekara oppi matkani aikana sanomaan: Äiti ei oo. Äiti tulee. Nyt  varmaan kotiinjäävä osapuoli saa kuulla muutakin, muttei välttämättä juuri tuon suurempaa viisautta. Pöpöläinen, nyt varsin jo kiukuttelun jalon taidon osaavana, tietää kyllä miten huonoa mieltään näyttää.

Toisaalta itse olen reissuni suunnitellut: pakko ei olisi ollut lähteä. Veri vetää, matkalla näkee monta mielenkiintoista asiaa joista on ennen kuullut vain puhuttavan. Ilmassa on vähän myös “vielä tämän kerran” -henkeä, onhan syksyn edetessä edessä kotiosaston asioihin syväsukeltaminen.

Jännittää myös se, meneekö kaikki hyvin. Lento, töiden tekeminen toisissa olosuhteissa, sikainfluenssa, kaikki mahdolliset infektiot mitä maailma päällään kantaa malariasta denguekuumeeseen, liikenteen kaoottisuus.  Raskaana reissaaminen ei ole kiellettyä, mutta ei riskivapaatakaan.

Edellisen raskauden aikana kävimme pitkällä lentomatkalla. Vaikka lääkäriystävä varoitteli painavin sanoin, lähdin silti. Mielessä kyllä soivat sanat: raskauteen liittyy niin paljon riskejä. Jos joitakin niistä pystyy omilla valinnoillaan vähentämään, niin mikset sitten tekisi niin.

Kaikki sujui  kuitenkin mallikkaasti. Tosin viikko kotiintulon jälkeen kaaduin kadulla suoraan mahalleni ja sain jännittää, mitä siitä seuraisi. Mutta siitäkään ei seurannut mitään.

Ei tämä viisasta ole, mutta toivottavasti ei kohtalokastakaan.

Palataan linjoille.