Oltiinpa naapurintytön 3-vee synttäreillä. Kun viisi samanikäistä reikäpäätä pääsee sokerihumalaan, meno on karmeaa. Lyhyen ajan sisällä tapahtui seuraavaa:
-synttärisankari jäi jumiin leikkimökin yläkertaan, ei päässyt yksin tikasportaita alas eikä saanut leikkimökin ovea sisältä päin auki
- koko synttäriseurue (lapset siis) lukitsivat itsensä leikkimökkiin, eivätkä saaneet leikkimökin ovea sisältä päin auki (miksi hitossa siinä ovessa ei ole kahvaa!)
- pienin vieras tavattiin lukitsemasta itseään työkaluvarastoon. Oli jo vetämässä ovea perässään kiinni mairea hymy kasvoillaan. Sielläpä olisi hetken päästä ollut varmassa tallessa mattoveitsen, ruuvien, naulojen ja monen muun mielenkiintoisen tavaran kanssa.
- pihaportin havaittiin olevan sepposen selällään ja yhden vilkkaimmista lapsista kadoksissa. Säntäilyn, joukkojen liikekannallepanon ja huutelun jälkeen kadonnut löydettiin syömästä raffeleita tarjoilupöydän äärestä. Epäselväksi jäi, oliko kadonnut ollut hetkeäkään kadoksissa vai oliko jo ehtinyt juosta talon ympäri takapihalle.
- kaksi vieraista innostuivat kiskomaan samaa lahjanarua. Narunveto sai myös uuden käänteen, kun toinen vieraista kietoi lahjanarun kaulansa ympärille ja toinen veti siitä täysillä.
- loppujuhlista pari vierasta kaivoi pihan periltä vanhoja listanpätkiä, joilla alettiin hutkia toisia. Ai, silmään sattui, juoksi Pöpöläinen kertomaan. Piilotin listanpätkät.
Ja nämä olivat vain niitä yksityiskohtia, joihin itse ehdin/jouduin puuttumaan.
Vielä loppuillastakin, jo kun olimme olleet hyvän aikaa kotona, Pöpöläisellä oli aivan selvästi vaikeuksia rauhoittua. Iltakylvyssä mukula liukastui kahdesti ammeenpohjalle veden alle, tavalla, josta hän ei olisi yksin päässyt ylös. Säikähdimme molemmat aika tavalla. Nukkumaan mennessä minunkin sydämeni hakkasi vielä tuhatta ja sataa.
Koko päivästä jäi kummallinen olo. Muut vanhemmat olivat lähes rauhallisia, porisivat grilliantimien äärellä ja minä tein kolmen metrin pikajuoksupyrähdyksiä milloin tuohon ja milloin tähän suuntaan. Katseellani skannasin vaaran paikkoja ja yritin puuttua asioihin heti kun ne kärjistyivät.
Muut varmaan pitivät minua hermoheikkona vanhempana, joka ei luota omaan eikä muiden kakaroihin.
No en tasan luotakaan.
Kirjoittanut Saana | Julkaistu 23/09/2009 klo 17.33
Täällä toinen hermoheikko! Tuntuu että itse huomaan vaaran&mahdolliset vaaranpaikat sielläkin missä muut vanhemmat eivät näe olevan mitään vaarallista! Ja juu, parempi minusta on kumminkin olla vähän liian varovainen kuitenkin. ;o)
Kirjoittanut Nimetön | Julkaistu 23/09/2009 klo 20.09
Sokerihumalaa ei ole olemassakaan, lapset vain riehaantuvat toistensa seurasta.
Kirjoittanut Nasu :o) | Julkaistu 24/09/2009 klo 11.01
No huh huh, olipas tapahtumarikkaat kekkerit!
Kirjoittanut kellekertoisin | Julkaistu 24/09/2009 klo 19.27
Mä en edes ole äiti, mutta olen huomannut tuollaisia hermoheikkouden oireita jos olen seurueessa, jossa pieniä lapsia – joita heidän vanhempansa eivät mielestäni varjele tarpeeksi kuristumasta hupparin naruihin, nielemästä kiviä tms.
Ihme, että niinkin suuri enemmistö lapsista selviää hengissä ja melko vahingoittumattomina aikuisuuteen asti!
Kirjoittanut Hanna | Julkaistu 29/09/2009 klo 9.56
A-P-U-A!!! Mä en olis kyennyt olemaan noissa kekkereissä loppuun asti…