Kone hoi!

Hitaasti, pala palalta olen pohtinut ja tunnustellut ajatusta toisesta lapsesta.

Jo silloin kun Pöpöläisen tuloa mietittiin, koin tekeväni päätöksen siitä, että lapsia tulee sitten joko olemaan useampi tai ei yhtään. Sisaruksettomaksi en haluaisi lastani jättää, mikäli se minusta kiinni olisi.

Pöpöläisen synnyttyä  uutta elämänjärjestystä piti opiskella niin kovasti, että lupasin itselleni vähintäänkin pari vuotta aikaa ennen kuin seuraavaa lasta tarvitsisi ajatella. Sama se, vaikka sisarukset eivät samoja leikkejä leikkisikään, kunhan nyt toisiltaan jotain saisivat. Itselleni antamani aikaraja umpeutui vuodenvaihteessa.

Sen jälkeen olenkin sitten alkanut ajatella.

Mietin, onko ajatus toisesta lapsesta vain päähänpinttymä, sosiaalinen pakko. Enkö kenties arvosta yhden lapsen perheitä tarpeeksi?

Kevättalvella sain sätkyt, kun kuulin kaveriltani, miten heille tuli yllätyksenä, etteivät he voikaan saada toista lasta. Tuon keskustelun jälkeen voin monta viikkoa suorastaa pahoin. Surin heitä ja aloin pelätä, että samoin kävisi meillekin.

Tajusin, että jos nyt joutuisimme jostakin syystä toteamaan, että emme koskaan voi saada toista lasta, olisi se todella tiukka paikka.

Ei enää uuden ihmisen tuomaa uutta alkua.

Ei enää mahdollisuutta kokea uudestaan niitä ihmeellisiä hetkiä, jotka ovat jääneet arvokkaina mieleeni. Kevyt kuplinta vauvavatsassa. Väsynyt ja jännittävä olo synnytyssairaalassa. Polvillaan olo kaiken uuden ja pienen edessä. Kantoliinan kevyt paino. Kevätaurinko ja vauvan tuoksu. Työelämän vuolaan virran jättäminen kauas taakse ja keskittyminen vastuualueisiin kotona.

Tajusin olevani vauvakuumeinen.  Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni.

Nyt jännitän että mitenkähän näin vanha kone enää oikein lähtee toimimaan. Pillerit on jo jätetty pois, ja puolentoista kuukauden odottelun jälkeen menkat palasivat ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Tervehdin niitä ilolla -  ainakin jotakin vielä liikkuu jossakin.